|
1980-90-luvun taitteen muuttunut poliittinen tilanne näkyi Suomessa talvisodan arvonpalautuksena mediassa ja juhlapuheissa. Vuoden 1989 katsotuin kotimainen oli Pekka Parikan Antti Tuurin romaanin pohjalta ohjaama suurelokuva
Talvisota, ja kielletyn Lotta Svärd -järjestön 70-vuotismuistojuhlaan vuonna 1991 osallistui 1600 entistä lottaa. Vuosikymmenen isänmaalliseksi ääneksi nousi Mannerheim-ristin ritari, karismaattinen kenraali Adolf Ehrnrooth (1905-2004), joka oli vuosikymmeniä puhunut veteraanien puolesta sekä muistuttanut sotien torjuntavoiton merkityksestä.
Toisaalta Suomen historiaa myös karnevalisoitiin, kun suomalainen kulttibändi
Leningrad Cowboys ja jylhä, 150-henkinen Venäjän Puna-armeijan kuoro järjestivät Helsingin senaatin torilla mammuttikonsertin (noin 70 000 ihmistä!) kesäkuussa 1993. Vielä muutama vuosi aiemmin tällainen ei olisi ollut mahdollista. Kun 90-luvun lamavuodet toivat julkiseen keskusteluun jatkuvasti erilaisia tappioviestejä, Suomen leijonien jääkiekon maailmanmestaruudesta vuonna 1995 tuli kansakuntaa yhdistävä ja vapauttava
kollektiivinen tunne-elämys, joka vertautui talvisodan henkeen.
Myös taistolaisuus 70-lukulaisena sukupolvikokemuksena
puhutti, mutta enimmäkseen yleistävään ja syyllistävään sävyyn. Kaipaisen
Kuin kuulla kummultansa -romaanin taistolaistyttären itsetilitys tekee tässä poikkeuksen. Se ennakoi
90-luvun lopulla alkaneen uuden taistolaiskeskustelun vivahteikkaampia tulkintoja.
Sukuromaanissaan Kaipainen luo tilanteen, jossa saavat äänen niin sotaveteraani- ja lottasukupolvi, aatteellisen vararikon kärsinyt taistolaisuus, laman vuoksi
velkaantunut keskiluokka
kuin kansainvälistyvä nuorisokin. Näkemysten kohtaamisen mahdollistavat karjalaishenkiset sukujuhlat talvisodan 50-vuotispäivien aikaan. Suvun patriarkka, Mannerheim-ristin ritari Niilo Peltola viettää 75-vuotispäiviään. Hänen vaimonsa on siirtokarjalainen, talvisodan lottia. Työttömäksi jääneellä Riitta-tyttärellä on taistolainen tausta. Riitan ex-mies, stalinistikansanedustaja, on aatteeseen pettyneenä tehnyt itsemurhan. Toinen
tytär on loppuunpalanut opettaja, joka elää demarimiehineen kahden asunnon loukussa.
Tyttärien lapset tuovat sukujuhliin omat aatteensa, kuten vihreyden ja globalisaation vastustamisen mutta myös politiikkakielteisen individualismin. Ulkopuolisia
havainnoijia ovat nuoren polven mukana saapuvat pinnallinen amerikkalaisjournalisti ja tsekinjuutalainen pakolaisminiä. Kaiken ympärillä höperehtii päivänsankarin sodassa päähän ammuttu Kalle-veli. Romaani on täynnä keskusteluja ja tilityksiä, joissa sukupolvet purkavat syyllisyyttään sekä molemminpuolista pettymystään.
Mitä se isä tahtoo meille kertoa? Sovituksen ja uuden yhteyden mahdollistaa kuitenkin vasta Niilon Kalle-veljen kuolema talvisodan muistojuhlissa ja Riitan teatraalinen ele, jonka myötä häviäjätkin nousevat sankareiksi. Vanhin sukupolvi kuuntelee vielä syntymätöntä, kun nuori tsekkiläisminiä painaa yllättäen Mannerheim-ristin ritarin käden
pyöristyvälle vatsalleen. Näin romaanin nimi saa ironisia merkityksiä: se viittaa 1930-luvun suomalaiskansalliseen aateteokseen
Kumpujen yöstä.
|
