Lyyrikko
Aaro Hellaakosken kestävin
lyriikka on yhä elinvoimaista. Ensikokoelmien uhmakkaat ja kokeilevat
runot ovat jääneet taka-alalle, mutta ihmisenä ja runoilijana kypsemmän
kauden tuotanto on yhä tuoretta. Kuten kirjallisuudentutkija Paul de
Man sanoo: runossa on läsnä jotain määrittämätöntä,
”lukematonta”, joka jättää lukijan aina epävarmuuteen. ”Hyvä
runo työstää loputtomasti sitä viimeistä ja kaikkein viimeisintä
ymmärtämistään, joka ei koskaan valmistu.”
Hellaakosken lyriikka lähestyy lukijaansa monella
tasolla. Elävät luontokuvat, eettinen pohdinta, ihmisen perimmäiset
kysymykset ja voimakkaat tunteet avaavat ovia runoihin. Usein lukijalle
jää kokemus, että kyse on paljon enemmästä kuin ensitutustuminen
antaa olettaa. Jää tarve palata runon luo ja kysyä, onko itsessä
kaikupohjaa päästä syvemmälle arvoituksiin. Runot ovat saaneet ja
saavat hyvin erilaisia tulkintoja. Esimerkiksi ”
Yksinäisyys”–runossa Kupiainen kohtaa pelottoman sankarin, Viksten pelkääjän
ja muut jotain siltä väliltä. Runo pakenee lopullista tulkintaansa.
Hellaakosken tunnetuimpiin runoihin kuuluva ”Hauen laulu”
niin ikään avaa eri puolia itsestään eri lukijoille ja samankin
lukijan eri luentatavoille.
Lyriikan monipuolinen uudistaja
Hellaakosken rooli suomalaisen lyriikan
persoonallisena uudistajana ja modernistina on vahva. Hän uskaltautui
erilaisiin kokeiluihin. Tuotannossa on aineksia niin futurismista, kubismista, ekspressionismista, primitivismistä,
klassismista, symbolismista kuin naivismista. Kupiaisen mukaan
Hellaakosken ihanne oli ”tyyliä luova taiteilija”, ja hän etsi
alati uutta. Uuden pohjana oli vahva perinteen tuntemus. Vanhan
virsikirjan, kansanlaulut ja saksalaiset runoilijat keski- ja uudelta
ajalta tunnisti runoilija uudistuvan ilmaisunsa lähteiksi. Hän siis
rakensi hallitsemalleen perustalle, otti selvää uusista virtauksista,
luki ulkomaista teoreettista kirjallisuutta ja sai virikkeitä myös
kuvataiteesta.
Elämän arvoituksen heijastaja
Kuvatessaan luomisprosessiaan
Aaro Hellaakoski yhdistää erittäin tietoisen työskentelyn ja
arvoituksellisuuden. Hän kertoo ”harjoitelleensa kovasti
tekotaitoa”. ”Kun ilmaisun löytäminen ei enään tehnyt esteitä,
annoin runon purkaa itseään esille, niin hitaasti tai nopeasti
kuin se pakotta otti tullakseen.” Hän jatkaa: ”On toisinaan
hienonhieno ero kahdella vastakohdalla: minulle tapahtuu ja minä
tapahdun. Kun tämä ero häviää, tapahtuu synteesi: luominen.”
Runoilijana Hellaakoski ei pysähtynyt
paikoilleen. Hän teki jatkuvasti tietoista työtä ilmaisuaan
kehittääkseen, mutta kehityskaari kertoo myös hänen elämästään
ihmisenä. Itse hän lukee muuttaviin tekijöihin erityisesti sen,
että ”oli toiseen ihmiseen sulautuessaan menettänyt paljon
itsekkyyttään, edelleen saanut ääneensä hänen ääntänsä,
selvimmin kai uskonnollisissa aiheissa”. Mervi Kantokorpi
havaitsee, että jopa ajan käsitys muuttuu matkalla
varhaistuotannosta myöhäiskauteen. Paitsi että rytmit loivenevat,
aika ei enää etene fysikaalisesti, kuten alussa, vaan vallitsee
jakamaton preesens: ”aika on pysäytetty hetken illuusioon.”
Hellaakoski tavoitti myöhäiskautenaan vahvan läsnäolon. Hetket
eletään täysinä.
Ilta
Kun oli lasten
leikki jo haipunut tanhuvilta,
kun oli päätöksissään pääskyn pakinailta,
kun oli tuulen
siipikin suppuun painaunut,
tuonne petäjäkummulle,
pihkaisten oksien lomiin,
lahdella lumpeet, päivän
kilossa valkaistut,
sulkeutuivat lymyten
aatoksiinsa omiin,
kuului kellon kilahdus
ahoilta kaukaisilta.
--
(Sarjoja 1952)
|
Lähteet:
Envall, Markku: Sankari vai pelkuri?
Grüntahl, Satu: Uutta ilmaisua etsimässä
Grüntahl, Satu: Vapautuva runokieli
Hellaakoski, Aaro: Runon historiaa
Hökkä, Tuula: Runoa lukiessa –
Paul de Man
Kantokorpi, Mervi: Aaro Hellaakoski
Kantola, Kaisa: Olen, enkä ole
Kupiainen, Unto: Aaro Hellaakoski, ihminen ja runoilija
Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia
 
| 
