 |
Valkean kaupungin (1957) Oulu elää uutta 1950-luvun aikaa. Poissa ovat puutalot,
poissa hevoset ja tervaveneet, Merikoskikin on kahlittu. Maisteri Eliel Sahra on palannut vuosikymmenien
takaiseen kotikaupunkiinsa. Hän on vastikään eronnut vaimostaan, eikä uusi elämä ole ehtinyt vielä asettua uomiinsa.
Vieraalta vaikuttava kaupunki jäsentyy muistojen avulla: Tuiran puutaloyhteisö on syöpynyt lähtemättömästi
Sahran mieleen. Nykyhetki on vain ohut kalvo, jonka läpi menneisyys kuultaa: |
Ja niin tapahtui, että vaikka Sahra näki uudet leveät sillat, saarille ja rannalle kohonneet korkeat talot,
voimalaitoksen koneaseman jyhkeän raskaan hahmon, Tannenbaumpylväät, joiden välille voimansiirtojohdot
jännittyivät, ja koskea kahlitsevat padot, tämän näkymän takaa häämötti toinen tutumpi, tuhat kertaa nähty maisema.
Oli kuin pakkasessa höyryävä, musta, uhkaavasti vilistävä koski olisi yhä kohissut jäisessä uomassaan; kuin olisi
koskikara, salaperäinen satulintu, yhä sukellellut nuolennopeasti mustaan veteen; kuin olisi uuden kirjastotalon
paikalla ollut vanha Ainola, ruskea piparkakkutalo; kuin olisi hänen silmiinsä koneaseman kohdalla häämöttänyt
tervaladon pehmeä lumisten puiden reunustama kaarre, jäiden ympäröimä kivimöljä ja sen takana itse pitkälle koskeen
työntyvä Lassinkallio, jonka takana kohoavan korkean rantaäyrään suojassa hänen kotimökkinsä oli ollut.
Sahra rakentaa oman Oulunsa itselleen läheisten tekijöiden varaan. Kirkko, sen Koskenniemen
Koulutien tunnelmaa henkivä puisto ja lyseo ovat hänen sukupolvensa Oulua. Sahra näkee kotikaupunkinsa myös
suurena valkoisena laivana, ”joka verkkaan ja majesteetillisesti lipui ajan salaperäistä virtaa” ja toi menneisyyden
nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kaupungin kasvu rinnastuu yksilön elämään: Sahra juurtuu uudelleen
Ouluun, mitä lujittaa avioliitto nuoren Anna-Liisa Hakolan kanssa.
Paikallispatriotismia?
Romaanin perussävy on nostalginen, paatoksellinenkin. Raoul Palmgren luonnehtii Valkeaa
kaupunkia paitsi paikallispatrioottiseksi, niin myös vahvasti konservatiiviseksi, ja Eila Pennanen kirjoitti
runebergilaisesta ylevyydestä. Kuten Palmgren huomauttaa, Hälli ei sanallakaan mainitse – toisin kuin Paavo Rintala
tai Antti Tuuri – Oulu-yhtiön hajua. Hällin kuvaus oululaisista on sen sijaan ironisuudessaan elävä:
Se oli nimenomaan hänen vanhaa Ouluaan; siellä ei turhaan päiviä sanottu, ei kiitelty eikä
käsketty olla hyvä; kiitos kuului Jumalalle, ja jos oikealle paljasjalkaiselle oululaiselle olisi sanonut:
olkaa hyvä, niin tämä olisi varmasti epäillyt sanojan tekevän itsestään vähintään pilaa.
Rivien välistä voi lukea myös kritiikkiä yletöntä rakentamisvimmaa kohtaan. Kerrostalot
valtaavat kaiken tilan itselleen, puistotkin, jotka sentään ”olivat kaupungin hengen ilmausta, että niistä näkyi sen
kulttuuri”. Hälli toi siis jo 1950-luvulla esille lyhytkatseisen ympäristösuunnittelun tylyt seuraukset: kaupungin
henki ja sielu voi kuin huomaamatta tukahtua ylettömän uudisrakentamisen alle. |
