Papintyttö on kehityskertomus, jossa sukupuolinen herääminen ja uskonnollisen yhteisön kaksinaismoraalin kritiikki kulkevat rinnan. Ellun suhde uskoon muuttuu ikäkausien myötä. Lapsena oli selvä, että

Maailma jakautui kahteen osan, mustaan ja valkoiseen. Oli kahdenlaisia ihmisiä. Uskovaisia ja uskottomia. (s. 25). 

Nuori Ellu käsittää että, synti ja anteeksiantamus perustuvat sääntöjen sijasta henkilökohtaiseen vastuuseen. Maailmankuva avautuu myös toiseen suuntaan. Vaihto-oppilasvuosi Yhdysvalloissa kasvattaa tytön suhteellisuudentajua, sillä amerikkalaisen pikkukaupungin henkinen ahtaus yllättää jopa tiiviissä yhteisössä varttuneen tytön: Minä palasin teennäisyyden maasta aidompana ja rehellisempänä. (87)

Etäisyyttä ottava pohdiskelu jatkuu opiskeluajan. Ellu avioituu lääkäriksi opiskelevan Joosuan kanssa. Äidiksi tulo pehmentää uskonkäsitystä nostamalla kysymyksen vanhemman vastuusta. Nuoren ihmisen kritiikki vaihtuu itseymmärrykseen ja selkiytymiseen. Kertomuksen loppu onkin jo yleisempää elämänfilosofista pohdiskelua, joka koskee myös äitiyden ja uran ristipaineita naisen elämässä. (mm. Jama 1976)

Ellun ajatus kertomuksen lopulla ennakoi Ylimaulan tulevien romaanien naiskuvaa:

Halusin, että elämässä olisi totta vain toinen puoli, loput saisi itse keksiä, silloin ehkä jaksaisi, saisi voimia kestää tätä draamoista julminta, elämää itseään. (153)

Runollisuus ja ironia yhdistyvät Papintytön tyylissä. Kuvallinen kieli sisältää omaperäisiä naiseuteen liittyviä vertauksia kuten Nelostie kulki kahden lähes perättäisen sillan ylitse, kaartui lievästi oikealle ja hävisi metsään kuin hikinoro lihavan naisen rintojen väliin (14); opiskelija-asunnossa eletään ahtaasti kuin korsetissa, tiukasti kuin rinta liivissään (99); arkkitehtiylioppilas Ellu kuuntelee teekkariravintolassa progressiivista poppia, joka pursusi kuin paksu pohje naisen kireästä saapikkaasta (106).