Kuolema
”--
Vain ihminen yksin sanoa voi:
tule, saavu, sammuminen –
mene mereen, päivä – pimene, koi –
jo vaikene, sieluni onnellinen.
Nous viikate, suhahti niitos.
Vain ihminen kuiskasi: kiitos.”
(Uusi
runo 1943)
Hellaakosken runous työstää kuoleman teemaa alusta loppuun saakka.
Runoilija käy syvältä läpi elämän ja olemassaolon keskeisiä
kysymyksiä ja valmistautuu elämän ja kuoleman rajapinnan
kohtaamiseen. Itse kuolemantunto on alusta asti ollut osa Hellaakosken
henkistä maailmaa, mutta erityisen todellisena kuolema on läsnä
sota-ajassa, läheisten omaisten menettämisessä ja omissa sairauksissa.
Matkan varrella hän kirjoittaa:
”Sydän värisee vanhuksella
- ei siedä kuulostella -
jo itseään se syö ja juo
mut sittenkin se lyö ja luo
kuin hädässä, niin kuin kiire ois
joku salattu löytää salasta pois,
kuin välille kahden maailman
se sillan takoisi tutisevan,
yli syvyyden lankulle astahtais
ja kahtaalle sieltä katsoa sais
läpi seinien, jotka ei lävitse näy,
vain himmeä värinä puhki käy
kuin sydämen iskuihin sammuviin
jo vastattais. Joko vastattiin?”
(Hiljaisuus
1949)
Eletyn elämän lopputuloksena ovat sopusointu ja
rauha, suostuminen. Viimeisissä kokoelmissa kuolema on läsnä
jokaisessa eletyssä hetkessä ja lisää olemisen ja kokemisen
merkitystä.
Elämäkertakirjoittaja Unto Kupiainen kuvaa
Hellaakosken viimeisiä hetkiä seuraavasti: ”Runoilija on
tajuissaan, mutta aikaa ei ole enää paljon. Lempi-rouva kysyy lähtevältä:
'Olethan vastassa sitten, kun koittaa meidän aikamme tulla.' Siihen vastaa runoilija erikoisen ponnekkaasti:
'Tottakai.' Puolisot ovat sopineet, että Lempi-rouva lukee lähdön tapahtuessa
'Isä meidän' –rukousta niin kauan, kuin kuoleva suinkin
jaksaa sanoja tajuta. Hän aloittaa rukouksen ja toistaa sen yhä
uudelleen ja uudelleen. Aivan lähdön tapahtuessa pyrkii häneltä
vaistomaisesti avunhuuto: 'Auta, Jumala', mutta se purkautuu
sanoiksi: 'Auta, Aaro!' Hiljaisesti kuiskaa kuoleva: 'Auttaa.' Runoilija on lähtenyt.”
”Kuolema
istuu olkapäällä. Korppinakos? Ei niin.
Pienenpienellä linnun nokalla poskeen koputettiin
luvaten
laulua jotakin, jonka takia kannattaa
varrota hetkeä, jolloin kaikki salvat raukeaa.”
(Huomenna
seestyvää 1953)
|
