1930-luvun loppu ja 40-luvun alku olivat suomalaisen salapoliisiromaanin kulta-aikaa. Aiemmin viikkolukemistoissa julkaistut Marton Taigan Kairala-tarinat ilmestyivät kirjana 1938 ja Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? voitti samana vuonna suuren pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun. Aikansa parhaisiin lukeutuu myös Matti Hällin romaani Lepakkoarvoitus (1939), jossa murhapaikalta löytynyt lepakko johdattaa salapoliisi Vaaran ratkaisun jäljille. Rauno Sara vertasi Lepakkoarvoitusta dekkarikirjallisuuden ulkomaisiin klassikoihin:

Se on todellakin sukkela ja pirteä kertomus, räiskähtelevä kuin ilotulitus, tulvillaan yllättäviä käänteitä ja älykkäitä asetelmia. Tätä kaikkea hyvää on kenties liikaakin: kerronta tuntuu ehkä paikoitellen liiankin hypähtelevältä ja tyyli häiritsevän oikulliselta, ja lukija on pitkin matkaa huomaavinaan sieltä ja täältä poimittuja aihe- ja tyylivaikutteita - lavastuksessa, haaveellisen atmosfäärin tavoittelussa on jotakin, mikä muistuttaa Chestertonista, rikkaassa, hienostuneessa ja kyynillisessä gentlemannisalapoliisi Vaarassa on hiven Philo Vancea; ja rikoksen tekniikka tuo mieleen 'Kanarialinnun salaisuuden' tai 'Roger Ackroydin murhan'. Muuten juoni on hienosti sommiteltu, ja sen keskeinen ongelma - yölepakon arvoitus - on harvinaisen älykäs. (Suomalainen Suomi 1/1940.)

Nostalgiaa

Lepakkoarvoituksen jälkeen Hälli kirjoitti vielä kaksi salapoliisiromaania. Sopimatonta kuolla yliopistolla -teoksessa (1943) kerronnan painopiste siirtyy jännitysmomenteista psykologiseen pohdiskeluun. Murhien syyt löytyvät ihmisen psyykestä, ja tavat ja tottumukset kavaltavat väärintekijän. Akateemiseen ympäristöön sijoitettu juoni noudattelee perinteistä kaavaa: tapahtuu salaperäisiä rikoksia ja on joukko syyllisiksi epäiltyjä, joista komisario Vasama seuloo syyllisen osin ammattitaitonsa, osin silkan hyvän onnen siivittämänä. 

Lukijalle hyvien ja pahojen erottelu ei tuota vaikeuksia: rikolliset ovat katkeraan loppuunsa saakka luihuja pelkureita tai ärhentelijöitä, ja jo konnamainen ulkonäkö erottaa heidät kunnon kansalaisista. Ansiota teos saa oivallisesta murhapaikan valinnasta: luentosalista, josta avautuu näkymä Senaatintorille.

Murha meren rannalla (1943) tapahtuu ylellisessä kesäkartanossa juhlineen ja illanviettoineen. Komisario Jalava on Hercule Poirotin suomalainen vastine, jonka leppoisa ja hyväntahtoinen olemus on ilmeistä sukua myös Marton Taigan Kairalalle. Tarinan kiehtovuus perustuukin maukkaisiin henkilöhahmoihin ja nostalgiseen ajankuvaukseen. Itse murhamysteeri on turhan ennalta arvattava, ja kun surmatyön kohteeksi joutunut kykenee vielä henkitoreissaan kaivertamaan murhaajansa nimen kiveen, on kyseessä jo sen luokan suoritus, että tragiikka taittuu väistämättä komiikaksi.

"Aika on kulkenut raskain askelin Hällin sepitteiden yli, mutta murenista sentään kohoaa vieno nostalgian tuoksu, viattomuuden aromi", kirjoittaa Kari Karemo Hällin dekkareista 1978, jolloin Murha meren rannalla ja Sopimatonta kuolla yliopistolla ilmestyivät uusintapainoksena WSOY:n SAPO-sarjassa. Omien sanojensa mukaan Hälli kirjoitti rikosromaaneja lähinnä ansiotarkoituksessa eikä tuntenut myöhemmin mitään halua jatkaa niiden parissa. 

Kestävimmillään dekkaristi-Hälli on tunnelmien ja mielialojen tarkkanäköisenä kuvaajana, jonka hienovireinen tyyli tuottaa viehättäviä näkymiä 1930-luvun kaupunkilaiseen elämäntapaan.

Lähteet:

Karemo, Kari: Eikä yksikään pelastunut. Kaleva 30.11.1978.

Kukkola, Timo 1980: Hornanlinnan perilliset. 70 vuotta suomalaista salapoliisikirjallisuutta. Porvoo: WSOY.

Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto 2004