|
Hällin Hailuoto on tarujen saari, jonka originelleissa asukeissa hyveet ja paheet
personoituvat yhdellä ahneuden ruumiistumaksi, toisella vilpittömäksi sydämellisyydeksi. Nimet, Vähäsuola,
Kangashauki, Jäkälä-Taava tai Tulva-Hanne, viittaavat asuinpaikkaan tai ammattiin, usein myös
Raamattuun.
Sukupolvelta toiselle periytyneet tavat ja uskomukset ulottavat Luodolla mahtinsa moderniin televisioaikaan:
naamattomat nykivät hiuksista ja paukuttelevat ovia, Fruu Faarestiina, kalastajien haltijatar, tietää
vaaleahiuksisena hyvää kalasaalista, harmaana onnettomuutta. Itse Luodon perustaja esiintyy lyhyenläntänä
partauroksena, jonka lapikkaista jää märkä jälki ”merkiksi siitä että merestä oli tämä ukko noussut”.
Paikallisen tarinaperinteen ja uskomusten käyttäjänä Hälli vertautuu Unto Seppäseen ja
Heikki Toppilaan, jos kohta kukin heistä muokkaa perinteestä omanlaisensa kuvan: Seppänen humoristisen ja
värikkään iloisten ukkojen kylän Kannaksella, Toppila kuolemanpelon ja painajaisten synkentämän pohjalaismaiseman.
Hällin Hailuoto on jotain tältä väliltä. Luonnon armottomuus, köyhyys ja elämän kaikkinainen kovuus tunnetaan
sielläkin ytimiä myöten, mutta kerronta on vahvasti myötätuntoista, väliin huikeiksi piloiksi paisuvan humorististakin.
Vihtahousu Hailuodolla
Hailuoto-trilogian aloittava Isä Jumalan ilveilijä (1961) kertoo tohtori Johannes Rautaleton
paluusta lapsuutensa maisemiin Hailuotoon. Rautaletto on tullut saarelle pirua karkuun ja uskoo, ettei vihtahousu
pääse hämmentämään luotolaisten selkeää ja käytännönläheistä elämää.
|
 |
Omalaatuisena maailmanmenon pohtijana Rautaletto on ilmeistä – joskin yksitotisempaa – sukua Veikko
Huovisen Konsta Pylkkäselle.
Maailmankirjallisuudesta Rautaleton vaellus vertautuu Faust-tarinaan ikuisesta etsijästä, joka pyrkii lakkaamatta
eteenpäin, tyytymättä milloinkaan saavutuksiinsa. Hälli on myyttiversiossaan selvästi Goethen linjoilla:
kohtalokkainta ihmiselle ei niinkään ole sielunkaupat pirun kanssa kuin itseensä, omiin muistoihinsa ja
painajaiskuviinsa käpertyminen. |
|
Suuri löytyy Luodolla pienestä, harmoninen epäsovinnaisesta. Mittasuhteiden kohdatessa
ylevä taittuu vähäiseksi ilkikurisin äänenpainoin: sanomalehtipaperiin käärityssä eväspaketissa joutuu mahtavan
valtiomiehen kuva silmätysten silakan välinpitämättömän katseen kanssa.
Piruakin kohtaan ollaan lähinnä
myötätuntoisia, vaikka se on Rautaleton mukaan Suomessa naamioitu harmittomaksi karvakintuksi,
jota vähänkin neuvokkaampi eläjä onnistuu helposti jymäyttämään ”selvistä sielunkaupoista huolimatta”.
Muualla Mefisto on aatelispukuun puettu maailmanmies, käytöstavoiltaan ja taidoiltaan
hienostunut juonittelija.
Hälli sai romaanistaan Otavan miljoonapalkinnon, ja V. A. Koskenniemi
totesi Hällin ansainneen tunnustuksen. Koskenniemi luonnehtii Uuden Suomen arvostelussa
Isä Jumalan ilveilijää moniselitteisyydessään vaativaksi romaaniksi:
Tarkkaavankin lukijan on usein vaikea löytää oikeaa tietä tekijän ajatusten labyrintistä.
Kenties tässä moniselitteisyydessä onkin eräs Matti Hällin teoksen pääviehätyksistä.
Isä Jumalan ilveilijä edellyttää aktiivista lukijaa.
|
