Kriitikko ja esseisti

Hellaakosken työtehtävät olivat monipuoliset ja hänen työskentelynsä tahti huikea. Hänet tunnetaan niin runoilijana kuin terävähavaintoisena kriitikkona ja taitavana esseistinä. Lisäksi hän toimi tiedemiehenä, luennoitsijana, opettajana ja suorasanaisen kaunokirjallisuuden kirjoittajana. Kaiken muun toimintansa ohella Hellaakoski työskenteli Suomen Kirjallisuuden Vuosikirjan päätoimittajana vuosina 1946-1948 sekä aikakauskirja Näköalan päätoimittajana vuodesta 1949 vuoteen 1950.

Kriitikon pitkä polku

Aaro Hellaakoski aloitti kriitikon uransa kotipiirissä jo lapsena. Perheen esikoisena hän ohjaili selkein periaattein ja ankarin ottein nuorempien sisarustensa lukutottumuksia. Liian nuori pikkusisar ei saanut lukea Linnankosken Laulua tulipunaisesta kukasta, kun taas jo alle kymmenvuotiaina sisarukset olivat saaneet tutustua Teuvo Pakkalan teoksiin. 

Linjanveto jatkui Aaron laajentaessa kriitikon reviiriään julkisen sanan puolelle. Kouluikäisenä hän jakoi mm. oululaisessa Kaiku-lehdessä reiluin ottein niin kiitosta kuin moitetta eikä arkaillut suurten nimienkään ruotimista. Hänen mukaansa ”- - niillehän juuri pitää ollakin ankara, onhan heillä edesvastuukin suurempi.”

Opiskeluaikojen Ylioppilaslehteen ja tamperelaiseen Aamulehteen kirjoittamiensa arvostelujen lisäksi Hellaakoski toimi vakinaisena taide- ja kirjallisuusarvostelijana mm. Ajassa, Karjalan Aamulehdessä ja Iltalehdessä. Ankara linja jatkui ja kodin perintönä oli vahva pyrkimys totuuteen. Suorasanaisuudessaan Hellaakoski ymmärsi vastuunsa ja kirjoitti esikoisteosten arvostelemisesta: 

”Personat - jos niitä on - ovat useimmiten vasta nupullaan - -. Nuorten runoilijain edessä tuntee arvostelija tavallista suuremman edesvastuun. Todellista lahjakkuutta olisi tuettava, kenties myöskin opastettava, mutta valheelliset taitajat tukahdutettava heti alkuunsa ja torjuttava pois runon maailmasta.”

Esseistin avara maisema

Myöhäisessä runokokoelmassaan Sarjoja (1952) Hellaakoski kirjoittaa: ”Kuunnellaan kukin korvansa hiljaisiksi.” Kuuntelu oli hänen mallinsa, kun hän kirjoitti esseitä niin kirjallisuudesta kuin kuvataiteesta. Esseekokoelmansa Kuuntelua (1950) esipuheessa hän kirjoittaa: ”Jos mistään metodeista ja arkistoista piittaamatta näin vain vähin äänin kuuntelisi - - Kuulostelen sen kuin kykenen ja koen sitä suhinaa sommitella sanoiksi.” Hän pyrki irti metodeista kahlitsevassa mielessä ja kurkotti taiteen alkukokemukseen. Tarkastelun johtoajatus löytyy kääntäen hänen runostaan:

”Tuossa on tyytyväinen mies:
kaiken kaavoihin sulloa ties.”  

(Uusi runo 1943)

Hellaakoski lähestyi esseidensä aiheita yksilöllisesti. Hän sukelsi Aleksis Kiven tuotantoon eroksen kautta, Mustapään Lindblandiin ikuisesta kesäkaipuusta ja Kailakseen runoilijan huikean itsekritiikin tarkastelusta. Hän pysähtyi aiheensa kohdalle ja pyrki valottamaan rajattua aluetta syvältä ja perusteellisesti.

Kuvataidekirjoittajana Hellaakoski oli Jaakko Lintisen mukaan puhdas modernisti. Hän jatkaa: ”Hellaakoski on näkemyksellisimpiä ja persoonallisimpia kuvataidekriitikoitamme, esseisti, jonka tekstit ovat alansa huippuja.” Hellaakoski paneutui kuvataide-esseissään erityisesti lankonsa Wäinö Aaltosen ja Tyko Sallisen tuotantoon. Hän itse harrasti maalaustaidetta paitsi sen ahkerana tutkijana, myös maalaten. 

Lähteet:
Hellaakoski, Aaro: Kuuntelua
Hellaakoski, Aaro: Niin kuin minä näin
Koskela, Lasse: Suomalaisia kirjailijoita Jöns Buddesta Hannu Ahoon
Kupiainen, Unto: Aaro Hellaakoski, ihminen ja runoilija
Lintinen, Jaakko: Pinnalla ja pinnan alla
Tikkanen, Matti: Aaro Hellaakoski – runoileva maantieteilijä

Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto 2002