VAARALAISROMAANIT: VAARALLA JA ELSA

Kaksoisromaani Vaaralla (1891) ja Elsa (1894) kertoo Oulun Vaaran työläiskaupunginosan asukkaista. Kollektiivinen Vaaralla  tarkentaa kymmenkuntaan yksilöön ja psykologisempi Elsa keskittyy etenkin nimihenkilön, merimiehen lesken, ainoan lapsen vaiheisiin. Samalla kuvataan 1870- ja 1880-luvun Oulun murrosta. Laitakaupungin Vaara on eräänlainen rajamaa maaseudun ja kaupungin välissä ja sen asukkaat ovat siirtymävaiheen ihmisiä. He ovat vasta matkalla maaseutuisesta kaupunkilaiseen ja kapitalistiseen elämänmenoon. Vaaralaiset tuntevat karvaasti sosiaalisen eriarvoisuuden, mutta heidän yhteiskunnallinen tietoisuutensa on vielä kehittymätön, jäänne edeltävältä aikakaudelta. Toistuvasti vaaralaiset selittävät vastoinkäymiset Jumalan lähettämiksi koettelemuksiksi, kuten Runebergin Saarijärven Paavo. He eivät näe epäkohtien yhteiskunnallisia syitä eikä heidän ajoittain kuohahtava uhmansa johda toimintaan, vaan kääntyy nopeasti katumukseksi ja lopulta vain vahvistaa kristillistä nöyryyttä.

Vaaralaiseepos on samalla kertaa kriittinen ja ymmärtävä. Vaaralaisten keskuudesta parhaimmillaan löytyvä solidaarisuus, puutteen keskellä osoitettu käytännön lähimmäisenrakkaus, toimii tapauskonnollisuuden kritiikkinä. Vaikka Pakkala ironisoi uskonnollisia selitysmalleja kurjuudelle, hän toisaalta ymmärtää monien kuvattaviensa lapsenomaisen uskon keinoksi jaksaa toivottomissa oloissa. Vaaralla ja Elsa ovat kuin muunnelma Jobin kirjasta, johon Vaaralla-romaanissa viitataankin. Vastoinkäymisten seuratessa toistaan Nikkilän emäntä ei väsy uskomasta Jumalan ihmeeseen: ”Hän uskoi, että Jumala voi parantaa vielä Nikkilän, ja toivoi sitä. Saihan Jobikin takaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitä oli menettänyt.”  Henkilöiden murtumiset sekä uskon perusteiden koettelu ja epäily johtavat Elsassa  siihen, että parempaa ihmisyyttä etsitään lopulta kristillisyyden muunnelmasta, ihmisrakkauden opista, joka saa tolstoilaisia sävyjä.  Kirjeessään Pakkalalle Minna Canth kehuu uskonnollisuuden kuvausta Vaaralla-romaanissa ja kiteyttää kirjallisuuden tehtäväksi ymmärtämyksen ja rakkauden lisäämisen: ”Siinä juuri on kirjallisuuden tärkein tehtävä: opettaa meidät tuntemaan ja rakastamaan toinen toisiamme.”

Vaaralla: kuvia laitakaupungilta

Vaaralla romaani nimeää kaikkiaan 89 henkilöä, mutta keskiössä ovat Nikkilän pariskunta, haaveellinen Elsa ja hänen leskiäitinsä, Vimparien suurperhe, kaunis Ojaniemen Mari sekä poikatyttö Latun Liisa äiteineen. Suuri henkilömäärä esitellään kuin valokuva-albumissa, mihin alaotsikko ”Kuvia laitakaupungilta” viittaa. Pakkala kuvaa pieneläjiä: köyhälistön naisia, lapsia, vammautuneita ja työttömiä. Henkilöissä painottuu Vaaran yhteisön naisvaltaisuus ja Elsastakin tulee romaanin jatko-osassa yksinhuoltaja.

Monet vaaralaisista elävät toimeentulorajan alapuolella. Kun pelivaraa ei ole, isän tai työikäisen pojan sairaus, kuolema tai viinankäyttö koituvat laitakaupungin perheissä kohtalokkaiksi. Elämästä tulee näköalatonta, selviytymistä ”nikarasta nikaraan”, kuten Nikkilän emäntä tapaa sanoa. Naturalistisinta kerronta on kuvattaessa Vimparin kahdeksanlapsista suurperhettä. Vimparit asuvat erilaisissa tilapäisasunnoissa kuten saunassa tai tallissa. Heidän elämänsä vajoaa biologiseksi olemassaolon taisteluksi, mitä korostaa tallin varsinaisen asukkaan, hevosen, hirnunta läheisestä liiteristä. Myös työmies Nikkilän puheessa on darwinistinen sävy, kun hän vertaa Vaaran tyttärien tuhoutumista herraspoikien vietteleminä sodankäyntiin: ”Te tiedätte että tyttäriämme sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä.” Herraspoikien runolliset puheet luonnosta vaaralaistyttärille Elsassa puolestaan kuulostavat vain eläimellisten viettien ja vaistojen verholta.

Vaaran ihmiset ovat ympäristönsä, kasvatuksensa ja luonteensa merkitsemiä, heidän elämänkulkunsa vaikuttavat vääjäämättömiltä. Vaaran näkijän, työmies Nikkilän, syvenevä pessimismi johtuu juuri siitä, että hän ei voi olla näkemättä tätä vääjäämättömyyttä. Hän ei tulkitse sitä Jumalan koetteluksi tai rankaisuksi kuten muut, vaan sääty-yhteiskunnan rautaiseksi logiikaksi. Nikkilä pelkää esimerkiksi satujen kuninkaanpojasta haaveilevan Elsan joutuvan vielä herraspojan viettelemäksi, kuten sitten Elsa-romaanissa käykin. Vaaralaistytölle kauneus ja romanttisuus ovat kohtalokkaita ominaisuuksia. Nikkilän hahmon on nähty olevan lähinnä Pakkalaa itseään.

Ainoastaan epäsovinnainen poikatyttö Latun Liisa pystyy vastustamaan määräytyneisyyttä ja murtautumaan sittemmin, Elsa-romaanissa,  yksilöllisyyteen ja itse valittuun elämään. Vaaralla-romaanin jatkossa osoitetaan toinenkin ulospääsy määräytyneisyydestä, mutta se jää avoimemmaksi, nimittäin Elsan lapsessa piilevä uuden ihmisen mahdollisuus. Elsan kuoltua lapsi myydään vieraalle köyhäinhuutokaupassa, mutta päätyy lopulta Elsan äidin kasvatettavaksi. Karkaman mukaan toive uudesta ihmisestä selittää Pakkalan kasvaneen kiinnostuksen lapsiin: ”Lapsinovellien  (Lapsia 1895 ja Pieniä ihmisiä 1913) epäämätön kritiikki kohdistuukin sitä vastaan, että lapsissa piilevä uusi mahdollisuus turmellaan siirtämällä heihin vanhempien ennakkoluulot ja ajatustottumukset.”

Karkaman mukaan Vaaralla ja Elsa ovat yhteiskunnallisia romaaneja ihmisen mahdollisuuksista. Ne pohtivat ympäristön, lapsuuden ja kasvatuksen merkitystä myöhemmälle elämälle. Myöhemmin Pakkala käsittelee samaa teemaa lapsinovelleissaan – mihin kokoelman Pikku ihmisiä nimi viittaakin. Pakkala näkee vaaralaisissa joukon aikakauden mahdollistamia eriasteisia ihmisen alkuja ja toteutumia siten, että Vaaralla kertoo henkilöiden lapsuudesta ja olosuhteista, kun taas Elsassa katsotaan, miten näille myöhemmin käy.

Elsa: kuvauksia elämästä Vaaralla

Elsan pääjuonen muodostaa on 1800-luvun realistisessa kirjallisuudessa yleinen viettelytarina, jossa yläluokan pojan narraama kansannainen synnyttää aviottoman lapsen, tulee ympäristönsä syyllistämäksi ja lopulta tuhoutuu. Tytön vietellyt herraspoika sen sijaan jää rankaisematta ja avioituu omaan säätyynsä. Pakkala suunnitteli romaanille ensin nimeä ”Ompelijatar”, joka oli ajan ranskalaisessa realismissa prostituoitujen peiteammatti. Ahon Papin rouvassa (1893) kerrotaankin, kuinka Pariisissa oli yleistä, että nuoret herrat pitivät rakastajattarina ompelijattaria tai silittäjättäriä. Rafael Koskimies luonnehtii Elsaa ”Papin  rouvan proletaariseksi vastineeksi”.  Ajan kotimaisesta kirjallisuudesta löytyy Elsalle muitakin rinnakkaisteoksia, esimerkiksi Canthin novelli ”Ompelija” (1994) ja Kasimir Leinon ”Emmalan Elli” (1886). Jälkimmäisen päähenkilö jopa asuu Ouluun muutettuaan Vaaralla. Realistisessa kirjallisuudessa vietellyt tytöt ajautuvat usein prostituoiduiksi. Elsa välttää tämän kohtalon, mutta hänen ystävättärensä, kaunis Ojaniemen Mari, joutuu kuristushuoneeseen syytettynä  itsensä myymisestä. Prostituution yleisyyteen laitakaupungilla viitataan heti Vaaralla-romaanin alussa, kun poliisit vievät kamarille paikallista ilotyttöä, Tolpan Annaa. Silminnäkijät kommentoivat:

”Ei ne vähene noin yksittäin.”
”No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja, ja uusia tulee aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä.”
”Keväällä pääsi lastenkodista.”

Päivi Lappalaisen mukaan viettely ja prostituoidut  edustavat realistisessa kirjallisuudessa uhkaa idealisoidulle säätyläiskodille, ”maailman tahraavaa likaa”. Katunaisen hahmo liittyy myös kulttuurin feminisoitumisen pelkoihin, joita aiheutti naisten astuminen yhä näkyvämmin julkisuuden alueelle, työelämään, kulttuuriin ja politiikkaan. 1800-luvun snellmanilainen valtio-oppi ei katsonut naisten irtautumista kodista hyvällä, koska se arvosti naista nimen omaan ”äitikansalaisena”,  perheen koossapitävänä voimana ja sen sydämenä. Naiselle uskottiin tärkeä sivistävä ja kansalaiseksi kasvattava tehtävä, mutta samalla hänet suljettiin äitinä kodin piiriin.

Toisaalta viettelytarinoiden kritiikin kohde on porvarillinen kaksinaismoraali. Säätyläisäidin ihannoidun roolin kääntöpuoli oli, että miehet tyydyttivät seksuaalisia tarpeitaan palvelijattarilla tai maksullisilla naisilla. Elsa-romaanissa näkökulma on viettelyn kohteen,  alaluokan naisen,  joka on kasvatettu viattomuuteen ja puhtauteen.

Kun Elsa on pettynyt rakkaudessaan ja häpeää tilannettaan, lika ja saasta tunkeutuvat hänen mielikuviinsa. Elsan vietellyt herraspoika on likaantumisen prosessissa pelkkä ajattelematon välikappale. Kyse on siitä ”rosgasta ja saasdasta”, jota yhteiskunta marginaaleihinsa tuottaa:

Muutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle; juuri kun maantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä juuri tässä rupesi hän tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän kaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin tietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti päästäkseen ohi, vaan se lisäysi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon osoitustaulun, ”rosgan ja saasdan” merkin. Näitä hän viime kerralla ei ollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan.

On merkille pantavaa, että Elsaa ja Ojaniemen Maria altistaa viettelylle romanttisten romaanien todellisuudelle vieras rakkauskäsitys sekä hurmoksellinen uskonnollisuus. Lappalaisen mukaan realistinen kirjallisuus Gustave Flaubertin Rouva Bovarystä (1857) alkaen sukupuolittaa viihderomaanien turmiollisen vaikutuksen. Huolta kannetaan nimenomaan siitä, että naiset lukevat ”vääränlaisia” kirjoja ja naisia myös vietellään kirjojen avulla. Pakkalakin neuvoo toistuvasti kirjeissään nuorta morsiantaan luopumaan ”romantillisuudesta” ja ”pilven takaisesta haaveellisuudesta”. Kirjeessään keväältä 1887 hän pyytää Agnekselta aineistoa nuoren tytön haaveiluista ja romanttisesta kirjallisuudesta nimen omaan Elsan henkilöhahmoa varten.

On erikoista, että merimiesten kaupunginosaan sijoittuvassa vaaralaisromaaneissa meri jää etäiseksi. Juhani Siljo valittaakin: ”Pakkala ei urkene ulapoille, ja muutenkin meri pääsee vain vilauksittain hänen näköpiiriinsä. Meri-ilma ja -liike kuuluisi kuitenkin rantakaupunki-eepokseen. Ja sen mukana tulisivat kaikki sellaisen yhteiskunnan luonne-hahmot: jyhkeät laivurit ja laivanisännät, merimies- ja satama-tyypit omassa ammatissaan, kauppaneuvokset ja konsulit, muusta porvaristosta puhumattakaan, – ja kaikki omasta näkökulmaltaan nähtyinä.” Meri vaaralaisteoksissa läsnä vain puhuttaessa poissaolevista merimiehistä tai kiivettäessä katoille huiskuttamaan saapuville ja lähteville laivoille. Karkaman mukaan meren jättäminen taustalle on kuitenkin romaanien kokonaisuutta ajatellen tarkoituksenmukaista: ”Merimiehet ovat yhteisön ulkopuolisia vapauden ja riippumattomuuden romanttissävyisiä osoittimia, Vaaran ihmisten toiveiden ja odotusten henkilöitymiä.” 

Vaaralla-romaanissa Elsa kiipeää tikapuille ja puhaltelee höyheniä tuuleen. Hän unelmoi leijuvansa höyhenen mukana hukkuneen isänsä laivaan ”Atlantin meren keskelle”. Tuulen yltyessä Elsan haaveilu vain kiihtyy ja Hietasaaren takaa pilkottavat valkeat purjeet. Toivo, suurin kaupungissa koskaan rakennettu purjealus, on lähdössä vuosia kestävälle matkalle. Kyseessä ei ole pelkkä laiva. "Elsalta olivat höyhenet lopussa - -"

Elsan merimieshahmo Tuira muistuttaa kaimaansa, Pakkalan Tukkijoella-näytelmän reipasta ja romanttista tukkilaispäällikkö Tuiraa. Myyttisiäkin piirteitä saava Tuira on vain ikään kuin eksynyt realistiseen romaaniin ja hän katoaa Elsan lopussa  jälleen merille. Kun Tuira seisoo kannella ja katselee etääntyvää kaupunkia, hänen jalkojensa alla jyskyttävät höyrymoottorit. Purjelaivojen aika on ohi.

Vaaralaiseepos päättyy Elsassa rautatien rakentamiseen 1886 ja köyhimmän kaupunginosan kasvojen muuttumiseen. Kakaravaaran kadut kivettiin nupulakivikaduiksi ja sinne muutti kuukausipalkkaisia rautatieläisiä. He rakensivat tilavampia ja komeampia taloja Vaaran hökkelien sijaan. "Vahtimies istui asemalle päin olevassa ikkunassa ja katseli ulos."

Lisätietoja teoksesta Vaaralla

Lisätietoja teoksesta Elsa

Teoksen Elsa saatavuustiedot

Lähteitä: Aalto 2000: Canth 1973; Hélen 1997; Kantokorpi 1987; Kantokorpi 1994; Karhu 1979;  Karkama 1971;  Karkama 1975; Karkama 1985;  Karkama 1994; Lappalainen 1998a; Lappalainen 1998b: Lappalainen 1999b; Lappalainen  2000; Pakkala 1982; Sarjala 1996; Siljo 1917.

Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto 2001