PAKKALAN KOKEILU ELOKUVANTEKIJÄNÄ
Pakkala perusti vanhoilla päivinään 1921 fil.tri Toivo Kailan ja
dipl.ins. G. H. Michelsonin kanssa osakeyhtiön nimeltä Finn Film. Yhtiön
ainoaksi elokuvaksi jäi Sotapolulla, ”romanttinen kuvaus vapaussodasta”
(1921). Pakkala laati käsikirjoituksen ja ohjasi, kuvaajina toimivat taiteilija J. W.
Mattila sekä Pakkalan poika Erkki. Päärooleissa olivat Mikael Vasunta
(taiteilijanimellä Yrjö Hirviseppä) ja tanssijatar Lisi (Liisi) Carén. Sivurooleissa
esiintyi kirjava joukko tuttavia ja kajaanilaisen näytelmäseuran
harrastajanäyttelijöitä. Kuvaukset tehtiin heinä-elokuussa 1921 Kajaanin ja Paltamon
maisemissa. Elokuvanteko oli kiihkeää, rauhatonta ja suurten odotusten täyttämää
aikaa. Pakkala kirjoittaa kesäkuussa vaimolleen Helsingistä muun muassa seuraavaa:
Filmiä ei näytetä Suomessa, niin että äidin ei tarvitse olla
siitä skineerattu. Se menee suoraan Englantiin ja Amerikaan - - Tuntuu hyvin oudolta ja
vaikealtakin täällä työskennellä ajatustyötä, tässä tohinassa ja kolinassa
kellojen kalskeessa ja torvien törinässä ja kaiken sekamelskassa. Mutta kyllä siihen
tottuu, kun työ intreseeraa.
Teattereissa Sotapolulla kiersi 1922 ja Oulussa se
esitettiin tammikuussa. Maaseutulehdistö antoi hyvät arvostelut, mutta
pääkaupunkilehdet (Uusi Suomi, Hufvudstadsbladet) kirjoittivat niukasti ja
varauksellisesti. Perusteellisimmin elokuvaa arvioi nimimerkki ”Kummi” oululaisessa Kalevassa
21.1.1922.
Sotapolun heikko menestys riitautti yhtiökumppanit ja Finn
Film lakkautettiin. Itse elokuva hävisi pitkiksi ajoiksi unohduksiin. Teuvo Pakkalan
kuoltua 1925 Erkki Pakkala lahjoitti elokuvan ainoan kopion Kuopion museoseurojen
valokuvauskerholle. Kopio löydettiin yllättäen 1958 erään paikallisen liikkeen
sementtivarastosta. Filmi esitettiin Helsingissä Historiallisen seuran kokouksessa 21.3.
1974.
Peter von Bagh arvioi Sotapolulla-elokuvaa Suomalaisen
elokuvan kultaisessa kirjassa (1992) seuraavasti:
Itsessään elokuvassa ei ole kehumista: toiminta rönsyilee sinne
tänne ja junnaa lähinnä monotonista tapaamisten, tappeluiden ja ratsastusten rinkiä.
Juonesta ja henkilösuhteista saa selvää vain pinnistämällä, eikä toiminnan
välillä ole hengähdystaukoja, jotka jäsentäisivät ja syventäisivät draamaa tai
antaisivat tapahtumille rytmiä. Esteettisestä kömpelyydestään huolimatta elokuva on
mielenkiintoinen todistuskappale: se on poliittinen ja jopa ulkopoliittinen elokuva, joka
antaa mainion kuvan aikansa tiedonvälityksen tasosta ja suuntauksesta. Ollaan valovuosien
päässä siitä maltillisesta näkemyksestä, mihin paras kirjallisuus –
Sillanpään ”Hurskas kurjuus” – oli yltänyt sisällissodan kuvauksessa.
Tässä tekijät häikäilemättä suhtautuvat työväestöön joukkona juoppoja tai
Peruspahaa ruumiillistavina hamppareina. Elokuvassa kukkii aikakaudelle tyypillinen
sotilaselämän ihannointi, josta myöhemmin tuli Meidän poikamme -sarjan pääteema ja
jonka huumeessa tässä lähdetään Vienan Karjalan valloitukseen kuin sunnuntairetkelle.
Lähteitä: Bagh
1992; Kantokorpi 1987; Kummi [nimimerkki] 1922; Pakkala 1982; Suomen kansallisfilmografia 1907-1935
(1996).
  
|
