|
Luomistyönsä lähtökohtia 1960-luvun lopulla
pohtiessaan Paavo Rintala totesi yksityisen ihmisen pystyvän hallitsemaan ympäröivästä todellisuudesta vain yhä pienempiä kokonaisuuksia.
"Keräilen sellaisia
imperfektin sirpaleita, jotka olen itse kokenut, tai liimailen yhteen
sellaisia menneisyyden pikkuosasia, jotka katson voivani itse kokea ja
tällä kokemisellani koota yhdeksi pieneksi rosoiseksi
kokonaisuudeksi."
(Rintala, Paavo: Paavo Rintala Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet
1, s.82)
Käsite "ehyt taiteellinen kokonaisuus" oli Rintalan
mielestä luonnottomuus, merkittävämpää oli, että "itse liimaamisen, liittämisen, salvoksen jälki näkyy."
Pienistä kokonaisuuksista Rintala loi
kirjallisuutta, jossa puhutaan suurista asioista: totuudesta,
pyhyydestä, kauneudesta, uskosta ja epäuskosta, hyvästä ja pahasta,
sodasta ja rauhasta. Paavo Rintala katsoi maailmaa vaikeiden lapsuuden
ja nuoruuden kokemustensa läpi. Kristillisen ajattelun vaikutus on nähtävissä erityisesti
tuotannon alkuvaiheissa. Kautta koko tuotantonsa hän on, kuten Liisi Huhtala toteaa, "---- ripittänyt vaiheitaan - ensin fiktiivisten
esitysten omaelämäkerrallisiksi tunnistettavina aineksina, sitten
uutena kierroksena avoimemmin omaelämäkerrallisesti ja joskus
piinaavankin yksityiskohtaisesti."
Rintalan kuudelle eri vuosikymmenelle jakautuvaan
tuotantoon mahtuu nelisenkymmentä
romaania, joukossa mm. yksi lastenkirja (Uu
ja poikanen, 1972)
sekä novelleja, kertomuksia ja lehdissä julkaistuja runoja
ja esseitä. Näytelmäkirjailijana Rintala aloitti 1954 näytelmällä
Baalin kuningatar, jota
seurasi myöhemmin kymmenkunta muuta näytelmää tai näytelmämonologia.
Ensimmäiset yli kahdestakymmenestä kuunnelmastaan hän kirjoitti
1960-luvun alussa. Rintalan viimeiseksi teokseksi jäi libretto
oopperaan Aika
ja uni, joka kantaesitettiin Savonlinnan oopperajuhlilla vuosi
kirjailijan kuoleman jälkeen. Rintala oli myös pitkäaikainen
sanomalehti Kalevan kolumnisti.
Rintalan tuotantoa on käännetty yhdelletoista
eri kielelle: ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi, englanniksi, saksaksi,
ranskaksi, hollanniksi, puolaksi, venäjäksi, tsekiksi ja ukrainaksi.
Rintalan sai tunnustusta myös palkinnoin.
Kirjallisuuden valtionpalkinnon hän sai ensimmäisen kerran 1956
(romaanista Rikas
ja köyhä) ja myöhemmin viisi kertaa, vuosina 1963, 1966,
1972, 1973 sekä 1991. Lastenkirjasta Uu
ja poikanen hänelle myönnettiin Arvid Lydecken -palkinto
1973. Kirkon kirjallisuuspalkinnon Rintala sai 1988. Kuunnelmat Viapori 1906 (1975-76) sekä Omakuva nuoruuden vuosilta (1991)
palkittiin Pohjoismaisella kuunnelmapalkinnolla.
Finlandia-palkintoehdokkaina on ollut kolme Rintalan teosta: Sarmatian
Orfeus 1991, Aika ja uni 1993 ja Marian rakkaus 1994, joista keskimmäinen
palkittiin Runeberg-palkinnolla 1994. Rintala oli kaksinkertainen
kunniatohtori.
Kuolleiden evankeliumista Faustukseen
Esikoisromaanissa Kuolleiden
evankeliumi (1954) Rintala siirtää oman aikansa Helsinkiä
raamatulliselle maaperälle. Varhaistuotannossaan kirjailija kuvaa
kriittisesti herrassäätyä ja asettuu vähäosaisen, yksinkertaista
elämää elävän kansanihmisen puolelle.
Keskeisiä aiheita Rintalan tuotannossa ovat sota ja rauha. 1960-luvun alussa aiheutti polemiikkia Mummoni ja Mannerheim
-trilogia (1960-62), joka asettaa rinnakkain talonpoikaisen
kansannaisen ja aristokraattisen sotilaan. Sissiluutnantti
(1963), sodanvastainen kuvaus sankarikultin ja kristillisyyden välillä
kamppailevasta kaukopartiomiehestä synnytti "kirjasodan",
jonka yhteydessä käytiin kenraalitason keskustelua suomalaisen lotan
moraalista.
Monet Rintalan teoksista sisältävät
dokumentaariseksi katsottavaa aineistoa. Jo varhaisen pohdiskelevan
taiteilijaromaanin Jumala
on kauneus (1959) "lähteenä" ovat taiteilija Vilho
Lammen taulut ja aforismit. Keskeiset dokumenttiromaaninsa Rintala
julkaisi 1960-luvun loppupuolella: Sotilaiden äänet (1966),
Sodan
ja rauhan äänet (1967), Leningradin
kohtalosinfonia (1968) sekä Napapiirin
äänet (1969). St.
Petersburgin salakuljetuksen (1987), jossa kirjailija
kuljettaa autenttisia henkilöitä fiktiivisessä juonessa, Kai Ekholm
on nimennyt faktioksi.
1960- ja 70-lukujen taitteessa ilmestyi kaksi
Suomen sodanjälkeistä historiaa tarkastelevaa romaania, Paasikiven aika
(1969) ja Kekkosen aika (1970). Paasikiven-Kekkosen linjalla kirjailija
oli itsekin toimimalla Suomen rauhanpuolustajien
puheenjohtajana,
mikä myöhemmin johti liturgiaksi muuttuneen rauhanpolitiikan
kriittiseen tarkasteluun satiirin ja ironian keinoin teoksissa Paavalin matkat
(1972) sekä Porvari punaisella torilla (1984) ja Eläinten rauhanliike
(1984).
1970-luvulla Rintala jatkoi sodan ja rauhan
teeman käsittelyä kaksiosaisessa romaanissaan Nahkapeitturien linjalla
(1976 ja 1979), jossa hän Mummoni
ja Mannerheim -trilogiasta
tutulla tavalla vaihteli näkökulmia sosiaaliryhmästä toiseen, tässä
teoksessa kahden suvun, sivistyneistön Kumeloiden ja tavallisen
kansan Harjulaisten välillä. Teosta on verrattu Tolstoin Sotaan ja rauhaan. Omaelämäkerrallinen
jatko-osa Valehtelijan muistelmat (1982) arvioi päättynyttä Kekkosen aikakautta tuoreeltaan.
Suomalaisen yhteiskunnan ja lähihistorian
kehitysvaiheitten kuvausten jälkeen Rintalan tuotannossa on nähtävissä
käänne:
"1983 julkaisin
tarinan Maatyömies ja kuu,
jonka olin kirjoittanut 1970-luvulla. Se oli loppu. Sen paremmin en
pystynyt tarinoita kertomaan."
(Seppälä, Juha: Ajan ja unen alta)
Juha Seppälä nimeää intertekstuaalisen vaiheen
aloittajaksi teoksen Carossa
ja Anna v. 1986. Seuraavana vuonna ilmestyi St. Petersburgin salakuljetus, jossa teoksen juoni peittyy
kertojan tajunnan kuvaukseen. Viimeisissä teoksissaan Sarmatian Orfeus (1991), Aika
ja uni (1993), Marian
rakkaus (1994) ja Faustus
(1996) Rintala risteyttää kirjallisia henkilöitä, aikatasoja ja
miljöitä ja sulauttaa itsensä osaksi kerronnan kokonaisuutta.
Aiheiden osalta kiinnostuksen painopiste siirtyi
kohti 1900-luvun Eurooppaa. Vaikuttajakseen kirjailija nimesi
ranskalaisen historiantutkija Marc Blochin, joka kuoli Gestapon uhrina
1944.
"Marc Bloch on
minulle enemmän kuin sivistynyt historiantutkija. Hän on Colmarin köyhästä
juutalaisperheestä lähtöisin oleva ranskalainen henki, joka etsii
Ihmisen Kuvaa. Yritän jatkaa sitä omalta osaltani, mutta vasta nyt
minulla on 'kirkas äly' oppaanani."
(Seppälä, Juha: Ajan ja unen alta)
Kirjailija Juha Seppälä oli kirjeenvaihdossa ja kävi puhelinkeskusteluja Rintalan kanssa tämän
viimeisen kahdentoista elinvuoden ajan. Seppälä luonnehtii Rintalan
tuotantoa: "Taulut ja valokuvat
toimivat kirjoissa rinnasteisina kirjallisille kuville. Ne ovat yhtä,
kertojan näkökulmat vaihtuvat luvun vaihtumatta, suorat kirjalliset
sitaatit tulevat varoittamatta, koska tahansa, osat niveltyvät
toisiinsa portaattomasti ja kun selkeä kerronnallinen nivel taittaa
kokonaisuutta uuteen suuntaan, se tapahtuu röyhkeästi, heittämällä
lukija maailmaan ja hetkeen joka on ennalta arvaamaton. Kertoja on
aina läsnä, tekstiin upotettuna maailmansieluna, subjektina joka on
monta minää."
|
