1963 1964 1965 1966 1967 1968 1969

Spiders   Bachelors

Pekka "Tipu" Tiainen; kitara
Tuomo "Tomi" Haapala; bassokitara
Seppo "Sepa" Niemi; kitara
Paavo "Rekku" Karjalainen; rummut 

Loppuaikojen Bachelors  tivolikiertueella v.1966. 
Vasemmalta: Seppo Niemi, Tuomo Haapala, 
Ilkka Olmiala, Olavi Niemi ja Risto Vesamäki.

Bachelors oli ilmeisesti Oulun ensimmäinen rockpohjainen kitarayhtye. Yhtye aloitti vuonna 1962 nimellä Spiders. Seuraavana vuonna tapahtuneiden miehistönvaihdosten jälkeen nimeksi kuitenkin vaihdettiin Bachelors. 

Kemistä Ouluun tullut uusi kitaristi Seppo Niemi vakuutti taidoillaan ja vähän laitteillaankin. Hänen mukanaan tulivat Ruotsista hankitut Hagström-kitara ja kitaravahvistin sekä laululaitteisto. Niemi oli soittanut jo 50-luvun puolella naapurin poikien kanssa skiffleä ja ollut 1962 perustamassa Kemin ensimmäistä rautalankabändiä The Idolsia.  

Komppikitaristi Tipu Tiainen lähti keväällä 1964. Hänen tilalleen valmennettiin "puoliväkisin" Sepan veli Olavi, jota kutsuttiin punertavien partahaiveniensa takia Joonakseksi (Parta-Joonas). Syksyllä 1964 Bachelors löysi laulusolistiksi Coyotes-yhtyeen jättäneen Ilkka "Jack" Olmialan. Kokoonpano muuttui vielä kerran 1965 kun rumpaliksi vaihtui Risto "Hepe" Vesamäki. 

Bachelorsin ohjelmisto oli monipuolinen: rautalankaa, rockia, ikivihreitä, tanssimusiikkia. Laaja repertuaari ja taitava soitto poikivat hyvin keikkoja. Popin ja rockin osuus luonnollisesti kasvoi ajan kuluessa. Yhtye teki myös omia lauluja. Yhtye oli oululaisen yleisön suosikki ja nuorempien soittajien esikuva. Se voitti Pyrinnön yleisöäänestyksessä Oulun suosituimman kitarayhtyeen tittelin. 

Bändin treenitilaa oli tapana kutsua "klubiksi". Bachelorsin klubi oli myös muusikkojen kohtaamispaikka. Jan Rohde kävi kylässä 1964, ja kun klubi siirtyi Asemakadulle lähelle ravintola Arlia ja Saluunaa, vieraita kävi useinkin. Monet etelän kovat soittajat, jotka yöpyivät keikkareissuillaan läheisissä matkustajakodeissa, piipahtivat bändin klubilla. Bachelorsin maine levisi näin laajalle. 

Bachelors keikkaili ympäri Oulun lääniä ja Pohjois-Suomea. Hyvä kiinnitys avautui Suomen tivolin kiertueella, josta vakituinen tanskalaisyhtye joutui lähtemään kesken pois. Bachelors soitti tivolissa puolen vuoden ajan. Hyvä treenitila tarjottiin siksi aikaa "pikkupoikayhtye" Blackbirdsin käyttöön. Tivolin ollessa Porvoossa Bachelorsia pyydettiin levyttämään. Yhtye kuitenkin kieltäytyi kunniasta materiaalin puutteen ja keskeneräisyyden takia, mikä todisti soittajien riman olevan ehkä liiankin korkealla. 

Katkerimpia muistoja oli, kun Markku Veijalainen soitti ja kysyi Bachelorsia Rolling Stonesin lämmittelijäksi Yyteriin 1965. Ainutlaatuinen tilaisuus soittaa esikuvan kanssa samalla lavalla meni sivu suun, sillä Bachelors oli buukattu esiintymään koko juhannukseksi Muonioon. Tapaus kismitti niin, että yhtye vaihtoi manageria. 

Armeijapalvelus hidasti Bachelorsinkin toimintaa. 1966 jo kolmas yhtyeen jäsen lähti harmaisiin. Jäähyväiskeikalle Oulun Pyrinnölle saapui valtavasti väkeä. Tunnelma oli tiivis ja liikuttunut. Soittajista sekä Haapala että Niemi ryhtyivät opiskelemaan musiikkia. Niemi soitti myöhemmin Express-yhtyeessä sen kuumimman suosion aikana.  

Coyotes

Kalle "Gene" Nurmiranta; laulu
Juhani Hakala; soolokitara
Raimo Huoponen; rytmikitara
Veikko Juntunen; basso
Martti Hätälä; rummut

Oulun normaalilyseolaisten perustama The Coyotes aloitti rautalankayhtyeenä. Esikuva oli kuten monilla muillakin the Shadows. Rautalankamuodin hiipuessa instrumenttisävelmien rinnalle tulivat lauletut rock n' roll -kappaleet. Laulusolistina toimi aluksi Ilkka "Jack" Olmiala. Yhtyeen kokoonpano vakiintui, kun Nurmiranta tuli Olmialan tilalle ja Juntunen liittyi mukaan. Nyt tanssi-ilmoituksissa käytettiin nimeä Gene & the Coyotes. Yhtyeen ohjelmiston pääosa oli ajan suosittua brittipoppeja ja rock n' rollia. 

Tavallisia keikkapaikkoja olivat kouluhipat, Kiistolan nuorisokahvila ja Pyrinnön tanssit. Kuusisaaressa yhtye esiintyi useasti, erään kerran englantilaisen Renegadesin kanssa. Coyotesin toiminta päättyi, kun Nurmiranta ja Hakala siirtyivät 1965 Flintstonesiin. Juntunen ja Hätälä lähtivät perustamaan The Hooks-yhtyettä. 

Flintstones

Yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Mikko Mettovaara ja Aarne Erkkilä sekä solisti Ilkka Vaskivuo, kitaristi Veikko "Vetsa" Kurttila ja basisti Pauli "Töve" Erkkilä. Ensiesiintyminen tapahtui kotikunnan Haukiputaan Alakosken lavalla elokuussa 1963. Tässä vaiheessa yhtye kirjoitti nimensä yhdellä t:llä: Flinstones. 

1964 oli vilkas vuosi. Yhtye keikkaili tiiviisti Oulun lähiseutujen tanssilavoilla. Ohjelmassa oli sekä rautalankaa että perinteistä tanssimusiikkia. Laulusolisti Vaskivuo jäi pois jo alkutalvella -64. Pestiä hoiti vähän aikaa Erkkilän veljesten nuori sukulaispoika Timo, mutta hänelle keikkailun rasitukset yömatkoineen olivat vielä liikaa. Vakituisempi solisti saatiin kesällä 1964 Raimo "Rampe" Rautiosta, joka otti käyttöön taiteilijanimen Dean. 

Flintstones osallistui kitarayhtyeiden suomenmestaruuskisoihin. Loppukilpailussa Helsingin messuhallissa kevättalvella 1965 yhtye sijoittui toiseksi. Menestys poiki televisio- ja radioesiintymisiä. Beatles-sävelmät, perusrock ja päivän iskelmät olivat keikkasetin runkona. 

Kokoonpano muuttui keväällä 1965. Rautio, Kurttila ja Pauli Erkkilä jäivät pois. Tilalle tulivat Coyotes-yhtyeestä laulaja Kalle Nurmiranta ja kitaristi Jussi Hakala sekä basistiksi Erkki Häikiö. Yhtye voitti ylivoimaisesti syksyn SM-kisojen karsinnan, mutta menestys jäi siihen, kun loppukilpailu peruttiin televisiolakon takia. 

Rautio palasi yhtyeeseen talvella. Nyt oli kaksi laulusolistia ja soittajissa taustalaulajia. Yhtye harjoittelikin erityisesti stemmalaulua ja se oli tässä taidossa selvästi muita edellä. Puhuttiin "Pohjolan Beatlesista". Myös soitinsoundi oli selkeä ja jämäkkä. Tässä auttoivat osaltaan yhtyeen hankkima laadukkaat Fender-kitarat ja vahvistimet, jollaisia ei Pohjois-Suomessa muilla ollut. 

Bändi keikkaili pitkin Pohjois-Suomea, ja touhu alkoi olla melko ammattimaista. Innokkain fanijoukko seurasi keikalta toiselle, ja tunnelma lavoilla oli kiihkeää. Kaupunkipaikoissa yleisömäärät olivat nelinumeroisia, maaseutulavoillakin yhtye teki yleisöennätyksiä. Maineen leviämisestä kertovat artikkelit valtakunnallisissa lehdissä. Esimerkiksi Iskelmä-lehti teki "Flinttareista" aukeaman jutun. Muut pohjoisen yhtyeet näkyivät lehdessä vain mainintoina Maakunnasta kuuluu -palstalla. 

Yhtye teki myös yhteiskeikkoja. Se soitti Swinging Blue Jeansin lämmittelijänä Oulun Pyrinnöllä sekä Kemin työväentalolla, jossa Flintstones oli lehtiarvion mukaan parempi kuin englantilainen pääesiintyjä. Muita yhteisesiintymisiä oli Renegadesin ja ruotsalaisen Shanesin kanssa. 

Flintstones myös säesti kotimaisia huippusolisteja kuten Dannya, Johnnya, Marionia ja Katri-Helenaa. 1966 Flintstones äänestettiin Oulun suosituimmaksi kitarayhtyeeksi. Syksyllä toiminta kuitenkin hiljeni soittajien armeijapalveluksen takia eikä keikkoja tehty kuin muutama. 

Keväällä 1967 touhua taas jatkettiin. Basistiksi vaihtui nyt Juhani "Jussi" Tuominen. Lavatanssikulttuuri oli kuitenkin muutoksessa eikä kitarayhtyeitä enää palkattu entiseen tapaan. Yhtyeen olisi pitänyt joko suostua soittamaan tangoa tai kiertää täysammattilaisesti entistä laajemmalla alueella. Tango ei innostanut, ja toisaalta monen vuoden keikkaputki oli ollut raskas. Keikkailua vähennettiin ja keväällä 1968 Flintstones esiintyi viimeisen kerran Kellon nuorisoseuralla. 

Päätös lopettaa menestyvä yhtye oli raskas mutta yhteistuumin tehty. Myöhemmin ratkaisu kyllä kaduttikin. Porukka joka tapauksessa hajosi eri puolille Suomea ja Ruotsia, niin että uudelleen kokoaminenkaan ei enää ollut mahdollista. 

Taugs

Taugs-yhtyeen perustivat 1964 Oulun Yhteislyseossa samaa luokkaa käyneet kitaristit Eero Repo ja Kari Vallirinne. Koulusta löytyi laulusolistiksi Jouni Kukkonen sekä bassoon Teuvo Virpimäki. Rumpaliksi otettiin lyseolainen Arto "Päkä" Vuoti. Bändin nimi ei tarkoita mitään, onpahan vain englannilta kuulostava väännös oululaissanasta taukki eli "pölijä". 

Kouluhipat ja Pyrinnön tanssit olivat Taugsien tärkeimpiä keikkapaikkoja. Ohjelmistossa oli "pakollisten" Beatles ja Rolling Stones -kappaleiden lisäksi biisejä mm. Shadowseilta ja Herman's Hermitseiltä. 

Taugsin alkuperäisversio toimi pari vuotta. Eepi ja Teve pyörittivät bändiä vaihtuvalla miehityksellä syksyyn 1969 saakka. Loppuvuosina Taugsien riveissä vilahtelivat nimet Esko Ruonala, Esa "E" Granroth, Aarne "Velukka" Erkkilä, Matti Kemikoski, Matti Maunu, Eero Moisala ja Raimo Rautio. 

Taugs aktivoitui uudelleen vuonna 1997 Oulu Pop History -konserttia varten. Yhtye on ollut säännöllinen vierailija tapahtumassa sen jälkeenkin.  

Pomfilis

Pomfelis oli ilmeisesti pohjoisen Suomen ensimmäinen folkyhtye. Se perustettiin syksyllä 1964 eli suunnilleen samoihin aikoihin kun Helsingissä näki päivänvalon folkyhdistys Hootenanny-klubi. Oulun Hootenanny-klubi syntyi sitten Pomfeliksen ympärille keväällä 1965. Jouni Suistola aloitti klubin vetäjänä. Klubi toimi vuoteen 1968.

Vanhat partiokaverit Suistola ja Matti Partanen olivat musisoineet keskenään jo jonkin aikaa kun he päättivät perustaa yhtyeen, jonka esikuvana olisi amerikkalainen folkin kova nimi Peter, Paul & Mary. Mukaan tarvittiin siis naisääni, "Mary". Tyttölyseolainen Liisa Lääveri tiedettiin hyväksi laulajaksi. Lyseoa käynyt Suistola näki Lääverin kerran Pokkitörmän bussipysäkillä ja kysyi tätä yhtyeeseen. Vastaus oli myönteinen, ja trio oli syntynyt. 

Suistolan ja Partasen mainiot nimiehdotukset - Kiljukaulat, Sylivauvat tai Hootenanny Hooters (eli  "kansanlaulavat pontikankeittäjät") - eivät kuitenkaan kelvanneet uudelle solistille. Trio pääsi sitten sopuun Pomfelis-nimestä, joka oli mitään tarkoittamaton rallatus vanhasta Oulun pojat -laulusta. 

Yhtyeen ohjelmisto koostui pääosin Peter, Paul & Maryn tunnetuksi tekemistä amerikkalaisista kansanlauluista sekä mm. Bob Dylanin, Pete Seegerin ja Hank Williamsin sävellyksistä. Kokonaisuutta täydensivät suomalaiset kansanlaulut ja negro spirituaalit. Lääveri lauloi solistina mutta useissa kappaleissa yhtye lauloi esikuvansa mukaisesti kolmiäänisesti. Partanen ja Suistola säestivät kitaroilla, jälkimmäinen tarvittaessa myös tenoribanjolla. 

Popmusiikki oli tuolloin monille aikuisille vieras ja arveluttava laji. Pomfelis kokikin joutuvansa tienraivaajaksi. Aikana jolloin kunnon äänityslaitteet olivat harvinaisia yhtye onnistui kerran saamaan  Karjasillan seurakunnan kirkkoherralta luvan tehdä äänityksiä kirkon pienessä studiossa. Paikalle saapunut kanttori-urkuri oli kuitenkin asiasta toista mieltä ja ajoi trion tiehensä: "..vaikka olisi lupa itse Isä Jumalalta niin täällä ei kitaroita rämpytetä". 

Pomfeliksen ensimmäinen merkittävä keikka oli loppuvuodesta 1964 silloisella Madetoja-salilla (nykyinen yliopiston varhaiskasvatuksen keskus Kuusiluodossa). Yhtye oli pestattu huippusuositun Irwin Goodmanin lämmittelijäksi. Suren tähden kohtaaminenkin jännitti nuoria. Kitaraansa takahuoneessa näppäillyt Irwin totesi ryhmän nähdessään: "Ai että folkkia varmaan". Tunnelma vapautui heti. 

Pomfelis esiintyi Oulun seudulla ja kaukaisimmillaan Kajaanissa asti. Pomfeliksen toiminta päättyi kesllä 1966 kun Suistola lähti varusmiespalvelukseen.  

Hooks

The Hooks perustettiin vuonna 1965. Jukka Anttonen, Pertti "Calle" Fält ja Martti Hätälä tunsivat toisensa samasta koulusta. Fält oli opiskellut Oulun musiikkiopistossa. Aiempaa bändikokemustakin oli useimmilla. Hätälä ja Juntunen olivat soittaneet kitarayhtye Coyotesissa. Piirala oli ollut mukana Erkki Taluksen nuorisoyhtyeessä. 

The Hooksin musiikillisia esikuvia olivat brittipopin kovat nimet: Kinks, Animals, Beatles ja Rolling Stones. Ensikosketus popmusiikin ihmeelliseen maailmaan tapahtui, kun Anttosen serkkutyttö toi Lontoosta juuri julkaistun Beatlesin singlen. 

Hooks keikkaili tiiviisti kouluhipoissa ja Oulun tanssipaikoilla. Reissuja kuljettiin Hätälän Ford Transitilla. Pyrinnön tansseissa yhtye esiintyi parhaimmillaan jopa 2000 hengen yleisöille. Ennätys syntyi Sokoksen muotinäytöskonsertissa 1966. 

Hooksin valtti oli monipuolisuus. Rautalanka, pophitit ja tanssilavoilla suositut italialaiskelmät sujuivat tilanteen mukaan. Ohjelmistossa oli myös omia sävellyksiä, mikä oli varsin poikkeuksellista noihin aikoihin. Säveltäjä-sanoittajana kunnostautui etupäässä Juntunen. Yhtye hallitsi myös improvisoinnin: sovittiin vain aloitussävellaji, ja Fält pystyi heittämään mukaan sopivaa englannilta kuulostavaa laulua. 

Hooksin soitinarsenaali kehittyi laadukkaaksi. Oli Voxin vahvistimet, Fenderin Jazz-basso ja Mustang-kitara. Anttosen Farfisa-urut joutuivat keikkamatkoilla usein äärioloihin, joita italialainen valmistaja ei ollut osannut ennakoida. Pakkaskyydin jälkeen urkujen piti antaa lämmetä rauhassa. Muuten äänet soivat aivan epävireisesti. 

Vuodenvaihteessa 1966 The Hooks osallistui Tampereella kitarayhtyeiden SM-kisoihin. Voittoa ei tullut mutta suosio kasvoi, ja yhtye noteerattiin jo poplehti Stumpin "kärvapäälistalla". Juntunen oli tässä vaiheessa armeijan harmaissa. Lomien saaminen keikalle pääsemiseksi oli hankalaa. Loppuvuodesta 1967 Juntunen, Piirala ja Hätälä jäivät pois ja tilalle tulivat bassoon Matti Tyni ja rumpuihin Risto Vesamäki. Nimi vaihdettiin ensin muotoon The New Hooks ja lopulta supisuomalaiseksi Hommaksi. Homma keikkaili vielä kesän 1968, johon kuului Tivolikiinnitys ja muutama muu keikka. 

Fält oli myöhemmin mukana Ballantinesissä, Expressissä, Dannyn kiertueyhtyeessä ja Paradise-yhtyeessä sekä teki kaksi soolo-LP:tä. Piirala keikkaili tanssiyhtyeensä kanssa. Veikko Juntusesta tuli eräs Suomen merkittävimmistä iskelmäsäveltäjistä, jonka musiikkia ovat levyttäneet mm. Matti Esko, Jamppa Tuominen ja Souvarit-yhtye. 

Blackbirds

15-16-vuotiaat muusikonalut lyöttäytyivät vuonna 1965 treenaamaan Amin kotitalon vintillä Patamäessä. Koulujen teinihipat olivat Blackbirdsin pääasiallinen keikkaympäristö. Mahtuipa mukaan joku tavarataloesiintyminenkin: ajan hengen mukaisesti uusimpia nuorten vaatteita esiteltiin elävän rock-musiikin saattelemana. Junnun ja Amin komea kaksiääninen laulu kiinnitti jo tuolloin huomiota. Heistä kuten myös Sepasta ja Lylystä kehittyi taitavia ammattimuusikoita. Blackbirdsiä voitaneen nimittää eräänlaiseksi Expressin varhaisversioksi.

Porkkanas

Suosittu Flintstones-yhtye oli tehnyt suuren vaikutuksen Heikki Erkkilään. Hän hurautti mopolla Haukiputaan Essolle, jossa koulukaveri Timo Vaskivuo oli kesätöissä ja ehdotti tälle bändin perustamista. Pojat alkoivat miettiä sopivia soittajia. Timo Tarvaisen tiedettiin soittavan kitaraa. Antti Välitalolla oli tapana rummuttaa levottomasti pulpettia koulussa, joten hänessä arveltiin olevan ainesta rumpaliksi. 

Kokoonpano oli syntynyt, ja ensimmäinen tehtävä oli rakentaa soittimet. Kitaroiden metalli- ja sähkötavara ostettiin tai otettiin rikkinäisistä soittimista. Puutyöt tehtiin itse. Vahvistimiksi kelpasi ajan tapaan putkiradio. Varsinkin Tarvainen oli kiinnostunut sähkötekniikasta, ja yhtye rakensi itse laulukaiuttimia ja muita laitteita. 

Yhtyeen nimeksi mietittiin jotakin Ernos- tai Jormas-tyylistä. Vaskivuon veli Ilkka ehdotti nimeä "Lanttus". Bändi paransi sen muotoon Porkkanas. Muutaman kuukauden ahkeran harjoittelun jälkeen esityskunnossa oli 30 kappaletta, ja yhtye esiintyi ensimmäisen kerran. 

Luokkatoveri Mauno Lahti ryhtyi myymään bändiä keikoille Oulun kouluhippoihin ja tanssipaikoille. Sanomalehti-ilmoitukset olivat tuohon aikaan suhteellisen halpoja, joten Porkkanas mainosti keikkojaan näkyvästi Kalevan huvipalstalla. Syksyllä 1967 Porkkanas järjesti Pyrinnöllä omalla riskillä kolme konserttia, joista parhaaseen tuli yleisöä peräti 1500. Taugs oli lupautunut kiinteällä palkkiolla mukaan yhdelle keikalle. Runsaaksi arvioitu palkkio osoittautuikin pikkurahaksi Porkkanasin tienestien rinnalla. Noilla tuotoilla yhtye pystyi uusimaan instrumenttivahvistimensa. 

Creamin, Hendrixin ja The Whon kappaleiden ohella yhtye harjoitteli Tarvaisen sävellyksiä, joskin lavalla niitä ei vielä rohjettu esittää. Entistä haasteellisemman musiikillisen linjan merkiksi bändin nimeen lisättiin "Unlimited". Koulunkäynti kärsi, kun poikien piti keikkailla paljon pystyäkseen maksamaan uusien, parempien soittimien osamaksuerät. Niinpä Antti ja molemmat Timot tuplasivat lukion seitsemännen luokan. 

Heikin muutettua Ruotsiin tilalle tuli tämän serkku Aarne Erkkilä toimintansa lopettaneesta Flintstonesista. Keikkoja riitti Kemiä ja Rovaniemeä myöten. 1969 yhtye sijoittui rockyhtyeiden SM-kisoissa Vaasassa kunniakkaasti kolmanneksi. Yhtye teki Yleisradion studiossa demonauhan, jonka perusteella sille olisi tarjoutunut esiintymismatka Englantiin. Matkaan liittyvät riskit kuitenkin arveluttivat ja suuremmat markkinat jäivät kokeilematta. 

Yhtye lopetti toimintansa, kun soittajat olivat lopulta 4-5 vuotta lukiota käytyään päässeet ylioppilaiksi ja edessä oli varusmiespalvelus ja opiskelut.

Forges oli linjaltaan tyypillinen 1960-luvun puolivälin nuorisoyhtye. Bändi harjotteli päivän brittipoppia tyyliin Beatles, Rolling Stones ja Hollies. Keikkasettiä täydensivät Kitaristi Kiviojan suosimat Chuck Berryn kappaleet sekä jo väistyvän rautalankakauden muistona pidennetty versio Emmasta. Jossakin vaiheessa yhtye supistui Kiviojan ja Penttilöiden muodostamaksi trioksi. Tämä kokoonpano tunnettiin nimellä Motion. Yhtye käänsi englanninkielisiä lauluja onomatopoieettisesti: Beatlesin From me to you'sta tuli suomalaisittain Rommituju. 

Risto Penttilä soitti myöhemmin kitaraa Lumpy Gravy -yhtyeessä. Sen kokoonpanoon kuuluivat urkuri Pasi Törmälä, basisti Markku Keskinarkaus ja rumpali Ilkka "Nakke Heikkilä". Muistiin on jäänyt yhtyeen esiintyminen Limingan yhteiskoululla 1969. Juhlatilaisuuden juonsi tuleva kansanedustaja Kyösti Karjula. Lumpy Gravyn persoonallinen valoshow perustui valospottien virtakytkimen räpsyttelyyn. 

Highlanders Sect

Highlanders Sectin pojat olivat viidentoista korvilla rockhommia aloitellessaan. Yhtye esiintyi aluksi koulujen teinihipoissa ja sitten tanssipaikoilla pitkin Pohjois-Suomea. Yhtyeen ohjelmisto koostui tuon ajan suositusta popmusiikista laidasta laitaan. Tässä vaiheessa brittipopissa oli sähköurku noussut suosituksi instrumentiksi. Heikkisen Farfisasta löytyi oikeat soundit. 

Highladers Sect sai pian kokemusta isommistakin esiintymisistä. Marraskuussa 1966 se soitti Renegadesin lämmittelijänä Pyrinnöllä. Yhtye lopetti kuitenkin toimintansa jo saman vuoden lopulla. 

Tyni soitti seuraavaksi Hooksin jatkajassa, Hommassa. Heikkinen siirtyi joksikin aikaa Timjamiin. Tämän jälkeen oli tanssimusiikin vuoro, mm. Jamppa Tuomisen ja Annettte Tuomisen yhtyeissä sekä Kirkan Islandersissa. Timo Aittokallio soitti 1970-luvun alussa helsinkiläisessä Ernos-yhtyeessä.

Locomotion

Gold Fingers

Gold Fingers oli tyypillinen koululaisbändi, joka koottiin pääasiassa saman luokan pojista. Kyseessä oli rautalankabändi, eli ohjelmisto koostui kitaraversioista tunnetuista pop-kappaleista. "Keikkapaikkana oli pääasiassa vain Oulunsuun yhteiskoulu, jossa kaikki olimme koulussa ja soitimme ns. teinihipoissa" muistelee Hemppa. "Loppuaikoina etsimme myös solistia bändiin ja treeneissä ehti käydä mm. Ari Vaalamo (Moby Dick) laulamassa. Toivottua tulosta ei kuitenkaan syntynyt ennen kuin 1967 yhtyeeseen tuli solistiksi Tapio Lassila. Samoihin aikoihin lopetteli Tapio Jakonen soittamisen ja Gold Fingers nimi muutettiin Connectioniksi." 

Fagues

Fagues treenasi Firestonesien kanssa samassa kämpässä Pateniemessä, osin samoilla soittokamoillakin. Tomin tullessa mukaan bändiin, Pekka siirtyi päätoimiseksi laulusolistiksi. Ari soitti urkuja Firestonesissa. "Fagues kävi kerran Madekosken koululla keikalla vuonna -67. Meillä oli kuskina Raution Raimo, Flintstonesien solisti ja koko bändin keikkaliksa oli siihen aikaan 50mk - kymppi joka miehelle. Topi oli ostanut just uuden Farfisa-bassovahvistimen ja se oli kova juttu. Myöskin Toppilan yhteiskoululla kävimme soittamassa. Topi oli siellä koulussa ja se hommas sinne keikan" muistelee Ari. Tomi jatkoi myöhemmin mm. Voodoo Magic- ja Kopla-yhtyeissä. 
Ari on soittanut useissa eri tanssiyhtyeissä.

Firestones

Firestones treenasi samassa kämpässä Pateniemessä kuin Fagues-yhtye ja osin samoilla kamoilla. Ari soitti kitaraa Faguesissa. "Vetsan autotallista oli tehty treenikämppä. Firestonesien ja Faguesien kanssa olin yhtä aikaa keikalla ainakin Pohjankartanossa -66 tai -67, siellä oli jotkin bändikisat" muistelee Ari. "Firestonesissa soitin urkuja (Philips Philicorda) ja heti perään Faguesissa sitten taas kitaraa (merkki oli Kent). Sen jälkeen oli joku samankaltainen juttu Pyrkällä ja sieltä muistan, että mukana oli myös Flintstones. Siihen aikaan oli Kirkkokadulla Albertinkadun kulmassa, Kiistolan vanhan puutalon toisessa kerroksessa, nuorisokahvila, jossa aloittelevat bändit saivat käydä näyttämässä taitojaan. Siellä soitettiin useampia kertoja." 

Popsound

Popsoundin perusti ryhmä P-PKAK:n ammattikoulun oppilaita syksyllä 1967. Alkuperäisjäseninä mukana olivat Teuvo, Esko, Seppo ja Jouko. Koulun illanvietoissa bändi esitti aluksi tuon ajan brittivaikutteista pop-musiikkia: Beatles, Swinging Blue Jeans, Hollies, Kinks jne.

Syksyllä 1968 yhtyeen kokoonpano muuttui: Rumpujen taakse asettui Matti Aspegren ja urkuriksi tuli Jorma Savolainen. Lisäsolisteina toimivat Jukka Jokelainen ja Soile Sahlgren. Yhtye kävi tällä kokoonpanolla maakuntakeikoillakin. Ennen hajoamistaan Popsound sijoittui hienosti toiseksi SAKU:n tiukassa valtakunnallisessa kulttuurikilpailussa Lappeenrannassa 1969. 

Wilds

Wilds oli julkisuuteen tullessaan varsinainen nuorisobändi, soittajat kun olivat vasta 12-14-vuotiaita! Tämä oli 1960-luvulla melkoisen harvinaista - soittoharrastus kun virisi useimmilla vasta 15 ikävuoden jälkeen. Yhtye sai alkunsa oikeastaan Korhosen kotitalon kellarissa Mustallasuolla, missä Väiski pääsi kuuntelemaan isonveljensä orkesterin harjoittelua ja itsekin kokeilemaan oikeiden rumpujen soittoa. Sehän lähtikin sujumaan ja ei muuta kuin bändiä perustamaan! Ajan mittapuiden mukaan kohtuullisen hyvä soittotaito ja Wildsien nuorekas imago olivat vahvat eväät paikallisen nuorison suosioon. 

Väiskillä oli soittotaidon lisäksi myös keikkamyyjän vikaa, ja niinpä Wildseilla riittikin soittotilaisuuksia. Myönnytyksiä tanssimusiikin suuntaan piti kyllä tehdä. Yhtyeen loppuvaiheissa sen riveissä vierailivat kitaristina - sittemmin taitavana rumpalina tunnettu - Raimo "Rape" Raappana sekä basistina Hannu "Hantte" Karjalainen. Wilds voitti aikoinaan pari paikallista bändimestaruuskisaa, ja erilaisia keikkoja tosiaan riitti, mm. hypnotisoija Kalle Myllylän kanssa. Wildsien toiminta hiljeni Väiskin loukkaannuttua vakavasti auto-onnettomuudessa keikkamatkalla kesällä 1970.

Express

Express on The Boysin jälkeen Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut popyhtye. Alunperin yhtyeen nimi oli Express Company, mutta sen kirjoittaminen tuotti keikkajärjestäjille tuskaa. Yhtye perustettiin syksyllä 1967, kun Blackbirds-ryhmään liittyivät kosketinsoittaja Unski Kaikkonen ja basisti Hura Huttunen. Entisiä Blackbirdsejä uudessa olivat Junnu Sippola, Lyly Rajala sekä solisti Aimo "Ami" Jaara. Vahvat laulajat sekä bändin taidot nostivat Expressin pohjoissuomalaisen popin eturintamaan ja nuorempien soittajien esikuvaksi.

Varhainen Express harjoitteli Limingantullissa pesulan kellarissa. Bändistä muodostui pian kokenut keikkajyrä vaikka alussa soittajilla oli ikää vain hieman yli 16: seutukunnan tanssipaikat ja seurojentalot tulivat tutuiksi kolmen keikan viikkotahtia. 70-luvun puolessa bändi muutti Oulun Limminrantaan "rokkikommuuniin".

Bändin kokoonpano on ollut jatkuvasti muutoksille altis. 1970 yhtye voitti levy-yhtiö EMI:n järjestämän popbändien suomenmestaruuskisan. Tuolloin yhtyeen solistiksi oli tullut Pertti "Kalle" Fält ja rumpaliksi Kari "Köntsy" Peuhkurinen. Kisapalkintona yhtye sai tehdä ensilevytyksensä - kaksi laulua kokoelma-LP:lle Ilmansuunnat. Hieman myöhemmin miehistö muuttui taas. Kitaristiksi tuli Bachelors-yhtyeessä vaikuttanut Sepa Niemi ja rumpaliksi Tapu Mylly. 

Sepalla oli biisinikkarin vikaa ja hänen kynäilemänsä Anna, anna toikin Expressille hitin ja valtakunnallista näkyvyyttä. Laulun pani merkille Eero Raittinen ollessaan Expressin kanssa Lapin-kiertueella marraskuussa 1971. Kiertueen ensimmäisellä keikalla Kemin työväentalolla hän säntäsi kappaleen kuultuaan kulisseista lavalle partaansa vimmatusti sukien ja huuteli: "Hei, jätkät, mikä piisi, mikä piisi? Tämän haluan viedä Mosselle!" Niinpä Anna, anna levytettiin keväällä 1972.  Single keikkui parhaimmillaan Yleisradion Jokamiehen listan kolmosena. 

Levy-yhtiö Discophonen pomo Mosse Vikstedt olisi saman tien teettänyt Expressillä levyjä ja hittejä liukuhihnalta. Bändiä haluttiin viedä rockista iskelmän suuntaan. Yhtye yritti jarrutella, kun sille tarjottiin käännöskappaleita, jotka eivät aina miellyttäneet. Esimerkiksi singlen Ai ai ai sanoitus oli heidän mielestään luokattoman löperö ja single tehtiin pitkin hampain. Vuonna 1974 Express julkaisi ensimmäisen pitkän levynsä, jossa yhtyeen omia sävellyksiä oli puolet.

Monipuolisuus ja rento viihdyttämisen asenne ovat olleet Expressin vahvuuksia. Aina ei ole tarvinnut olla kovin rock, jos tanssimusiikki ja evergreenit ovat palvelleet yleisöä paremmin. 1970-luvun puolivälistä yhtye soittikin tanssilavojen lisäksi myös ravintoloissa. Lava oli kuitenkin mieluisampi ympäristö. Kapakkakiinnitykset veivät yhtyeen pitkäksikin aikaa kerrallaan eteläiseen Suomeen. Tulo oli taattu, mutta olosuhteet rassasivat pitemmän päälle. 

Yhtyeen riveissä on ehtinyt soittaa melkoinen joukko muusikoita. Alkuperäisjäsenistä ovat mukana Junnu Sippola  ja Unski Kaikkonen. Pitkäaikaisina jäseninä ovat vaikuttaneet mm. Harri Sarkkinen, Jouni Kesti, Aimo Suomela, Timo "Tonttu" Aittokallio, Tommy Knif ja Hannu Karjalainen. Express keikkaillee edelleen. Junnun ja Unskin lisäksi yhtyeessä ovat uudella vuosisadalla soittaneet Markku Keskinarkaus, Ari Mustonen ja Risto Järvenpää. Viimeisin kokoonpanon vaihdos oli Timo Niemelän tulo kitaristiksi Järvenpään tilalle.

Connectionin varhaisversio Goldfingers syntyi jo 1966. Kitaristina oli muuan Pasi Törmälä, joka tuli 1970-luvulla soittajille tutuksi PA-vahvistimien ja kaiutinkaappien rakentajana. Connection-nimi otettiin käyttöön uuden kitaristin Reksan ja solisti Tapsan liityttyä bändiin vuonna 1968. 

Musiikillinen tyyli muuttui samalla rautalangasta laulettuun rockiin. Keikkasetissä oli ajan suosittujen yhtyeiden kappaleita: Beatlesia, Rolling Stonesia, Holliesia, Troggsia, Hep Starsia ja tietysti Renegadesia. Jotkut puhuivat "Oulun Rollareista", kun kitaristi Kostilainen oli melko lailla Keith Richardsin näköinen. Hittipainotteisten settien ohella yhtye kokeili pariin otteeseen myös rohkeampaa show-linjaa, jossa ohjelmistona oli Suomen Talvisota -yhtyeen undergroundia ja Doorsia. Näillä keikoilla solistina vieraili yhtyeen manageri Antti Porkka. 

Esiintymispaikkoja olivat tyypillisesti kouluhipat. Yhtye soitti mm. useasti Oulunsuun Yhteiskoululla, jossa useampikin bändin jäsenistä oli oppilaana. Keikkoja oli myös lämppärinä sellaisten kansallisten kuuluisuuksien kuten Ernoksien keikoilla. Erikoisimpia lienee Connectionin esiintyminen Tivoli Sariolan yhteydessä. Eräällä Pyrinnön "suurkeikalla" olivat mukana kaupungin merkittävimmät yhtyeet. Yleisradion TV-tiimi kuvasi konsertista 5-10 minuutin jakson, jossa oli äänessä juuri Connection.

Connection sai kerran autoliikkeestä viikonlopuksi koekäyttöön hienon Mercedes-pakettiauton. Sillä ajettiin sitten leveästi keikalle Kuusisaareen. Illan toiset yhtyeiden kiusaksi - taisivat olla Express ja Wilds - auton todellista omistajaa ei heti paljastettu. Tavallisempia olivat kuitenkin keikkakyydit henkilöautolla ja vanhalla pakulla. Hailuodon keikalle matkustettiin laivalla torinrannasta, ja saarella laitteet ja miehet mahdutettiin henkilöautoon. 
 

Yhtyeen aloittaessa soittajista Kalliopuska, Merenheimo ja Vaalamo kävivät  lukiota; Nivala ja Suistola opiskelivat yliopistossa. Harjoitustila oli ensin Oulun Humanistisella killalla Kajaaninkatu 38:ssa, myöhemmin Nuottasaaren koululla, Åströmin nahkatehtaalla ja lopulta nyt jo puretussa puutalossa Aleksanterinkatu 8:ssa. Vahvistinkalustoa hankittiin aluksi rovaniemeläisen Heikki Vuennon rakentama laululaitteisto sekä 100-wattinen Yamaha-yleisvahvistin. 

Ensimmäinen esiintyminen tapahtui Norssin teinihipoissa. Keikkailu laajeni tanssipaikoille, ympäristökuntien maamies- ja työväentaloille sekä nuorisoseuroille. Oulussa yhtyeen mieluisin keikka-areena oli uusi Hovinarri Femilan talossa (Saaristonkatu 29). Myös Rauhalan ylioppilastansseissa yhtye esiintyi usein. Matkat ulottuivat lopulta koko Pohjois-Suomen alueelle. Yhtye hankki keikka-autoksi käytetyn VW Kleinbussin. Auto toimi varsin luotettavasti, mutta se oli rekisteröity yhtyeen vahvuutta pienemmälle henkilömäärälle, mistä rapsahti sakot muutaman kerran. 

Moby Dick soitti mieluiten rockia ja soulia. Ohjelmisto karttui yleensä siten, että Suistola kuunteli levyltä uutta materiaalia ja esitteli kappaleet yhtyeelle. Sovitukset tehtiin yhdessä harjoituksissa. Tärkeimpiä esikuvia olivat Beatles, Chuck Berry, CCR, Otis Redding sekä Sam & Dave. Tämä linja ei kuitenkaan aina riittänyt keikkojen saamiseksi, joten ohjelmistossa oli myös perinteistä tanssimusiikkia tangoon ja jenkkaan asti. Tanssipaikoilla yhtye sai toisinaan vaativan tehtävän säestää vierailevaa solistia - mm. Vesa-Matti Loiria ja Markku Suomista. 

Moniääninen stemmalaulu oli Moby Dickin vahvin alue. Laulusolistina toimi aluksi Ari Vaalamo ja tämän jäätyä pois Kari Nivala. Yhtye jatkoi kvintettinä vuoteen 1971, jolloin toimintaan tuli tauko. Kalliopuska siirtyi Keijo Minervan Takapotku-yhtyeeseen. Lenkkeri jäi kokonaan pois keikkakuvioista. Moby Dick koottiin uudestaan seuraavana vuonna. Merenheimo, Nivala ja Suistola (nyt laulu & basso) jatkoivat vanhasta kokoonpanosta. Urkuriksi tuli Raimo Kastari. Yhtye lopetti toimintansa lopullisesti 1973. 

Ghetto

Strontium-yhtye perustettiin 1969. Ydinlaskeuman myrkkyä tarkoittava nimi oli kannanotto ajankohtaiseen uhkaan. Alkuperäisessä kokoonpanossa olivat mukana Sakke Mannermaa ja Jouni "Kisu" Sandholm. Keikkailu aloitettiin tyypilliseen tapaan koulubileistä ja laajennettiin pian tanssipaikoille. Rockin oheen tuli tanssimusiikki. Ensimmäinen tämän lajin esiintyminen oli harmonikka-artisti Tapio Tammilehdon eli Topi Sorsakosken isän säestäjänä. 

Bändin kotinurkat ovat keskellä Oulua Vaarassa, ns. postitalon kulmilla. Treenikämppä oli läheisessä Paasivaaran korttelissa, Osuuskauppa Arinan puusepänverstaalla. Tiloja isännöi vankkumattomaan tyyliinsä talonmies Junnonaho. Yhtyeellä oli mesenaatti, Tapanin isä Jussi Malmi - oululaisten hyvin tuntema laulu- ja liikemies. Hän jopa rahoitti kalustohankintoja. Kesäisin bändi treenaili Jussin mökillä Kiimingissä. 

1970 yhtyeen nimeksi vaihdettiin edelleen kantaaottavasti Ghetto. Tällä nimellä soitettiin rokkikeikat. Tansseissa esiintyi Tapani Malmin yhtye. Samat biisit, sama miehistö mutta eri mainokset. Keikkamyyjänä toimi  Kari "Komppa" Alenius. 

Ghetton musiikillinen linja oli kirjava. Risto ja Tapu suosiivat bluesia ja rajua rokkia tyyliin Jimi Hendrix  ja Cream. Jukkeli ja Tappi soittivat mieluummin kepeämpää, CCR:ää tai Beatlesia. Ghetto keikkaili varsin ahkerasti. VW Kleinbuss, jossa oli tyylikkäät pienet kattoikkunat, sai reissuilla kyytiä. 

Mieleen jäivät erityisesti matkat Lapin pakkasissa ja Iin Villikissa-festari 1971. Ghetto oli Villikissan yllättäjiä. Sen soittovarmuutta ja hyviä soundeja kehuttiin. Sanomalehti Liiton jutussa noteerattiin erityisesti kitaristi Järvenpään taidot.

Black Devils

Black Devils -yhtyeellä oli taatusti omaleimaisin treenipaikka, liiterin vintillä, johon ei tullut sähköä. Ja kaiken lisäksi lääninvankilan vintillä! "Bändi perustettiin 1969. Sakke ja Allu olivat vanhempia ja kokeneita, me Janan kanssa aivan untuvikkoja", kertoo Kari. "Ja vielä siitä sähköstä, tehtiin 'rosvoliitäntä' ja soitettiin valtion laskuun". Black Devils teki muutaman keikan vuosikymmenen vaihteessa, mm OKL:lla. Bändin ohjelmisto jäi mieleen Karille: "Yhtä biisiä vejettiin oikein huolella: Speedy Gonzales, ja se taittuikin oikeinkin komeasti. Sakke lauloi sen. Lisäksi soitettiin jotain Cream-virityksiä ja sen aikaisia progekuvioita, joita oltiin isoilta pojilta kuultu." Sakke siirtyi sittemmin rumpaliksi tanssibändeihin ja edesmenneestä Allusta tuli myös ammattimuusikko. Kari jatkoi rokkihommia mm Cutler Fuzz, Remulus ja Rocket -yhtyeissä.

Ballantines

Calle Fält; laulu, saksofoni
Lyly Rajala; rummut
Arto "Poku" Tarkkonen; urut
Matti Tyni; basso
Esko "Eko" Vesterinen; kitara

1960-luvun lopussa elettiin "superyhtyeiden" aikaa. Lyly Rajala alkoi suunnitella oululaista all stars -kokoonpanoa. Työnimenä oli "Pohjois-Suomen huippubändi". Kovat kriteerit täyttivät Homma-yhtyeen laulaja-fonisti Calle Fält ja basisti Matti Tyni sekä mm. Locomotionissa soittanut kitaristi Eko Vesterinen. Rajala houkutteli Helsingistä mukaan kokeneen urkuri Poku Tarkkosen, joka oli soittanut alkuperäisessä Topmost-yhtyeessä. Rajala vuokrasi Patamäestä omakotitalon, jossa yhtye harjoitteli ja asui. Nimeksi otettiin Ballantines viskimerkin mukaan. 

Bändiin piti vielä saada nimekäs laulusolisti. Tarkkonen ehdotti entistä soittokaveriaan Harri Saksalaa. Saksala ei kuitenkaan tullut, ja ensimmäinen keikka lähestyi. Saksalan sijasta solistiksi onnistuttiin suostuttelemaan yhtä nimekäs tekijä, Pepe Willberg.Tämän yhtye- ja perheasiat olivat sellaisessa jamassa, että muutto Ouluun oli mahdollinen. Willberg saapui päivää paria ennen ensimmäistä keikkaa. Lyhyiden harjoitusten jälkeen Pepe & Ballantines oli valmis tositoimeen. 

Ballantines soitti Tarkkosen suosimaa urkuvetoista popjazzia, mm. Jimmy Smithin ja Rod Argentin kappaleita. Myös tavallisia pophittejä oli ohjelmassa mutta ne pyrittiin sovittamaan omaan tyyliin. Kun tähän lisättiin autenttinen rhytm and blues -laulu ja bändin huomattavat musiikilliset valmiudet mm. improvisoijana, oli kasassa yleisöön menevä yhdistelmä. 

Lyhyen toimintakautensa aikana Ballantines keikkaili lähinnä kouluissa. Meininki oli vahvaa. "Tytöt tykkäsivät", muisteli Fält bändin menestystä myöhemmin. Yhtye hajosi kun Tyni lähti pois, ja Tarkkonen ja Willberg palasivat Helsinkiin. Virta vei muusikkoja Etelä-Suomen suuremmille markkinoille, ja sinne kävi tie myös Rajalalla ja Fältillä.  

Creeping Madness

Creeping Madness perustettiin progressiivisen rockin nousuvaiheessa. Muusikoilla oli runsaasti soittokokemusta ennestään, joten monimutkaisetkin kuviot sujuivat. Jaara oli ollut mukana Blackbird- ja Express-yhtyeissä, Aittokallio mm. Highlander Sectissä.

Creeping Madnessin esikuvia olivat Led Zeppelin ja Colosseum, ja niiden musiikki olikin pääosassa yhtyeen ohjelmistossa. Yhtye esiintyi yhteiskiertueella Wigwamin kanssa.

Jaara ja Leminen jatkoivat progekuvioiden kehittelyä myöhemmin Oulun Topmostissa. Aittokallio siirtyi helsinkiläiseen Ernos-yhtyeeseen.