Oululaissyntyinen Teuvo Pakkala (1862-1925)
oli – Minna Canthin ohella – suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen
merkittävä kaupunkilaisrealisti. Lehtimiehenä ja kirjailijana hän seurasi
läheltä teollistumisen ja nykyaikaistumisen murrosta Oulussa, joka nousi 1870-1880
-luvulla erääksi suomalaisen kulttuurin keskukseksi. Dynaaminen talousalue veti
puoleensa pääomia, liiketoimintaa sekä suuret joukot työvoimaa. Maaseudulta
virtaavasta irtaimesta väestöstä tuli nopeasti laitakaupungin Kakaravaaran
lapsirikasta, vielä puolimaalaisessa tilassa elävää köyhälistöä, jota Pakkala
oivaltavasti ja myötäeläen kuvaa.
Vaaran laitakaupunginosan elämää hallitsivat voimakkaat
vastakohdat, toisaalta juopottelu ja prostituutio, toisaalta lestadiolainen hengellisyys.
Vaaran mökkiasutuksessa navetoineen, saunoineen ja kiveämättömine katuineen oli vielä
maaseudun mäkikylän leima – samoin vaaralaisten yhteisöllisyydessä. Karja ja
kaupungilta vuokratut vähäiset peltotilkut antoivat monille vaaralaisille jonkinasteista
omavaraisuuttakin. Yksinhuoltajien ja merimiesten perheiden suuren osuuden vuoksi Vaaran
yhdyskunta oli naisvaltainen. Se oli myös lasten kaupunginosa ja Vaaran takana aukeavat
Kontinkangas ja Kaukovainio olivat lapsuuden leikkien ja vapauden valtakuntaa. Sen
vastakohtana oli keskikaupungin porvariskotien muodollinen tapakulttuuri. Pakkalan Vaaralla-romaanin
pikku Elsa tuumiikin: ”Kadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos
olisi juossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai juosta ja
hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät nauraneet koskaan.”
Pakkalan Oulu-aiheisia teoksia ovat Lapsuuteni muistoja (1885),
Oulua soutamassa (1886), Vaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895)
, Pikku ihmisiä (1913) sekä näytelmät Kauppaneuvoksen härkä (1901) ja Meripoikia
(1915). Sen sijaan Oulu on enää hyvin viitteellinen miljöö sivistyneistöromaanissa Pieni
elämäntarina (1902). Joukko Pakkalan sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyneitä
novelleja on toimitettu 1986 kokoelmaksi Väliaita ja muita kadonneita tarinoita.
Vaaralla-romaani alkaa sanoilla ”Pieniä eläjiä
olivat”. Juuri pieniä eläjiä Pakkala kuvasi: syrjäytynyttä köyhälistöä,
työttömiä, naisia, lapsia, vanhuksia ja vammaisia. Novellikokoelmat Lapsia ja Pikku
ihmisiä olivat ensimmäiset kokonaan lapsiaiheiset novellikokoelmat Suomessa.
Pakkalan merkitys novellistina ja varhaisena, kokeilevana modernistina löydettiin
myöhään. Aikalaiskritiikki noteerasi näkyvästi ja myönteisesti Pakkalan
kansankirjailijoiden tyyliin kirjoitetut varhaisteokset Lapsuuteni muistoja sekä Oulua
soutamassa. Sen sijaan taiteellisesti täysipainoisemmat teokset saivat suhteettoman
vähän huomiota. Pakkala leimautui pitkäksi aikaa paikalliseksi ”Oulun
soutajaksi” ja ”tervakansan kuvaajaksi”. Viihteelliseksi
tukkilaisromantikoksi hänet leimasi puolestaan Tukkijoella (1899), yleisön
rakastama harmiton kansankomedia, joka joutui kriitikkojen hampaisiin.
 
|
