Opettaja
Hellaakoski toimi Helsingin tyttönormaalilyseon
yliopettajana vuodesta 1935 vuoteen 1952 eli kuolemaansa saakka. Hän
opetti luonnonhistoriaa, maantietoa, kasvi- ja eläinoppia sekä
biologiaa. Opettajana hän oli epäsovinnainen, ankara, myötätuntoinen
ja värikäs. Hän itse oli kutsumanimeltään Koukku, ja ensiluokan
oppilaita hän kutsui vauvoiksi. Tytär Katrin mukaan ”Koukusta joko
pidettiin tai häntä inhottiin”.
|
Hellaakoski kehitti maantiedon opetusta. Hän kirjoitti artikkeleja opetuksesta, arvosteluja oppikirjoista ja
osallistui itse koulumaantieteen ja eläinopin oppikirjojen
kirjoittamiseen. Hän koulutti auskultoivia luonnonhistorian ja
maantiedon opettajia yli kahdenkymmenen vuoden ajan ja oli näin
luomassa vahvaa luonnonhistorian ja maantieteen kouluopetuksen perinnettä.
|
|
Opetustyö luovuuden ylläpitäjänä
Opettaminen merkitsi paljon Hellaakoskelle. Runo ei
syntynyt ilman opetustyötä. Itse hän kiittää oppilaitaan siitä,
että näiden kukoistavan nuoruuden keskellä hänkin säilyi
”sammaltumatta aivan umpeen”. Niin ikään hän mainitsee ”lasten
oikeudentunnon koulun” kasvattaneen itsessään kypsyyttä.
Kokoelmassaan Uusi runo (1943) Hellaakoski kirjoittaa runon
”Lasten oppilas”:
Kallion kumpurata
aurinko hautoikos?
Lapsen silmiä sata
sulatti naamios.
Kalliota vasten
aallot on läikkyneet.
Sielut tuhanten lasten
on sua huuhdelleet.
Miss’ oli
opettajat?
Miss’ oli oppilaat?
Vaikea sanoa. Rajat
joskus on mutkikkaat.
Tiedät: sielusi
talon
raivasit puhtaammaks,
tuhanten silmien valon
vastaanottajaks.
|
Lähteet:
Hellaakoski, Aaro: Runon
historiaa
Hellaakoski, Katri: Muistoja isästä
Sarlin, Tommi: Nous hauki puuhun laulamaan
Tikkanen, Matti: Aaro Hellaakoski – runoileva maantieteilijä
 
| |
Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto
2002
|
