|
Tällä
kertaa päähenkilö ei ole suurperheen äiti, vaan perheetön
museoarkeologi Eleonora Urbin. Nelikymppisenä tämä menestyvä
uranainen huomaa olevansa vieras itselleen. Hän pakenee umpikujaa
lomamatkalle Egyptiin kansatieteilijä-veljensä ja tämän kolmen
lapsen kanssa. Veljen vaimon - Eleonoran
parhaan ystävättären – tapaturmainen kuolema on jähmettänyt
sisarusten välejä. Lomamatkalla koetut vaaratilanteet lähentävät
heitä toisiinsa. Ne eivät poista kuolemanläheisyyttä, mutta
vapauttavat Eleonoran ja selkiyttävät veljen ja tämän lasten elämää.
Kuoleman vastapainoksi matkalla tulee rakkaus: uudelleen löydetty
perheyhteys, mutta Eleonoralle myös eroottinen ystävyys mustaihoisen
kollegan Mr. Muchmooren kanssa.
Eleonoran
elämänvalinnat muistuttavat Jumalista julmin -romaanin miehen
valintoja. Kumpikin on suojannut itseään rakkaudelta valitsemalla
seksin. Murrosvaiheessa Eleonora analysoi itseään:
Seksi
on ollut leikki, jonka opettelu vei vuosia. Juuri sen opettelu, että
miten seksuaalielämän voi pitää erillään rakastamisesta. Ja sitten
kun sen on vaivoin oppinut ja luullut hallitsevansa, siihen kyllästyy
ja toteaa: tämä leikki ei ole enää kivaa, lähdenpäs katsomaan mitä
seuraavalla hiekkalaatikolla tapahtuu. /.../
Kaiken
sen energian, mikä olisi mennyt avioliittoon ja lapsiin, olen voinut
kanavoida työhöni, itseeni ja omaan uraani. Miksi sitten olen alkanut
inhota itseäni? Miksi olen alkanut arvostaa aivan eri asioita kuin
ennen? Miksi en osaa enää nauttia ostamisesta, kuluttamisesta,
vilkkaista seurapiireistä? (87-89)
Viiriäinen
sarkofagilla jatkaa Jumalista julmin -romaanin eros ja agape
-pohdiskelua. Naisen roolia tarkastellaan nyt kulttuurierojen kautta. Kärjistyneimmin
ne ilmenevät kohtauksessa, jossa Eleonora ja hänen teini-ikäiset
veljentyttärensä Eva ja Maria katselevat kairolaishotellin
televisiosta 10-vuotiaan tytön ympärileikkausta.
Viiriäinen
sarkofagilla on saanut alaotsikokseen "kertomus". Tarina
etenee päiväkirjamaisin merkinnöin ja sisäisenä monologina useiden
aiempien teosten tapaan. Myös vuoropuhelu on luonteeltaan enemmän
temaattista monologia kuin keskustelua. Kulttuurikritiikin lomassa on hienoista tilannekomiikkaa ja
"keventävä" viittaus Agatha Christien salapoliisiromaaniin
Kuolema Niilillä.
Viiriäinen
sarkofagilla yhdistää analyyttisen ja jopa luennoivan
kulttuuripohdiskelun sadunomaiseen seikkailukertomukseen. Näin teos
noudattaa Ylimaulan
Idylli-teoksesta alkanutta
romaaniarkkitehtuuria, jossa erilaiset ja usein vastakkaisina pidetyt
ainekset liittyvät yhteen.
|
