|
Anna-Maija
Ylimaula rikkoo romaaneillaan kirjallisuuden perinteisiä
odotuksia. Hänen teoksensa ovat saaneet "lempeän", mutta myös hämmentyneen vastaanoton.
Pienimuotoiset, tuokiokuvin etenevät romaanit rakentuvat kollaasin
tapaan päiväkirjamaisia
muistiinmerkintöjä ja filosofisia kannanottoja yhdistellen. Välistä
hänen proosansa lähenee runoa, toisinaan se taas yltyy pamflettimaiseksi
julistukseksi.
Kun Ylimaula julkaisi omaelämäkerralliseksi
tulkitun Papintyttö 1976, oli tilitysmuoto vasta tullut
suomalaiseen kirjallisuuteen. Kun psykologinen realismi vielä vallitsi
1980-luvun alussa, Ylimaula rakenteli jo surrealistisia näkyjä ja
rikkoi äitiyden tabuja romaanissa Idylli (1984).
Ylimaula
on liitetty 1980-luvun "pahan koulukuntaan" yhdessä mm.
Annika Idströmin ja Eira Stenbergin kanssa. Koulukunnan on sanottu kuvaavan moraalittomuuden maailmaa ja hyvinvointiyhteiskunnassa piilevää
pahaa. Sen naismyyttejä rikkovia kirjailijoita on luonnehdittu
tietoisiksi kokeilijoiksi, jotka hahmottavat naisellista identiteettiä
teoreettisista – kielellisistä, filosofisista ja
psykoanalyyttisista – lähtökohdista.
Erityisesti
romaani Idylli on antanut
aiheen tälle tulkinnalle. Liisa Enwald (1989) sijoittaa Ylimaulan
naismyyttejä rikkovaan koulukuntaan, vaikka "säyseyden" varauksella:
kun
/Idyllissä/ sovinnaisuuksien
muuri murretaan, seuraa jotain uutta, kenties "pahaa" mutta
ei pitkällä jatkumolla niin vaarallista kuin sukupolvesta toiseen
siirtyvä alistaminen. Koko suppeahkossa tuotannossaan Anna-Maija
Ylimaula näyttää itse asiassa sen kehityskulun, jonka suomalainen
naisproosa käy 70-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä.
Pahuuden eksistentiaalisen olemuksen ja oikeutuksen pohtiminen nousee
80-luvulla keskeiseksi teemaksi.
Papintyttö (1976) herätti
laajaa huomiota kertoessaan lestadiolaisperheen tyttären itsenäistymisen
ristiriidoista ja kapinasta kodin arvomaailmaa vastaan. Romaani on harvoja vanhoillislestadiolaisen kasvuympäristön
kuvauksia, ja se kiinnostaa lukijoita edelleen.
Naisen
henkinen kasvu, äitiys ja ristipaineet avioliiton ja uran välillä
ovat Ylimaulan tuotannon aiheita. Keskeisiä teemoja ovat rakkaus,
synti ja kärsimys sekä niihin liittyvät filosofiset keskustelut
laajoine kulttuuriviitteineen. Ylimaulan tuotantoon yhdistetään
usein runollisuus, mutta erityisesti Idylli-romaanista lähtien hänen
kirjallinen tyylinsä on painottunut vertauskuvalliseen suuntaan. Moraalisten ja intellektuaalisten ainesten runsaus antaa aiheen
luonnehtia Ylimaulaa myös didaktiseksi ("opettavaiseksi") kirjailijaksi.
Anna-Maija
Ylimaula on Papintytön jälkeen julkaissut romaanit Yö voi olla
(1978), Pöytä koivikossa (1982), Idylli (1984), Jumalista julmin (1994) ja
Viiriäinen sarkofagilla
(1998). Romaani Yö voi olla dramatisoitiin kaksinäytöksiseksi näytelmäksi
Anna!, joka kantaesitettiin Oulun kaupunginteatterissa 30.11.1984.
Idylli dramatisoitiin Yleisradiolle kuunnelmaksi 1989. Ajankohtaisnäytelmä
Kentauri sai ensi-iltansa Oulun
kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä vuonna 1986.
Asuinpaikkansa
Oulun ja esikoisromaanin lestadiolaisaiheen vuoksi Anna-Maija Ylimaula
usein liitetään pohjoisuuteen. Kuitenkin jo osa Papintytön
tapahtumista sijoittuu Yhdysvaltoihin ja Tukholmaan. Monessa Ylimaulan
romaanissa tapahtumapaikka on Ouluksi tunnistettava kaupunki, mutta
niin maantieteellisesti kuin henkisesti liikutaan laajalti Euroopassa.
Kirjallisuudentutkija Sinikka Tuohimaa (1998) arvioi Jumalista julmin
-romaanin sisältävän
oikein
eurooppalaisen kulttuurin laahuksen viittauksissaan antiikista
Danteen, Goetheen, Bachiin ja Rodiniin, Quasimodoon ja aina Frida
Kahloon saakka.
|
