Myyttitekniikka

Kaipainen vertaa myyttitekniikkaansa näkemäänsä kollaasitauluun, jossa raakuuksista kertovia lehtileikkeitä ja -kuvia oli sijoitettu vanhanaikaisiin kultakehyksiin:

- - taulun tilanteessa syntyi uusi oivallus: kultakiemurat ovat kadonneet, miksi hirmuteot pysyvät? Vai onko niin, että nykyajan ihminen alkaa olla liian turtunut päivittäiseen informaatioon? Ajattelin silloin, että romaanin tai näytelmän voisi tehdä samantapaisella tekniikalla. Voisi sijoittaa nykyasioita historiaan tai jonkun vanhan kansantarinan tai myytin kehyksiin tai toisaalta siirtää myytin henkilöt ja tapahtumat nykyaikaan. Näin saattaisi syntyä jännitekenttä, jossa perusasiat ikään kuin korostuisivat. Samoin etäännytetty välimatka kuvattavaan antaisi paitsi objektiivisuutta myös mahdollisuudet huumoriin, mielikuvitukseen, jopa rikkaampaan kieleenkin, jotka nykyaikaisissa dokumentoivissa kirjoissa saattavat olla jopa mahdottomia käyttää.

Kaipainen käyttää myyttejä avoimesti ja tähdentää niitä ironisesti. Tähdennyksenä toimii usein alkuperäisen tarinan muuntelu ja vioittaminen, väliintulevan kertojan kommentointi sekä myytin rinnastaminen arkeen. Kun lukijaa usein vielä opastetaan myyttilähteisiin viittaavin motoin, nimin, sitaatein ja tyylimukaelmin, ei myyttisen tason tunnistaminen jää yksin lukijan oppineisuuden varaan. 

Tunnistamisen helppouteen tähdännee myös suomalaiselle lukijalle tuttujen lähteiden valitseminen rinnakkaisteksteiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi Raamatun, Kalevalan, kansanrunouden ja Vänrikki Stoolin tarinoiden paljon siteeratut osat ja keskeiset hahmot Arkkienkeli Oulussa sekä Magdaleena ja maailman lapset -romaaneissa. Hieman etäisempiä ovat jo Shakespearen Kesäyön unelma, jota Kaipainen käyttää Surupukuisessa naisessa, sekä viittaukset Orleansin Neitsyen historiaan Kellomorsiamessa. 

Markku Envallin mukaan Kaipaisen myyttien käytön tarkoitus on nostaa ne aikalaiskerronnan rinnalle itsenäisiksi rakennetekijöiksi. Tällöin myytti ei sinällään johdata tekstin syvempään merkitykseen vaan tarjoaa useampia näkökulmia kuvattuun ja antaa ironista kaksoisvalaistusta tai painokkuutta uusille ja edistyksellisille ilmiöille. Envall vertaa Kaipaisen myyttitekniikkaa fuugan säveltämiseen: "Todellisuus ja myytti samoin kuin niiden Jeesukset ovat kontrapunktisessa suhteessa toisiinsa." 

Envallin musiikkivertausta seuraten voitaisiin puhua merkitysten rakentamisesta teemojen ja vastateemojen tai säestävien teemojen vuoropuhelulle. Myytin ja toden eri tasojen alituiseen rinnastuessa romaanin rakenteesta tulee moniääninen – polyfoninen – niin että kokonaisuus käy ajoittain vaikeaksi hallita ja uhkaa hajota. Tämä on haaste lukijalle. Kaipainen toteaa itse rakenneratkaisustaan: "Näin en ole pakottanut lukijaa mihinkään, mutta toivon, että olen saanut hänet vähän ajattelemaan."

Lähteet:
Envall 1985; Kaipainen 1973; Polkunen 1979.

Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto 2005