VARHAISIA KERTOMUKSIA:
"MATKALLA" JA "MEIDÄN PATRUUNI"
Pakkalan ensimmäiset tekstit ilmestyivät 1880-luvun puolivälissä
oululaisessa sanomalehti Kaiussa. Esimerkiksi kertomukset ”Matkalla” ja
”Meidän patruuni” olivat lehden jyrkän suomenmielistä kielipolitiikkaa
tukevia poliittisia satiireja. Ne löytyvät Maija-Liisa Bäckströmin 1986 toimittamasta
kokoelmasta Pakkalan ”kadonneita” tekstejä (Väliaita ja muita kadonneita
tarinoita).
Matkalla
”Matkalla” (1885) on kansanomainen ”hyvä juttu”,
muunnos kansanhuumorin isäntä ja renki -kaskuista. Sen vastakkainasettelu on vielä
melko jyrkkää ja osoittelevaa, mutta kertomus antaa jo viitteitä Pakkalan
myöhempien novellien kiinteästä rakenteesta. Pakkalan novellit erosivat ajan
suomalaiselle novellistiikalle ominaisista löyhäjuonisista, tunnelmoivista
tuokiokuvista, joita kutsuttiin muun muassa lastuiksi, jutuiksi ja jaarituksiksi. Pakkala
oli Maria Jotunin ohella ensimmäisiä, jotka tavoittelivat novelleissaan vanhemman
eurooppalaisen novellin ajallis-paikallista keskitystä.
”Matkalla” kertoo tyhmänylpeästä sotakomisarjuksesta ja
viisaasta ajurista, jotka kesken verkkaisen rekiretken vaihtavat herran vaatimuksesta
paikkoja. Humalainen herra aikoo osoittaa urotyöllään paremmuutensa, mutta lumisella
erämaataipaleella tapahtuukin karnevalistinen kruununriisto. Ajuri pääsee lämpimän
kuomun alle sotakomisarjuksen rouvan viereen nukkumaan ja herra värjöttelee
vapaaehtoisesti kuskinpukilla. Kopea rouvakin saa osansa pilkasta. Hänen on
jaettava istumapaikka kansanmiehen kanssa, jolle ei vähän aikaisemmin suvainnut edes
puhua kuin miehensä välityksellä: ”Sano hänelle, että hänen pitää ajaa
nopeammin, muuton sinä panet pöytäkirjaan. Sano, että sinä olet kruunun virkamies ja
että siitä on suuri sakko kun ei vaan tottele kruunun virkamiestä.” Herran
mielivaltaisesti ohjaamana hevonen vain hidastaa vauhtiaan. Kun sotakomisarjus ajaa
taitamattomuuttaan reen kumoon, on ajurin palattava vanhalle paikalleen. Mutta ennen kuin
horjahtanut säädynmukainen järjestys saadaan lopullisesti palautetuksi,
sotakomisarjuksen on vielä riideltävä etuoikeudestaan huoneeseen kestikievarissa.
Lopulta ilmenee, että hän sanaili oven läpi oman veljensä kanssa. Satiirin kärki
kohdistuu – Kaiun linjaa seuraten – ruotsinkielisen virka- ja
rahaylimystön valta-asemaan.
Meidän patruuni
Pakkalan myöhemmän tuotannon psykologista realismia enteilee
kertomus ”Meidän patruuni” (1886). Se seuraa yksityiskohtaisesti oululaisen
vanhapoikakauppiaan 50-vuotispäivää. Päivän pilaa sanomalehti Kaiun julkaisema
niiden vanhempien vetoomus, jotka haluavat kaupunkiin ruotsinkielisen kansakoulun.
Patruuni on tehnyt itsensä naurunalaiseksi laittamalla nimensä listaan, vaikka hänellä
ei ole lapsia. Novellin syvä psykologinen tragiikka piilee juuri patruunin tahattomassa
virheessä, joka tuo pintaan toteutumattomat toiveet rakkaudesta, omasta perheestä ja
”lopullisesta” sosiaalisesta noususta säätyläisavioliiton kautta. Patruunin
päivän mittaan tapaamien kaupunkilaisten pilkka nostaa hänen tajuntaansa
nöyryyttäviä muistoja kymmenien vuosien takaa, vaikka hän parhaansa mukaan yrittää
torjua niitä. Yhdenpäivän novelli syvenee patruunin taustaa ja persoonallisuutta
luotaavaksi psykologiseksi muotokuvaksi, joka on samanaikaisesti kriittinen ja
ymmärtävä. Lukijalle paljastuu, että patruuni on hankkinut omaisuutensa
keinottelemalla ja että hänellä on köyhäläistaustaansa häpeävän nousukkaan huono
itsetunto.
Henkisesti jämähtäneen patruunin vastavoima on maailmaa
Amerikkaa myöten kolunnut leipuri Nikkilä, joka uskoo edistykseen ja toimintaan
yhteiseksi hyväksi. Hän pyytää patruunilta lahjoitusta suomalaisen tyttökoulun
arpajaisiin. Seurauksena on väittely, jossa Nikkilä toimii 1880-luvun maltillisen,
sivistyksen voimaan luottavan työväenaatteen sekä nuorsuomalaisen radikalismin
äänitorvena. Sanomalehti Kaiussa julkaistusta varhaisesta novellista löytyy siis
sekä psykologista erittelyä että vahvaa poliittista ja paikallista ajankohtaisuutta.
Oulun työväenyhdistys perustettiinkin samana vuonna kun ”Meidän patruuni"
ilmestyi. Nikkilä julistaa:
Toimeen se härkäkin tulee, kun vain saa heinätukon päiväkseen.
Mutta ihminen on luotu edistymään ja niin ihmiskunta, eikä noin vain härän lailla
elämään. Nuo vähät koulut ja nekin vieraskieliset, ovat pitäneet sivistyksen pienen
kansanosan yksinomaisena omaisuutena. Siitä on syntynyt sivistynyt sääty, joka on
eronnut kansasta, sivistymättömästä säädystä. Edellinen nautti mukavuuksia ja
jälkimmäinen ähki ja puhki työssä. Ja niinpäin on asiat enimmäkseen nytkin. Vaan
annetaan sivistyksen vapaasti levitä, laitetaan että jokaisella on tilaisuus sitä
hankkia halunsa ja toimensa mukan. Silloin ei ole erityistä sivistynyttä säätyä,
säätyrajojen rajoitus häviää. Ja silloin ei ole herroja, vaan työmiehiä. Silloin
myös pidetään työtä kunniassa, eikä halveksita.
Nikkilä on tulkittu Pakkalan äänitorveksi. Pessimistisissä
teoksissa Vaaralla ja Elsa tämä Pakkalan toinen minä kokee
muodonmuutoksen. Vaaralaisromaanien rampa ja katkeroitunut työmies Nikkilä ei ole enää
aatteen ja toiminnan mies, vaan olemassaolon mielekkyyttä kyselevä älykäs, mutta
voimaton sivullinen.
Lisätietoja
teoksista
Lähteitä: Bäckström
1986; Keski-Orvola 1982 ; Lappalainen 1999a; Rojola 1999; Tarkka 1970; Tarkka 1971.
   |
