LEHTITYÖ
Taustaa
Kansallisen herätyksen ja teollistumisen seurauksena suomalainen
sääty-yhteiskunta politisoitui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vedenjakajiksi
yhteiskunnallisessa keskustelussa tulivat kieli- ja kansallisuuskysymykset sekä naisten
ja työväen asema. Eroavat näkemykset järjestäytyivät ja perustivat omat
äänitorvensa. Oulussa taloudellinen ja poliittinen valta oli keskittynyt vanhoille
ruotsinkielisille kauppiassuvuille, ja keskeisiksi kiistanaiheiksi nousivat
suomenkielisten koulujen perustaminen ja äänioikeuskysymys.1880-luvun Oulun
yhteiskunnallista elämää leimasivat lisäksi paikallisten suomenmielisten kiivaat
sisäiset suuntataistelut.
Oulun Wiikkosanomat (1829-1879) oli perustamisvuodestaan
lähtien ollut kaupungin hallitseva lehti, mutta 1870-luvulla se joutui
väistymään uudentyyppisen kantaaottavan journalismin tieltä. Uusia lehtiä
– Pohjois-Suomi, Uleåborgs Tidning ja Kaiku – perustettiin
yhteiskunnallisen keskustelun vilkastuessa ja politisoituessa. K. F. Kivekkään
toimittama Kaiku nousi nopeasti Pohjois-Suomen valtalehdeksi ja Suomen suurimmaksi
maaseutulehdeksi. Kivekkään lehti radikalisoitui suomalaisen puolueen jakauduttua
1880-luvun puolivälissä nuorsuomalaiseen suuntaan ja piti päävastustajanaan
ruotsinkielisten Uleåborgs Tidningiä. Kaiku käsitteli kielikysymyksen
ohella sosiaalisia kysymyksiä kuten maaseudun tilattoman väestön ja kaupunkien
työväen asemaa, raittiusliikettä sekä siirtolaisuutta. Kivekäs sai kirjoituksistaan
lukuisia painokanteita, sakkoja ja kerran jopa kolme kuukautta vankeutta.
Oulussa vaikutti vuosisadan jälkipuoliskolla useita yhteiskunnallisia
ryhmittymiä: ruotsinmielisten Seuraklubi, suomenmielisten Suomalainen klubi,
Teollisuusklubi, Työväenseura sekä raittiusseura Pohjan Leimu. Pakkala oli
raittiusseuran jäsen ja kierteli puhumassa raittiusiltamissa Oulun ympäristössä. Hän
oli myös panemassa alulle ”Oulun hiihtoja”.
Pakkala osallistui työväenliikkeen wrightiläiseen, sivistyneistön
johtamaan alkuvaiheeseen. Hän ohjasi Oulun työväenyhdistyksen näytelmätoimikuntaa ja
kävi yhdistyksen keskusteluilloissa. Tämä oli tyypillistä wrightiläistä toimintaa,
joka pyrki maltillisesti kehittämään työväestön henkistä ja taloudellista tilaa.
Pakkala ei olisi voinut hyväksyä 1890-luvun lopun radikalisoituneen työväenliikkeen
näkemyksiä. Tuolloin hän oli jo muuttanut pois kaupungista. Myöhemmin Pakkala oli
perustamassa Kokkolan suomalaista työväenyhdistystä 1905, mutta yhdistyksen muuttuessa
pian selvästi sosialistiseksi hänet erotettiin siitä 1907. Kansalaissodan aikana
Pakkala toimi valkoisten puolella Kokkolan piiriesikunnassa ja suomalaisessa
suojeluskunnassa.
Lehtimies - kirjailija
Pakkala seurasi lehtimiehenä läheltä Oulun poliittisia
kamppailuja 1880-1890-luvuilla. Hän toimi avustajana Kaiussa vuodesta 1885 ja
aputoimittajana 1888-1889. Hänen varhaiset sanomalehtikertomuksensa olivat kärkeviä
yhteiskunnallisia satiireja, kuten ”Matkalla” (1885) ja ”Meidän
patruuni” (1886).
Erimielisyydet päätoimittaja Kivekkään kanssa johtivat Pakkalan
eroon Kaiusta. Oltuaan vuoden nuorsuomalaisen Keski-Suomi -lehden
päätoimittajana Jyväskylässä Pakkala perusti uhkarohkeasti Ouluun uuden
nuorsuomalaisen Louhi-lehden (1890-1906). (Pakkalan kirje Juhani Aholle) Louhen perustamisen taustaa oli Kaiun kallistuminen
myöntyväisyyslinjalle suhteessaan venäläistämistoimiin. Louhi oli
Venäjän-poliittisissa kysymyksissä jyrkempi, perustuslaillisella kannalla, ja kokosi
taakseen Kivekkään linjaan tyytymättömät Oulun nuorsuomalaiset. Näytenumerossaan 15.12.1890 Louhi julistautuu
kansallismieliseksi ja kansanvaltaiseksi, avoimesti vaikuttamaan pyrkiväksi
sanomalehdeksi.
Ajan sanomalehtien tapaan Louhi julkaisi runsaasti
kaunokirjallista materiaalia – tosin keskimäärin enemmän kuin muut
oululaislehdet. Louhen ohjelmanjulistus lupaa, että lehden ”novelliosastossa
julkaistaan alkuperäisiä (Santerin, Kyöstin, Teuvo Pakkalan y. m. ) novellia ja
käännöksiä ulkomaan uusimmasta kirjallisuudesta”. 1800-luvun sanomalehdissä
kaunokirjallisuutta eli ns. nurkkaromaaneja oli jopa kymmenen prosenttia sisällöstä.
Syynä olivat pienet, usein sivutoimiset toimittajakunnat, sanomalehden roolin
selkiytymättömyys sekä kirjakustannustoiminnan kehittymättömyys. Lisäksi vaikuttivat
kielipoliittiset tavoitteet sekä se, että monet 1880-1890 -lukujen lehtimiehistä olivat
kirjailijoita (esimerkiksi Juhani Aho, Teuvo Pakkala, Kauppis-Heikki, Johannes Linnankoski
ja Kaarlo Kramsu). Päivi Lappalainen toteaa, että aloittelevilla realisteilla oli
merkittävä asema nimenomaan nuorsuomalaisissa maakunnallisissa lehdissä
(jyväskyläläinen Keski-Suomi, kuopiolaiset Savo ja Tapio,
oululaiset Kaiku ja Louhi). Lappalaisen mukaan näiden maakuntalehtien
toiminta osoittaa, että ”realismin suomenkielinen kehittely ja vakiinnuttaminen ei
meillä lähtenyt suinkaan keskustasta, Helsingistä, vaan nimenomaan periferiasta”.
Lähteitä: Hannula 1981; Karkama 1975; Lappalainen 1999a; Lappalainen 2000; Pakkala ja Siira 1891; Runoutta ja nurkkaromaaneja (1979); Suistola 1999; Tommila 1984; Tommila, Landgren ja Leino-Kaukiainen
1988
  
|
