PIENI ELÄMÄNTARINA
Elsa-romaani lähestyy jo modernia ihmiskuvausta ja hyödyntää
yksilön tajunnan kuvaamiseen kehitettyjä kerrontakeinoja, mutta sivistyneistöromaani Pieni
Elämäntarina (1902) menee vielä pitemmälle. Se oli aikanaan kerrontateknisesti
rohkea kokeilu, jossa modernin yksilön psyykkinen hajoaminen ulottuu myös romaanin
muotoon. Kertojan kokoava ja selittävä ote puuttuu, jolloin epätietoisen lukijan on
täytettävä teoksen aukkopaikat. Pienen elämäntarinan kerronnalliset ratkaisut
olivat sen verran aikaansa edellä, etteivät lukijat oikein ymmärtäneet niitä.
Hämmentyneet aikalaisarvostelijat pitivät teosta keskeneräisenä ja hajanaisena. (Eino Leinon kritiikki) Pienestä
elämäntarinasta on löydetty groteskin liioittelevia, ekspressionistisia,
dekadentteja ja freudilaisia piirteitä. Sen lyhyissä kohtauksissa ja nopeissa
leikkauksissa on nähty niin elokuvamaisuutta kuin tiedostamattoman epäloogista
liikettä. Myöhempi kirjallisuushistoria on nostanut Pienen elämäntarinan
esimodernistiseksi mestariteokseksi.
Pirjo Vaittisen mukaan Pienen elämäntarinan keskeinen kysymys
on rakkauden ja ihmisten välisen aidon yhteyden etsintä. Romaanin juoni hahmottuu
päähenkilön, Esteri Kalmin yrityksistä vapautua rakkaudettomuuden tilasta, joka
määräytyy hänen lapsuuden kokemuksistaan, ennen kaikkea äidittömyydestä sekä
patriarkkaisän etäisyydestä, ankaruudesta ja mielivallasta. Esteri epäonnistuu
miessuhteissaan ja avioliitossaan sekä pettyy myös uskontoon ja kansaan, jonka elämän
hän kuvitteli onnelliseksi ja ehyeksi. Lopulta hän sairastuu henkisesti ja tuhoutuu. On
kuitenkin korostettava, että Esteri on myös aktiivinen toimija. Hän kokeilee eri
vaihtoehtoja ja kykenee myös hylkäämään niitä, mikäli ne eivät toimi.
Timo Parkkola löytää Esterin kehityskertomuksesta vuosisadan
vaihteen ”uuden naisen” identiteettipulmia ja ristiriitoja. Esteri haluaa
esiintyä itsenäisenä yksilönä, mutta ei pysty irtautumaan kasvatuksensa ja
ympäristönsä perinteisistä arvoista ja moraalista, vaan kärsii syyllisyydentunteista.
Parkkola kiteyttää: ”Modernin sankarin tavoin hän ei myöskään saa
vapautusta ristiriidoistaan, vaan pysyy aidosti epävarmana loppuun saakka.”
Pienessä elämäntarinassa huipentuu Pakkalan tuotannon yhä
pessimistisemmäksi käyvä kehityslinja, mikä seuraa johdonmukaisesti ajankohdan
sivistyneistön ihanteiden romahdusta ja ajautumista maailmakatsomukselliseen umpikujaan.
Vuosisadan vaihde, fin de siècle, koettiin yleiseuroopalaisesti rajakohdaksi,
jossa jätettiin jäähyväiset tutulle 1800-luvun yhteiskunnalle ja kiidettiin 1900-luvun
tuntemattomaan, modernisoituvaan maailmaan. Naturalismi sekä ajan filosofinen ja
luonnontieteellinen ajattelu synnyttivät erilaisia kulttuuripessimistisiä teorioita,
kuten ajatuksen perinnöllisyyden sitomasta yksilöstä, ihmislajin vähittäisestä
rappeutumisesta tai maailman lämpökuolemasta. Suomessa uuden vuosisadan pelkoa
lisäsivät sortovuodet.
Pienen elämäntarinan taustaksi on oletettu myös Pakkalan oma taloudellinen
ja taiteellinen umpikuja ja elämän kiintopisteiden katoaminen. Velat
ahdistivat häntä ja kirjeissään
hän kertoo vakavasta ylirasittuneisuudesta, ”hermosairaudesta”. Pienen
elämäntarinan äidittömyyden menetyksen teemaa vastaavat Pakkalan elämässä
tapahtuneet erilaiset luopumiset. Ensinnäkin hän irtautui lapsuuden ympäristöstään.
Pakkala oli polttanut jo Louhi-lehden kiistojen aikana 1890-luvulla siltojaan
Ouluun ja muutto paikkakunnalta toi lisää etäisyyttä. Oleskellessaan 1902 lyhyen aikaa
Oulussa Pakkala kirjoittaa vaimolleen kaupungin muuttuneen hänelle vieraaksi:
”Kyllä meillä muuten ei olisi mikään hauska täällä Oulussa. Tämä on pikku
kaupunki, hyvin pikkunen. Mutta tässä ei ole enää sitä pikku kaupungin idyllisyyttä.
Kuollutta, kuollutta on täällä.” Pakkala jätti vuosisadan vaihteessa myös
kansanomaisen aihepiirinsä – jo Kauppaneuvoksen härkä -näytelmässä
(1901) hän siirtyi kuvaamaan keskiluokkaista sivistyneistöä. Luopumisena voi pitää
myös sitä, että Pienen elämäntarinan jälkeen Pakkala ei julkaissut
kymmeneen vuoteen mitään kaunokirjallista, vaan keskittyi ansiotyöhön ensin Suomen
köysitehtaan edustajana ja vuodesta 1907 opettajana Kokkolassa.
Pakkalan tuotannossa on havaittavissa siirtyminen varhaisteosten
havainnollisesti kuvatusta lapsuuden ympäristöstä taiteellisesti käytettyyn,
viitteellisempään miljööseen. Vaaralla-romaanissa laitakaupungin ja
keskikaupungin vastakkaisuus tukee luokkavastakohtien kuvausta. Puolimaalainen Vaara on
myös kuva kaupungistumisen murroksesta. Elsassa miljöö psykologisoituu. Se
nähdään henkilöiden tajunnan läpi ja samakin maisema värittyy eri tavoin
kulloisenkin mielentilan mukaan. Pienessä elämäntarinassa Oulu sekä muut
kiinnekohdat hajoavat satunnaisiksi tai liukenevat näkymättömiin, mikä vastaa modernia
elämäntuntoa. ”Meripaviljongin” maininta paljastaa romaanin kaupungin
rannikkokaupungiksi, mutta vasta lopun siltakohtauksessa on piirteitä (silta, meri,
koski), jotka on helppo liittää tuttuun oululaiseen näkymään, ja silloinkin
maisemalla ilmaistaan kielentakaista psyykkistä kokemusta. "Holma asteli edestakaisin
sillalla - -" Pertti Karkaman mukaan Pakkala ”osoittaa oikeastaan
esikuvallisella tavalla, miten kirjailija voi vapautua tiukasta
ympäristösidonnaisuudesta ja erityisyydestä yleisyyteen säilyttäen kuitenkin luovan
kosketuksen kotiseutuunsa”.
Lisätietoja
teoksesta
Lähteitä: Aalto 2000; Kantokorpi 1987; Karkama 1975; Karkama 1984; Karkama 1994; Koskimies 1944; Laitinen 1992; Leino 1903; Lindblach 1996; Lyytikäinen, 1996; Parkkola 1999; Rojola 1999; Vaittinen 1983.
  
|
