|
1960-luvun loppupuolella fiktiota epäiltiin liian verkkaiseksi vaikuttamisen keinoksi.
Sijaan suosittiin julkista työskentelyä mediassa, osallistumista
paneelikeskusteluihin sekä suoraan vaikuttamista pamfletein, raportein ja dokumentein. Haluttiin välitön kosketus ongelmiin ja
ihmisiin sen sijaan, että olisi käsitelty asioita epäsuorasti kaunokirjallisuudessa. Kirjailijan rooli yhteiskunnassa muuttui. Erno Paasilinna lanseerasi vuonna 1971 käsitteen
"epäkirjailija". Kirjailijasta tuli aikamme sankari, joka "kirjoittaa, matkustaa ja antaa lausuntoja". Epäkirjailijat mursivat sekä töillään että persoonallaan totuttua kirjailijakuvaa. Epäkirjailijoista käyvät Jouko Tyyri, joka
vuonna 1971 valittiin ministeriksi, ja Arvo Salo, joka oli vaikuttanut eduskunnassa vuodesta 1966. Tyypillinen epäkirjailija on myös Anu Kaipainen, joka on
toiminut aktiivisesti kunnallis-, ammattiyhdistys- ja taidepolitiikassa. 
Anu Kaipainen Mukkulan kirjallisuuspäivillä
1960-luvulla.
Paasilinnan "epäkirjailija" voidaan tulkita
ironiseksi kannanotoksi, ja kirjallisuuden todellisuushakuisuutta myös kritisoitiin. Artikkelissaan "Taiteen kriittinen funktio" (1971)
Christer Kihlman toteaa, että modernin yhteiskunnan rytmi on kiivaampi kuin taiteen rytmi, mihin on yritetty vastata journalistisella kirjallisuudella. Päivänkohtainen taide on kuitenkin vaarassa heikentyä taiteellisesti ja vajota "laadukkaaksi journalistiikaksi". Journalistiikka pyrkii pinnalliseen täydellisyyteen
horisontaalitasossa, kun taas taide vaatii monitasoisuutta, näkemystä myös
syvyyssuunnassa. Kihlman näkee aikalaiskirjailijoiden ongelmaksi taiteen ja osallistumisen ristiriidan. Kirjailijat haluavat luoda hyvää sanataidetta, joka edellyttää hidasta kypsyttelyä. Toisaalta heillä on moraalinen pakko sitoutua nykyhetkeen, osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnassa. 60-luvun lopulla kirjailijat ratkaisivat tämän ongelman eri tavoin, ja seuraavan vuosikymmenen itsetunnustuksellisten romaanien aallon voi nähdä vastareaktioksi politisoituneelle kirjallisuudelle.
Kaipaisen ratkaisu taiteen ja osallistumisen ristiriitaan oli kompromissi: kollaasi, jossa myytin ja tarinan kehyksiin sijoitetaan suuri määrä
ajankohtaista materiaalia. Myytti luo syvyyttä ohi päivänkohtaisen ja paljastaa pitkiä prosesseja, mutta syntyvistä jatkumoista etsitään myös murtumia. Myytin risteyttäminen
nykyajan kanssa ja tarinoiden kertominen uudestaan pistää kysymään, mikä ihmisessä ja historiassa jää ainutkertaiseksi, mikä on pysyvää ja missä piilee muutoksen mahdollisuus.
|
