ELÄMÄ
Teuvo Pakkala (1862-1925) kuului tunnetusta Frosterusten
pappissuvusta irronneeseen haaraan. Hänen äitinsä oli puusepän tytär Anna Sofia
Turdin ja isä, Juhana Erik Frosterus, oli pystyvä ja monitaitoinen käsityöläinen.
Isän ammatiksi mainitaan ensisijaisesti kultaseppä ja hänellä oli taipumuksia
kuvanveistoon. Pakkala tutustui elämän nurjaan puoleen varhain. Lapsuuteni
muistoissa hän kertoo, kuinka viinaanmenevä isä ei malttanut huolehtia
viisilapsisesta perheestään, vaan ”läksi kiertelemään ‘maailman
rantoja’ onnea ja hyvyyttä etsimään muualta”. Nälkävuosien aikoihin
(1867-1868) perhe asui Kuusiluodon saareen rakennetussa, purettavaksi määrätyssä yhden
huoneen hökkelissä, ”jossa oli katto lähellä lattiaa ja ikkuna maarajassa”.
Isä kulki tuolloin reissuillaan Etelä-Suomessa, äiti sairasteli ja Teuvo-poika joutui
kiertämään kerjuulla keskustan porvariskodeissa. Äiti joutui pitkiä aikoja vastaamaan
yksin perheestä. Pakkalan elämän ja tuotannon perhekeskeisyyden sekä myötätunnon
vähäosaisia kohtaan on arveltu juontuvan lapsuuden kokemuksista. Kuten Liisi Huhtala
toteaa, isän huikentelevaisuus pudotti Pakkalan perheen säädystään ja teki Teuvosta
luokkien väliinputoajan. Tämä asema antoi Pakkalalle erityisen näkökulman sekä
säätyläis- että köyhälistötodellisuuteen.
Vasta lestadiolainen herätys muutti Pakkalan isän raittiiksi ja
tunnolliseksi perheenpääksi. Hän pääsi tukkiyhtiön työnjohtajaksi ja esiintyi jopa
saarnaajana laitakaupungin seuroissa. Teuvo pääsi Oulun ala-alkeiskouluun. Tähän
aikaan perhe asui vuokralla Vinstenin talossa Heinätorin laidassa.
Syksyllä 1874 perhe muutti Kakaravaaran laitaan Heikkisen taloon ja
Pakkala aloitti opiskelun samana vuonna perustetussa Oulun suomalaisessa
yksityislyseossa. Koulua varten kerättiin arpajaisin varoja Oulun maneesissa eli
entisessä ruotuväen kasarmissa. Nuori Pakkalakin auttoi järjestelyissä. Yhden
lyseoajan kesälomista Pakkala vietti Kajaanin seudulla, jossa hänen isänsä toimi
tukkilautan kuljettajana. Lyseon yläluokilla Pakkala tutustui tulevaan vaimoonsa, Agnes
Tervoon. Opettajista K. F. Kivekäs ja tämän vaimo kannustivat Pakkalaa kirjallisuuden
pariin. Rouva Kivekäs oli norjalaisen kirjallisuuden tuntija ja tutustutti Pakkalan muun
muassa Ibseniin, Bjornsoniin, Kiellandiin ja Liehin. Pakkala valmistui luokkansa ainoana
ylioppilaaksi 1882.
Isälle ominainen levottomuus vaivasi poikaakin. Pakkala kokeili
sotilaan uraa Oulun Tarkk’ampujapataljoonassa sekä maanviljelijän ammattia
Oulujokivarresta velaksi ostamallaan tilalla. Opiskelut Keisarillisessa Aleksanterin
yliopistossa Helsingissä jäivät kesken. Pakkala oli läsnä lukuvuosina 1882, 1885,
1887 ja 1888 ja aloitti lääketieteen opintoja sekä humanistisia aineita, historiaa ja
kieliä.
Pakkala ajautui moneksi vuodeksi lehtimies-kirjailijaksi. Hän
työskenteli toimittajana oululaisessa Kaiussa (syksyn 1886 sekä 1888-1889),
jyväskyläläisessä Keski-Suomen sanomissa (1889-1890) ja toimitti maisteri Juho
Siiran kanssa Ouluun perustamaansa Louhi-lehteä (1891-1894). Ryhtyessään Keski-Suomen
päätoimittajaksi hän vaihtoi virallisestikin nimensä Frosteruksesta Pakkalaksi, jota
oli jo käyttänyt kirjailijanimenään. 1893-1903 Pakkala toimitti Joulukontti-nimistä
lastenlehteä.
Pakkala avioitui 13.12. 1889 kouluaikaisen ystävänsä Agnes
Tervon kanssa. Heille syntyi kaksi poikaa, Samuli Pakkala (sittemmin fil. maist.,
kirjastoneuvos) ja Erkki Pakkala (dipl. arkkitehti, opetusneuvos).
Pakkala siirtyi Helsinkiin vuosiksi 1894-1904. Hän työskenteli
suomentajana ja kustannustoimittajana Otavassa sekä teki sekalaisia töitä, muun muassa
opetti suomenkieltä Suomalaisen teatterin näyttelijöille ja suomensi
valtiopäiväasiakirjoja.
Pakkala oli Suomen Kaunokirjailijaliiton perustajajäseniä (1897),
toimi liiton puheenjohtajana puolisen vuotta 1900-1901 ja valittiin kunniajäseneksi 1921.
1895 Pakkalalle myönnettiin valtion kirjallisuuspalkinto, jonka
hän käytti opintomatkaan Pariisissa. Pakkala sai kirjallisuuspalkinnon myös vuosina
1901 ja 1903. (kirje
Pariisista)
Pakkala muutti ennen joulua 1903 Ykspihlajaan ja sieltä Kokkolaan,
jossa rahapulassaan toimi Suomen köysitehtaan edustajana 1904-1907. Köysitehtaan
kaupparatsuna Pakkala matkusteli vain vuonna 1904, sen jälkeen hän teki tehtaalle
erilaisia konttoritöitä. Yllättävään alanvaihtoon johti Pakkalan tuskastuminen
kirjoittamisensa hitauteen ja jatkuvaan taloudelliseen ahdinkoon. Kirjeessään vuodelta
1904 hän puhuu kirjailijantyöstä hyvin ironisesti:
- - niin Finne [kansallisteatterin johtaja] otti
surullisimman naamansa ja sanoi: oliko välttämätöntä minun antautua tälle alalle? Ja
kun minä tarjosin hänelle hyviä kulissiköysiä, niin sanoi hän, että mieluummin hän
puhuu minun kanssani näytelmäkappaleista. Vastasin että mieluummin teen kauppoja
köysistä elääkseni kuin kauppaan kappaleita kuollakseni - -
Lopulta Pakkala vakiintui Kokkolan suomalaisen yhteiskoulun suomen
ja ranskan kielen opettajaksi 1907-1920. Hän opetti ajoittain myös historiaa ja
pikakirjoitusta. Kaunokirjallinen työ jäi vähälle, mutta säännöllinen tulo
mahdollisti velkojen lyhentämisen. Pakkalan omintakeisista opetusmenetelmistä kertoo
Vilho Kivioja julkaisussaan Muistelmia Teuvo Pakkalasta opettajana (1944). Pakkala
veti myös erilaisia kerhoja, johti koulun kuoroa ja orkesteria sekä soitti poikineen
kokoonpanossa, joka piti kokkolalaisille musiikki-illanviettoja – musikaalisen
Pakkalan oma instrumentti oli sello.
Pakkalan pitkään hioma Aapinen ilmestyi 1908. Omien
sanojensa mukaan hän oli kirjoittanut sen uudelleen parikymmentä kertaa. Pakkalan Aapisesta
otettiin vielä viides painos 1923.
Pakkala erosi opettajantoimesta 1920 ja muutti Liminkaan poikansa
Samulin perheen luo. Samuli oli tuolloin Limingan kansanopiston johtaja. Kansanopistossa
Pakkala luennoi ja ohjasi näytelmiä, muun muassa Tukkijoella, jonka pääesitys
oli hänen 60-vuotispäivänään. Pakkala innostui vanhoilla päivillään vielä
suureelliseen elokuvahankkeeseen ja perusti kumppaneineen sitä varten osakeyhtiön
1921. Yhtiö hajosi pian erimielisyyksiin ja muutamien esityskertojen jälkeen yhtiön
ainoaksi jäänyt elokuva Sotapolulla (1922) katosi vuosikymmeniksi.
1923 Pakkala muutti Kuopioon, jonka kirjaston ja kansalaisopiston
johtajaksi Samuli oli valittu. Hän kuoli Kuopiossa 7.5. 1925 ja haudattiin Ouluun
11.5. 1925.
Lähteitä: Bäckström
1982; Huhtala 1976; Kantokorpi 1987; Kivioja 1944; Koskela 1990; Pakkala 1982; Pohjolan tulet 1996; Suomen kirjailijat 1809-1916 (1993);
Virtanen, N. P. 1933.
  
|
