Oulun kaupunginkirjasto - maakuntakirjasto
Musiikin ja säveltäjien Oulu - etusivulle
Takaisin | 80-luvun bändit
1980-luvulla perustettuja oululaisia rockyhtyeitä

 
Pikahakemisto:
500 kg lihaa China Swallow Kansanturvamusiikkikomissio Reddrum Bop
Aknestik Dead Allison Kerjäläisarmeija Russian Love
Amazing Tails Ebpsatrfm Kolera Savusauna
Anja Erkki ja Tähti Kullervo Kalske -orkesteri Sentenced
Anttikripa Esa Eloranta Encore Lady & the Tramps Stonehenge
Apres Demain Faff-bey The Leo Bugariloves Subway Rats
Astro Lanes Far Arden Lost Riders / Mr Dick Tiistai
Atomic Dog Funland / Rosa Luther Totem
Big Jim's Beer Belly Garbo The Maewestmen Tunnelbana Bröder
The Boots Generators Maple Cross The Undertakers
Bourbon Henry & Friends Marilin Varietee
Bye Bye Brothers Jolly Jumpers Peppermints Vienna
Caesar Juliet Jonesin sydän Radiopuhelimet  
Can the Can   Ramrod  
 
1980
500 kg lihaa  1980 -


Maritta Kuula: laulu
Kauko Röyhkä: basso, kitara
Pupu Lihavisto: urut
RukiVehr: kitara
Jari Lehtonen: rummut
Maito Koivisto: congat 
 

Maritta Kuula, Kauko Röyhkä ja Pupu Lihavisto perustivat 500 kg lihaa -yhtyeen v. 1980. Kuulan mukaan yhtye sai idean nimeensä Howling Wolfin kappaleesta ”300 pounds of Joy”. ”Huumorimielessä” perustetun yhtyeen alkuperäinen tarkoitus oli tehdä musiikkia RukiVehrin ja Pupu Lihaviston taidenäyttelyyn, mikä toteutuikin keväällä 1981. Silloisessa kokoonpanossa Kauko Röyhkä ja RukiVehr soittivat sähkökitaraa, Pupu Lihavisto pianoa, Maritta Kuula haitaria ja Maito Koivisto conga-rumpuja. Röyhkä vastasi myös suurimmista osasta laulusuorituksia.

Kuula, Röyhkä ja Lihavisto sävelsivät musiikin. Teksteinä käytettiin suomalaisten runoilijoiden, mm. Uuno Kailaan, Aaro Hellaakosken, Yrjö Jylhän ja Einari Vuorelan (mitallista) lyriikkaa. Musiikki oli omaleimaista ja herätti ristiriitaisia tunteita kuulijoissa. Vaikutteita yhtye otti muun muassa vanhoista itkuvirsistä ja keskiajan musiikista. Röyhkä on maininnut yhtyeen vaikuttajiksi myös Velvet Undergroundin ja The Doorsin. Yhtyeen ensimmäinen albumi, Etkös ole ihmisparka, julkaistiin vuonna 1982. Kuula oli nyt laulusolisti, ja yhtye oli täydentynyt rumpali Jari Lehtosella. Kuulan omintakeinen laulutyyli, itämaiset rytmit ja ujeltavat sirkusurut olivat yhtyeen tunnuspiirteitä. Vuonna 1985 ilmestyi yhtyeen toinen albumi Ruusumajassa. Tällä levyllä RukiVehrin, Jari Lehtosen ja Maito Koiviston tilalle olivat tulleet kitaristiksi entinen Wigwam-basisti Mats Huldén ja rumpaliksi Jouni Pusa. Sävellystyöstä vastasivat edelleen Kuula, Röyhkä ja Lihavisto.

Kolmannen albuminsa Akvaario yhtye julkaisi vuonna 1988. Alkuperäisjäsenistä olivat mukana enää Kuula ja Röyhkä. Heidän lisäkseen levyllä soittivat Kimmo Laine urkuja ja bassoa, Olli Kauniskangas kitaraa sekä Kari Salminen rumpuja. Suurin osa sävellyksistä oli Kuulan ja Röyhkän tekemiä. Joidenkin kappaleiden säveltämiseen oli osallistunut myös entinen jäsen Pupu Lihavisto. Akvaario-levyn jälkeen yhtyeen toiminta lakkasi yli vuosikymmeneksi, kunnes vuonna 2002 yhtyeen viimeisin kokoonpano koottiin uudelleen. Vuonna 2004 näki päivänvalon albumi Sielu. Kyseessä on live-levy, joka sisältää sekä uutta että vanhaa tuotantoa. Nykyään yhtye keikkailee harvakseltaan tarkasti valituissa tilaisuuksissa. Vuonna 2007 bändiltä ilmestyi uusi albumi Nuori mies.

RukiVehr ja Pupu Lihavisto ovat myöhemmin toimineet The Leo Bugariloves –yhtyeessä.

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Sähköpostihaastattelu: Pupu Lihavisto
Heikki Mattila: Outojen sävelten aika. Kansan Tahto 11.9.1982.
Heikki Mattila: 500 kg jännitettä. Kansan Tahto 18.8.1982.

Yhtyeen musiikkia kirjaston kokoelmissa
Lisätietoa yhtyeestä
   
Sivun alkuun
Jolly Jumpers 1980 -

Sukupuu: Äppy Jolly Jumpers 

Petri Hannus: laulu, kitara
Marko Leuanniemi: basso
Keijo Pirkola: rummut
 


Jolly Jumpers perustettiin Tyrnävällä keväällä 1980. Aluksi Äppy -nimeä kantaneen kokoonpanon kokosivat kitaristi Petri Hannus, basisti Marko Leuanniemi ja rumpali Keijo Pirkola. Jo sitä ennen ryhmä oli leikkinyt rokkibändiä. Soittimien hankkiminen muutti porukan oikeaksi yhtyeeksi.
Ensimmäisen keikkansa Äppy soitti Muhoksen nuorisoseurantalolla vuonna 1982. Samoihin aikoihin se otti osaa Suosikki-lehden Rock-kuningas -kilpailuun. Kilpailusuoritus päättyi siihen, kun Jyrki Hämäläinen tuli ajamaan poikia lavalta ja ilmoitti, että ”yksikään levy-yhtiö ei milloinkaan tule olemaan kiinnostunut moisesta bändistä”.

Hämäläisen ennustus osoittautui vääräksi vuonna 1987, kun jo Jolly Jumpersina tunnettu yhtye julkaisi esikoisjulkaisunaan kuusi kappaletta sisältäneen ep:n Back To The Tom-Tom Town. Ep:n kustansi Gaga Goodies. Sama yhtiö julkaisi myös Jolly Jumpersin ensimmäisen täyspitkän albumin Woodshedding, joka ilmestyi markkinoille vuonna 1988. Kuten Back To The Tom-Tom Town, myös Woodshedding tehtiin nopeasti. Studioaikaa bändi tarvitsi alle kaksi vuorokautta.
Musiikin taiteelliseen tasoon kiire ei kuitenkaan vaikuttanut. Jo ensimmäisten julkaisujen jälkeen Jolly Jumpers saavutti asemansa suomalaisten rock-kriitikkojen suosikkina. Yhtyeen kantria, punkkia, rockabillya ja muitakin tyylilajeja sekoitteleva omaperäinen soundi on ollut rockjournalisteille mieleen ja yhtyeen levyt ovat aina saaneet hyviä arvosteluja Suomen johtavissa musiikkilehdissä.

Vuonna 1990 ilmestyneelle albumille More Than One Hundred Rabbits bändi oli kiinnittänyt miehistöönsä toiseksi kitaristiksi Rauno Härösen, joka oli aikaisemmin soittanut Kolme Seppää -yhtyeessä. 1990-luvulla Jolly Jumpers julkaisi albumeja tasaiseen tahtiin noin parin vuoden välein. 1993 ilmestyi Rurality. Sitä seurasivat minialbumi Jambalaya vuonna 1994 ja täyspitkä Tyrnävä 1996.
Tyrnävä julkaistiin Gaga Goodiesin sijasta Rubber Rabbit Rock’n’roll -levymerkillä. Levyllä kuultiin minimalistisempaan sointiin pyrkinyt yhtye. Bändi pyrki pelkistettyyn soundiin ”vähemmän on enemmän” -periaatteella.

Vuoden 1998 Ruis -albumilla Jolly Jumpers käytti ensimmäistä kertaa varsinaista ulkopuolista tuottajaa. Jogi Kososen vaikutus ilmeni levyllä etenkin vierailevien soittajien kasvaneena määränä ja soitinvalikoiman laajentumisena. Albumilla käytettiin niinkin eksoottista soitinta kuin didgeridoo. "Rukiin" julkaisi oululainen Bad Vugum.

Seuraavaa Jolly Jumpers -albumia piti odottaa vuoteen 2004 saakka, kun Hot Igloo -pienlevy-yhtiö julkaisi albumin Hometown Hi-Fi.  Hieman sen jälkeen yhtye kasvoi nelihenkiseksi entisen Flaming Sideburns –kitaristin Arimatti Jutilan liityttyä bändiin. Uusin julkaisu yhtyeeltä ilmestyi vuonna 2006. Mobile Babylon -albumin julkaisi saksalainen Tug Records. Yhtiön avulla järjestyi Jolly Jumpersin kolmas Keski-Euroopan kiertue kevättalvella 2007.

Jolly Jumpers osoitti, että soittaakseen hyvää rockia ei tarvitse olla korostetun urbaani. Pitkän uransa aikana yhtye kasvoi suomalaisen vaihtoehtorokin jättiläiseksi, joka nautti jonkinlaista kulttisuosiota myös muualla Euroopassa. Keväällä 2009 yhtye teki kiertueen Saksaan, Sveitsiin ja Itävaltaan. Varsinkin Innsbruckissa vastaanotto oli ekstaattinen. Loppuvuodesta 2009 kun bändi alkoi lähestyä 30 vuoden ikää, se ilmoitti lopettavansa toimintansa.

   
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Jolly Jumpers: www.rytmi.com/vanharytmi/rytmi304/304jollyjumpers.html
Jolly Jumpers Digital Thunder: http://www.jollyjumpers.fi/index2.htm#contact
Markku Halme: Musiikkia sanomisen pakosta: Jolly Jumpers. Rumba 20/1998, s. 11
Rumba. Tyrnävällä tärisee : Jolly Jumpers. 1987: 7, s. 25
Rumba. Jolly good, eh?. 1988: 14, s. 24
T. Tuomaala: Niukkuuden mestarit. Rumba 9/1997, s. 13
Jarno Mällinen: Muistokirjoitus bändille. Kaleva, Peto-liite 4.12.2009, s. 4-5.
Sähköpostiviesti: Jari Pietilä
   
Sivun alkuun
Henry & Friends 1980 - 81

Henry Ojutkangas: laulu, kitara, huuliharppu
Jouni Meriläinen: basso
Ari Mustonen: rummut
Reijo Kostilainen: kitara 


Aina bluesista kiinnostunut Henry Ojutkangas yllätti monet vuonna 1980 tekemällä LP:n itsensä blueslegenda Champion Jack Dupreen kanssa. Mukana produktiossa soittivat entiset Ramblers-muusikot, mutta heillä ei ollut muiden kiinnitystensä takia jatkaa pitemmälle. Uusi Henryn ympärille koottu bluesia soittava kaveripiiriyhtye aloitti vuonna 1980. Aluksi rummuissa oli Raimo Raappana, jonka kanssa Henry ja Reijo olivat soittaneet pari vuotta aikaisemmin Timjam-yhtyeessä. Yhtye esiintyi mm Järvenpään Puistobluesissa 5.7.1980. Muut keikat rajoittuivat Ouluun ja lähiympäristöön.

Yhtyeen toiminta loppui Ojutkankaan muutettua pois Oulusta. Seuraavina vuosina Ojutkangas vaikutti Helsingissä ja Tampereella. Hän perusti yhtyeen Henry O Band, jossa soittivat Dave Lindholm, entinen Timjam- ja Express-rumpali Rape Raappana, basisti Pentti Hänninen ja fonisti Vesa Hyrskykari. Yhtyeen ainoaksi levytykseksi jäi single All night long vuonna 1983 (Johanna,  JHNS555).

Ojutkangas esiintyi myös duona Pepe Ahlqvistin kanssa sekä Oiling Boiling Bandin kitaristi-laulajana. 1980-luvun lopulla hän oli solistina Hot Club Triossa, joka soitti akustista swingiä. H&F:n jäsenistä Ari Mustonen on sittemmin tehnyt pitkän uran Express-yhtyeessä.

Henry & Friends koottiin pitkän tauon jälkeen keikalle Oulu Pop Historyyn tammikuussa 2007.


Lähteet:
Oulu Pop History
Henry Ojutkankaan kotisivu
Heikki Mattila: Bluesin paluu. Soundi 2/1980, s. 16.
   
Sivun alkuun
Juliet Jonesin Sydän 1980 - 2001


Eero Jones (Hyyppä): laulu, urut
Kari Jones (Hyvärinen): laulu, kitara
Pentti Jones (Ilola): basso
Jussi Jones (Lotvonen): rummut
 


Oululainen Eero Hyyppä liittyi ruukkilaiseen yhtyeeseen nimeltä Kaarle Herttua harjaa Klaus Flemingin hampaita. Kömpelöksi todettu nimi vaihdettiin pian Juliet Jonesin Sydämeksi. Musiikilliseksi linjaksi muotoutui huumoripitoinen punkpop. Kokoonpanoksi vakiintui Eero Hyyppä, Kari Hyvärinen, Pentti Ilola ja Jussi Lotvonen.
 
Yhtye julkaisi vuonna 1983 omakustannesinglen Surkea Tarina / Hyvästi. Rumban päätoimittaja Miettinen kiinnostui demosta ja tarjosi yhtyeelle levytyssopimusta Kumibeat-levymerkilleen. Hyyppä kertoo tapaamisesta Miettisen kanssa: ”Me oltiin jätkien kesken päätetty, että ajetaan [...] Ruukkiin, joka siihen aikaan oli lähes korpea. Ajettiin pitkin pimeää sivutietä alkutalvesta ja oltiin sovittu, että kukaan ei sitten sano Miettiselle mitään. [...] Se yritti kokoajan käynnistää jonkinlaista keskustelua, me vaan nyökkäiltiin. Tultiin sitten sellaisen autiotalon kohdalle ja ilmoitin Miettiselle, että nyt ulos. Se oli vaan, että hei jätkät mikä juttu tää nyt on? Sitten kyllä petti pokka meiltäkin, alkoi niin hemmetisti naurattaa. Siitä alkoi mukava yhteistyö.” JJS:n debyyttisingle Tulipunaruusut / Juliet Jonesin Sydän ilmestyi Kumibeatilla 1984.

Miettisellä ei kuitenkaan ollut resursseja tukea yhtyettä, joten hän tarjosi sitä Pokon Epe Heleniukselle. Helenius uskoi Juliet Jonesin Sydämeen ja levytyssopimus syntyi pian. Poko julkaisi yhtyen nimeä kantavan ensialbumin 1985. Laulusta Helppo elämä tuli radioin baarien kestohitti. Yhtye pääsi keikkailemaan ympäri Suomea. Toinen albumi Roistot ilmestyi markkinoille jo vajaan vuoden sisällä. Vuonna 1986 yhtyeen jäsenet äänittivät englanninkielisen levyn Bleeding, joka tuli ulos huhtikuussa 1987. Tällä albumilla yhtye kantoi nimeä Juliet Jones vaikka kokoonpano olikin sama.

Kesäkuussa 1987 oli vuorossa albumi Albania. Bändiin oli liittynyt mm. Reddrum Bopissa soittanut kitaristi Sami Pirkola. Levyttäminen ja keikkailu alkoivat kuitenkin käydä voimille. Jussi Lotvonen sai tarpeekseen kesken Albanian  levytyssessioiden. Hänet korvasi Jussi Parkkonen. Myös Pentti Ilola päätti samoihin aikoihin jättää kokoonpanon. Tilalle otettiin Ilolan suosittelema Kari Heiskari eli "Kidi Jones", joka oli soittanut Mambassa. Albania-albumilta hitiksi nousi Rakkauslaulu. Sen oli tehnyt  yhtyeen säveltävä ulkojäsen Seppo Kansanoja.

Toukokuussa 1988 julkaistiin single Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? – suurelle yleisölle yhä tunnetuin JJS–kappale. Kesäkuussa julkaistiin kokoelmalevy Albania ja muita kansallislauluja. Jo samana syksynä ilmestyi Jänis, musiikillisesti moniulotteinen, yhtyeen eniten myynyt levy.
Liisasta Liisaan sisälsi kahdeksan muiden artistien tunnetuksi tekemää kappaletta Pelle Miljoonan Väkivalta ja päihdeongelma -tykityksestä Baddingin Nuori rakkaus -herkistelyyn. Elokuussa 1990 ilmestynyt Jupiter oli taas omaa materiaalia. Vuonna 1992 Juliet Jonesin Sydämeltä ilmestyi Nauru, ja samana vuonna vielä toinen kokoelmalevy NäköispatsasThe Best of JJS.

Vuoden 1994 albumilla Joneskaupunki yhtye haki muutosta. JSS perusti oman levy-yhtiön Art Planktonsin. Muutos näkyi myös naislaulaja Hanna Raulon mukana olona albumilla sekä jousi- ja puhallinsovituksina. Yhtye esiintyi jopa kahdeksanjäsenisenä. Viimeiseksi studioalbumiksi jäi vuonna 1996 julkaistu Hai!. Pian sen jälkeen Hyyppä jätti yhtyeen. Juliet Jonesin Sydän jatkoi vuoteen 2001 ilman Hyyppää julkaisematta kuitenkaan uutta materiaalia.

JJS:n jälkeen Hyyppä perusti Eero Jones & Kahvi –yhtyeen, johon tuli myös Peppermints-yhtyeestä tuttuja oululaismuusikoita. Vuonna 2002 Hyyppä perusti Juliet Jones nimisen yhtyeen, joka ”yllättäen” usein sekoitetaan edesmenneeseen Juliet Jonesin Sydämeen. Jo JJS-vuosinaan Hyyppä musisoi Inkvisitio-yhtyeessä. Muista JJS:n jäsenistä basisti Kari Heiskari on sittemmin soittanut A. Aallon rytmiorkesterissa sekä Yölinnussa.
 

Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet: 
Juliet Jonesin Sydän - http://www.sjoki.uta.fi/~latvis/yhtyeet/JJS/ Hakupäivä: 04.04.07
Kontiainen, Vesa – Aito Suomirokkia: Poko Rekordsin historia
   
Sivun alkuun
Tunnelbana bröder 1980 -  1995

Tero Intonen: kitara ja laulu
Jallu Junnilainen: rummut
Vesa Niiranen: basso
 

Tero Intonen kiinnostui musiikista kansakoululaisena Iisalmessa. Pitkätukkaisten tyttöjen melodicayhtyeessä oli sitä jotakin, erityisesti punaisen alttomelodican soittajissa. Pikku askareilla ansaitsemillaan taskurahoilla Intonen ostikin itselleen punaisen melodican. Veljien kanssa kolmella markalla ostettu yksikielinen ja ilmapyssyllä ammuttujen reikien koristama Landola täydensi instrumenttivalikoimaa. Tästä alkoi "soittimien ostaminen ja vaihtaminen ja loputon kaupan käynti". Ensimmäiset omat bändit syntyivät ja hajoisivat nopeaan tahtiin.

Intosen kitaristiesikuvia olivat Roy Buchanan, Johnny Winter, Jorma Kaukonen, Grateful Deadin Jerry Garcia ja Bob Weir, Focus-yhtyeen Jan Akkerman sekä myöhemmin Tom Pettyn soolokitaristi Phil Campbell. Buchananin takia Intonen valitsi Telecasterin suosikkikitarakseen.

Heinäkuussa 1980 Intonen kävi Oulun Kuusrock-festivaalilla, missä hän innostui M.A.Numminen Underground Rock -yhtyeestä. Nyt oli perustettava bändi! Nimi Tunnelbana Bröder oli jo olemassa. Intonen värväsi bändiin Jari Junnilaisen ja Vesa Niirasen, vaikka kummallakaan ei ollut soittokokemusta. Yhtye aloitti tiiviin harjoittelun. 

Oulusta tuli opiskelujen takia Intosen uusi kotikaupunki. Tunnelbana Bröder soitti ensimmäisen keikkansa Rattori Lupilla. Soitto ei ollut vielä kovin taitavaa, mutta siinä oli energiaa. Yhtye soitti "hyvin huonosti hyvin" - sillä tavalla rosoisesti, että yleisö tykkäsi. Erityisesti opiskelijayleisö piti bändistä.

Tero Intosen sävellysten ja sanoitusten hienostuneisuus ja toisaalta musiikillinen toteutuksen ankaruus karuine soundeineen olivat toimiva yhdistelmä.  Ohjelmistoa täydennettiin tarkoin valikoiduilla cover-kappaleilla, joita rockbändit eivät yleensä olisi hoksanneet: Jacques Breliä, Tom Waitsia, Van Morrisonia.

Vesa Niiranen lähti yhtyeestä vuonna 1984 ja hänen tilalleen tuli Anttikripassa soittanut Jussi Lappalainen. Samaan aikaan yhtyeeseen liittyi toiseksi laulajaksi Teija Mikkilä. Yhtye julkaisi 1988 Oulun Elmun kustantaman LP:n Soittajan kohtalo. Musiikki noudatti pelkistettyä tiukan rocktrion estetiikkaa. Laulujen rujot tekstit luotasivat problemaattisia ihmissuhteita ja elämän pettymyksiä, mutta tunnelmaa kevensivät ironia ja laitakatujen romantiikka.

Tunnelbana Bröder lakkasi keikkailemasta aktiivisesti Intosen siirryttyä 1989 tutkimusinsinööriksi Rautaruukille. Laulunteko ei kuitenkaan loppunut vetäytymiseen "vuorille Raaheen". Rumpaliksi vaihtui Jussi Juutilainen, ja kakkosalbumia työstettiin pikku hiljaa. Noitia ja merimiehiä ilmestyi pitkän tauon jälkeen vuonna 1995. Intosen tekstit hyödynsivät vahvasti mielikuvitusta ja hänen  Raahen kapakoissa kuulemiaan juttuja, mm. kaiken kokeneesta merimiehestä, joka ei tosiasiassa ollut käynyt Pattijokea kauempana. Vahvasti fiktiivinen on myös Cordoban saaret, sillä onhan siinäkin kyse sisämaakaupungista. Omien laulujen rinnalla olivat tulkinnat Van Morrisonin Moondancesta Kuutamotanssi sekä yksi Tom Waits -cover.

 
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Sähköpostikysely: Tero Intonen; 14.12.2007.
Vappu Kallio: Maakravun laulu. Raahen seutu 10.11.1995 
Vuokko Räty: Noitia ja merimiehiä. Kaleva 6.1.1996
Yhtyeen kotisivu: /www.ratol.fi/~tintonen/tb/haku.htm [Hakupäivä 1.12.2007]
   
Sivun alkuun
Caesar 1980 - 85


Harri Nousiainen: laulu
Seppo Karppinen: kitara
Heikki Salmi: kitara
Raimo Nykänen: basso
Pasi Timonen: rummut
 


Caesarin perustajajäsenet Seppo ja Pasi tunsivat toisensa jo The Bandin (Oulun The Band) ajoilta. Uuteen kokoonpanoon pestattiin toiseksi kitaristiksi lahjakas, vasta 16-vuotias Rauli Takalahti. Rauli puolestaan ehdotti basistiksi Raimoa. Solistiksi löytyi Harri vähän myöhemmin kovan etsinnän jälkeen. Jossain vaiheessa Rauli kypsyi touhuun, ja hänen tilalleen uudeksi kitaristiksi tuli Heikki.

Caesar soitti hardrock -tyylistä musaa, biisit olivat suurimmalta osin omia. Seppo oli biisinikkari, ja lopulliseen sovitukseen ja kuosiin kappaleet saatettiin yhteisvoimin. Uuden bändin soittotaito ja -into oli kiirinyt myös Åse Hännisen korviin joka kilpaili veljensä Markuksen kanssa diskoalan keikoista. Alkoi Caesarin ja Åsen yhteistyö.

Oikeastaan Caesar -nimenkin keksi Åse. Kun isoveli DJ Marcus oli ruvennut käymään keikoilla Luther -nimisen bändin kanssa, Åse halusi vastata haasteeseen. Kun nimeä mietittiin porukalla kuumeisesti, tokaisi Åse lopulta: ”P-le, jos se Markus käy keikoilla Lutherin kans, niin laitetaan teidän bändille vielä mahtipontisempi nimi ja sehän on pojat Caesar”. Niin bändin nimeksi sitten tuli Caesar.

Kuvio oli tämä: Åse Hänninen möi diskon ja bändin yhdistelmänä keikalle. Diskoa pyöritettiin koko ilta. Caesar nousi lavalle yleensä klo 22- 23 tienoossa, soittaen yhden setin, joskus kaksi - lähinnä syrjäisen maaseudun tanssipaikoilla. Siellähän yleisö tuli sisään vasta kun bändi alkoi soittaa.

Åsen DiscoShow ja Caesar kulkivat tien päällä suhteellisen suurella kalustolla. Levysoittimet, lavavalot, savukoneet, rekvisiitta ja äänentoisto liikkuivat pitkällä ja korotetulla VW Ltd:lla. Soittajia ja henkilökohtaisia soittimia liikutti bändin oma MB 508 –bussi, suurinta mallia. Viikonloput vilahtivat keikkaillessa, arki-illat uusia biisejä värkäten sekä äänentoistokamoja huoltaen.

Caesarin historian loppuvaiheilla Sepon ja Harrin muutettua pois Oulusta opiskelemaan ja töihin, astui remmiin kitaristiksi Petteri ”Pete” West ja solistiksi Timo Kopola. Viimeisen keikkansa Caesar teki Oulun Pyrinnöllä talvella 1985.


Tiedot: Oulu Pop History
 
 
1981 Sivun alkuun
Apres Demain 1981 -  83

Päivi Marlene: laulu
Jukka Kangas: kitara
Jarno Mällinen: urut
Jyrki Raatikainen: rummut
Jukka Turunen: basso

Apres Demain oli eräänlainen puuttuva lenkki oululaisen rockin historiassa rhythm n’ bluesin ja alternative rockin välissä. Bändiä perustettaessa soittajat olivat vasta 17–19-vuotiaita. Jukka Kangas sekä alkuperäinen rumpali Jari "Löllö" Lehtonen olivat soittaneet punkyhtyeessä Raaka Voima (Oulun ensimmäisiä lajissaan). Kankaan, Lehtosen ja Jukka Turusen soittotaustaan kuului myös kokeellinen undergroundyhtye Xböö. Apres Demainin laulusolisti tuli Kemistä, viileän tyylikäs Päivi Marlene (Malén, os. Pouta). Lehtosen lähdettyä melko pian Kauko Röyhkän 500 kg lihaa yhtyeeseen uudeksi rumpaliksi tuli Jyrki Raatikainen. Samalla bändiin liittyi myös ujon oloinen Jarno Mällinen, joka oli kitaristi mutta osasi soittaa urkuja "kipeästi".

Ranskankielisen nimen Apres Demain (suomeksi "ylihuomenna") Jukka Turunen nappasi sanakirjasta. Häntä kiinnostivat tuohon aikaan ranskalainen eksistentialismi, belgialainen runous sekä Bryan Ferryn tyyli. Bändin esikuvia olivat Iggy Pop, Joy Division, Roxy Music, Velvet Underground sekä no wave, soul ja funk. No wave -avantgarde-vaikutteet tulivat Brian Enon tuottamalta kokoelmalevyltä No New York (1978), jolla soittivat mm. Lydia Lunch ja James Chance. Bändin musiikki oli kuitenkin valtaosin omaa. Turunen kirjoitti tekstit ja teki myös pääosan sävellyksistä.

Kauko Röyhkä suositteli Apres Demainia managerilleen Mirror-yhtiön Antti Porkalle. Suositusten ansiosta bändi toimitettiin Soundmix-studiolle, missä se äänitti neljän kappaleen EP-levyn Passages. Mirror-yhtiö ei lupauksista huolimatta julkaissut levyä. Sen sijaan bändin aiemmin tekemä demo soi pari kertaa radiossa ja sai Johanna-yhtiön kiinnostumaan. Niinpä vuonna 1983 julkaistiin single Arpakuutio / Dans la nuit (Johanna, JHNS 542).

Singlen tuotti Jimi Sumén, joka oli muuttunut Hendrix-diggarista suomalaisen futurismin keulakuvaksi. Sumén halusi tuottaa Apres Demainia Nile Rodgersin funk-tyyliin. Ajan soundimuodit vaikuttivat kuitenkin enemmän. Siksi levystä tuli kulmikasrytminen ja konesoundinen – vaikka bändissä ei edes ollut konesoittimia. Singlen a-puoli on karun mekaanisen beatin säestämää kohtalokasta puhelaulua. B-puolen ranskankielinen laulu luo urbaanin välinpitämättömän tunnelman.

Yhtye ehti tehdä vain kaksi keikkaa, yhden Oulussa ja yhden Helsingissä. Päivi Marlene kyllästyi bänditouhuun, ja Apres Demain lakkautettiin. Mällinen, Raatikainen ja Kangas vaikuttivat myöhemmin Kansanturvamusiikkikomissiossa ja sittemmin Radiopuhelimissa. Turunen oli EBSATRFM-yhtyeen perustajajäseniä.

 
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Sähköpostihaastattelu: Jukka Turunen
Reijo Virtanen. Oulun ylioppilaslehti 21.1983
Mika Junna: Soundi 4/1983, s. 62-63.
Suomen äänitearkiston tietokanta
   
Sivun alkuun
The Leo Bugariloves 1981 - 
 

RukiVehr: kitarat
Pupu Lihavisto: urut, laulu
Läjä Äijälä: laulu


Kuva: yhtyeen arkistot
 

The Leo Bugariloves syntyi 1980-luvun alussa 500 kg lihaa – yhtyeen jäsenten Pupu Lihaviston ja RukiVehrin toimesta. Lihaviston sanoin: ” Lihavisto ja RukiVehr aloittivat joikaavana rockabilly-duona ja meluavina ruohonjuuritason beatnikkeinä.” Yhtye lainasi nimensä kommunistisessa Puolassa hallitukselta salaa levitystä monistemuotoisesta kaunokirjallisesta julkaisusta, jonka päähenkilön nimi oli Leo Bugariloves.

Ensimmäisinä vuosinaan The Leo Bugariloves toimi lähinnä jäsentensä iloksi, mutta esiintyi silloin tällöin yllättävissäkin yhteyksissä, esimerkiksi Puolassa Sopotin iskelmäfestivaaleilla. The Leo Bugariloves oli marginaalinen yhtye, jonka saattoi löytää esiintymästä vaikka lähipuistoista. Vuonna 1988 RukiVehr päätti jättää yhtyeen. Pupu Lihavisto jatkui musisointia yhdessä Terveet Kädet –yhtyeen keulakuvan Läjä Äijälän kanssa. Persoonallisista projekteistaan tuttu Äijälä oli luonnollinen täydennys jo ennestään varsin erikoiseen kokoonpanoon.
 
Äijälän liityttyä yhtyeeseen Bassmania Records osoitti mielenkiintoa yhtyettä kohtaan. Lihavisto ja Äijälä onnistuivat houkuttelemaan RukiVehrin takaisin The Leo Bugarilovesiin vuonna 1990 ja seuraavana vuonna julkaistiin esikois-ep Tsaeh. Tästä alkoi yhtyeen aktiivisin toimintakausi. Bassmania Records vaihtui Bad Vugumiin, joka julkaisi 90-luvulla muun muassa ep:t Bitter vuonna 1995 ja Loves vuonna 1997. Näiden lisäksi yhtyeeltä ilmestyi muutamia yksittäisiä kappaleita singleinä tai Bad Vugumin eri kokoelmien yhteydessä.

The Leo Bugarilovesin toiminta ei rajoittunut vain musiikin tekoon. Yhtyeen jäsenet luovat myös kuvataidetta ja kirjoittavat. Lisäksi The Leo Bugariloves on tehnyt yhteistyötä oululaisen tanssiteatteri Jumbon kanssa.

Vuonna 2004 ilmestyi seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen yhtyeen historian ensimmäinen pitkäsoitto Help!. Uutena jäsenenä yhtyeeseen oli toimintatauon aikana liittynyt kitaristi Boss Gitarra. Levyn julkaisi Bad Vugumin sijasta Molly-mood.

 

Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähde:
Sähköpostihaastattelu: Pupu Lihavisto
Leo Bugarilovesin kotisivu
   
Sivun alkuun
Lady &  the Tramps 1981 - 83

Jukka Kreus, laulu
Jukka Kylli, rummut, laulu
Kimmo Candelin, kitara
Matti Sova, kitara
Sakke Kuusisto, basso, laulu
Tapio Kangas, koskettimet, laulu
Hannu Marjamaa, kitara, laulu


Lady & the Tramps perustettiin kesällä 1981. Lightning –yhtyeessä soittaneiden Kimmo Candelinin, Sakke Kuusiston ja Jukka Kyllin mukaan liittyivät Matti Sova ja Jukka Kreus Mackista. Noin 18-vuotiaat muusikot ottivat tavoitteekseen tehdä ajanmukaista melodista ja tanssittavaa kitararockia. Vaatimaton treenikämppä oli Tuirassa. Purkutuomion saanutta puutaloa voitiin käyttää talvella säiden mukaan.

Englanniksi laulavalla bändillä oli aluksi keikkoja tasaisen harvakseltaan Pohjois-Suomessa. Mutta parempaa oli luvassa. L&T osallistui seuraavana talvena Rockin SM-kisoihin saavuttaen kohtalaista menestystä Oulun aluekarsinnassa. Tammikuussa 1982 yhtye voitti Suosikin Rock -kuninkuuskisan. Palkintona oli sopimus singlen teosta ja kiinnitys Suosikin kiertueelle, jossa  show-mestarina oli legendaarinen Jyrki Hämäläinen. Kiertue kolusi tanssilavoja ympäri Suomea ja toi rutkasti lisää kokemusta ja kokemuksia.

Keväällä 1982 YLE teki Lady & The Trampsista dokumentin, jonka keikkaosuus kuvattiin livenä silloisessa Roxy-diskossa Oulussa. Kesällä keikkakalenterissa oli muutamia festareita, mm. Kalajoen Särkkärock, jossa L&T oli pääesiintyjänä yhdessä Paul Oxley´s Unitin kanssa.

Lady & the Trampsin ainoaksi levytykseksi jäänyt single No more lovin / Stifling girl äänitettiin Oulussa Soundmix -studiossa ja julkaistiin Kräk-levymerkillä elokuussa 1982. Sävellykset ja sanoitukset olivat lähinnä Kimmo Candelinin ja Jukka Kreusin käsialaa, vaikka ne merkittiinkin koko jäsenistön nimiin. Levyn tuotti Pave Maijanen, joka lauloi myös taustaosuuksia. Singlen menevä keskitien pop antoi lupauksia menestykseen.

Syksyllä 1982 L&T:n soundi laajentui koskettimilla kun Tapio Kangas Yetsistä liittyi Trampsiin, Matti Sova jätti bändin samoihin aikoihin. Lady & the Trampsin viimeisessä kokoonpanossa Kangas oli siirtynyt sivuun ja mukaan oli liittynyt Kerjäläisarmeijasta, myös Lightningissa soittanut Hannu Marjamaa. Kun odotettua LP:n tekoa ei kuulunut vaikka bändillä oli jo kiinnitys levy-yhtiöön, bändi päätti keväällä 1983 osallistua OK-lehden demokisaan eri nimellä. Demo tehtiin Tumppi Niemelän avustuksella hänen kotonaan Oulussa. Tuosta kilpailusta tulikin taas komeasti voitto ja bändin tarina jatkui myöhemmin nimellä Oxford Circus. Viimeisen keikkansa Lady & The Tramps soitti toukokuussa 1983 Rauhalassa. 

 

Lähteet:
Oulu pop history -bändihistoriikki: http://kotisivu.suomi.net/oulupophistory/extra.html
Heikki Mattila: Trampsin lupaava aloitus. Kansan Tahto 21.8.1982.
   
Sivun alkuun
Kerjäläisarmeija 1981 -  82
Juha Valppu: kitara ja laulu
Markku Konttinen: rummut
Tero Siitonen / Jukka Luukinen: basso
Esa Kovalainen: kosketinsoittimet


Kerjäläisarmeija perustettiin syksyllä 1981. Yhtyeen erikoinen nimi sai alkunsa Juha Valpun äidin huomautettua yhtyeen jäsenten pukeutumisesta: "Tehän näytätte ihan kuin joltain kerjäläisarmeijalta". Yhtye osallistui heti samaisena syksynä Oulussa järjestettyihin rockin suomenmestaruuskisojen karsintasarjoihin - ja otti ja voitti Joensuussa alkuvuodesta järjestetyt valtakunnalliset rockin suomenmestaruuskilpailut. Soundin arviossa yhtyettä verrattiin Taking Headsiin ja Bluesoundsiin, ja noteerattiin solisti Juha Valpun varmaotteisuus esiintyjänä.

Bändin musiikkia on kuvailtu reggae-funk-rock -vaikutteiseksi. Sanoitukset olivat suomenkielisiä.
1980-luvun alussa Suomessa oli vielä voimissaan tanssilava- ja työväentalokulttuuri. Talot olivat talvella usein kylmiä ennen tanssien alkamista. Kosketinsoittaja Esa Kovalainen muistaa vieläkin, kuinka hän joutui useissakin paikoissa soittamaan ns. kalastajansormikkaat käsissään. "Pohjoisessa oli vielä kahdeksankymmentäluvun alkupuoliskolla suosiossa karkeasti ottaen kaksi musiikkisuuntausta. Nuoriso kuunteli heavy- tai tanssimusiikkia, eikä yhtyeemme soittanut kumpaakaan. Monissa paikoissa lavan reunaan kokoontunut poikasakki huuteli: soittakaa heviä/ humppaa", Juha kertoo.

Tero Siitonen lähti yhtyeestä melko pian kisavoiton jälkeen. Basistin tehtäviä hoiti sen jälkeen Jukka Luukinen. Kerjäläisarmeija ei saanut koskaan solmittua levytyssopimusta Juhan jääräpäisyyden vuoksi. Atte Blom tarjosi yhtyeelle levytyssopimusta sillä ehdolla, että laulujen sanoituksia olisi muutettu. Kokoonpano keikkaili puolisen vuotta melko tiiviisti lähinnä Pohjois-Suomessa, usein yhdessä dj Markus Hännisen sekä Ramblers -yhtyeen kanssa. Bändin elinkaari oli lyhyt ja kiihkeä, se kesti syksystä syksyyn.

Kerjäläisarmeijan vielä toimiessa Valppu alkoi kehitellä uutta Captain Beefheart -tyylistä bändiä yhdessä Jyrki Mäen ja Jukka Kankaan Kanssa. Bändin nimeksi tuli Ei!Ei! Senkin toiminta kuitenkin hiipui ja Valppu vetäytyi rock-kuvioista. Mäki ja Kangas jatkoivat KTMK:ssa. Muut Kerjäläisarmeijan jäsenistä jatkoivat musiikillista toimintaa: Markku ja Tero päätyivät Stalker -yhtyeen lyhytaikaisiksi jäseniksi. Sittemmin Tero on tehnyt yhteistyötä Pelle Miljoonan kanssa ja Esa vaikuttaa nykyisin oululaisessa huumoripopyhtyeessä Professori Heikkerö.

 
Bändihistoriikin lähetti: Hannu Karjalainen
Pertti Ojala. Soundi 12/1981, s. 4.
Radiopuhelimet-kirja. Like, 2006.
   
Sivun alkuun
Luther  1981 -  87
Juha "Jupi" Hjelt: basso ja laulu
Petteri "Pete" West: kitara
Ari "Arska" Nyman: kitara
Jussi Liikanen: rummut


Yets-yhtyeen lopetettua toimintansa 1980-luvun alussa basisti Jupi Hjelt meni DJ:ksi Markku Hännisen Marcus Circus -discoon. Make ehdotti Jupille, että heavy-tyylinen bändi toimisi hyvin diskon kanssa keikalla. Ja olipa vielä keksinyt nimenkin uudelle kokoonpanolle: Luther. Jupi hoitaisi basisti-laulajan hommat.

Näin tapahtui. Jupi kaverinaan Risto ”Ripe” Silenius (josta tuli myöhemmin Myon-yhtyeen kitaristi) otti yhteyttä Puolivälinkankaan nuokkarilla soitteleviin Rauno ”Luja” Penttilään ja Jore Nisulaan ja homma lähti rivakasti käyntiin. Riff Raffin kanssa jaetulta Puokkarin nuokkarin kämpältä Luther pääsi treenaamaan väljempiin tiloihin VR:n kerhotalolle. Joren vaihdettua maisemaa kitaran varteen tuli Pete West. Kerhotalolta treenipaikka vaihtui vielä Patelaan legendaariseen Isohätälän Einarin pihamökkiin Ratsuhalosentielle.

Kokoonpano haki edelleen muotoaan, Ripen tilalle toiseen kitaraan vaihtui nyt Ari ”Arska” Nyman. Tämä ryhmä kiersi aikakauden isoja festareita: mm Kuusrock 1982 & -83 sekä Saapasjalkarock 1983. Festarikeikoista varmaan kovin oli Kuusrock-83, jossa Luther pääsi esiintymään illan pääesiintyjien, Scorpionsin ja Hanoi Rocksin välissä. Scorpions-miehetkin ihmettelivät kovaa lavameininkiä.

Edelleen seurasi miehistövaihdoksia: Arskan ja Lujan lopetettua bändissä, tilalle palasi Jore ja uutena rumpalina Jussi Liikanen. Tämä kokoonpano heitti vielä Kuusrock- ja Rukarock-keikat 1987.Luther kolusi tällä ryhmällä aika tarkkaan Keski- ja Pohjois-Suomen keikkamestat Marcus Circus Discon kanssa ja tietysti ”Slabalinja”-bussilla. Ihan viimeisessä Luther -kokoonpanossa soitti Riku Kukkonen kitaraa Peten tilalla.

 
Lähde: Oulu Pop History. [Hakupäivä 11.2.2010]
 
   
Sivun alkuun
Ramrod 1981 -  1993

Sukupuu:  Ramrod
Viisi vierasta miestä

Jukka Ilmavirta: laulu ja koskettimet
Timo Nykyri: kitara
Pertti Kuivala: basso
Tapio Mylly: rummut


Kuva: yhtyeen arkistot
 

Ramrodin perustivat loppuvuodesta 1981 Bluesbirdissa soittanut kitaristi Timo Nykyri ja basisti Pertti Kuivala. He täydensivät rivejään Torniosta tulleella keyboardisti Jukka Ilmavirralla. Nimensä bändi nappasi Bruce Springsteenin kappaleesta. Rumpali Veli Salo lähti bändistä jo ennen ensimmäistä keikkaa, joka oli Tervolassa uudenvuoden aattona 1981. Keikkakokoonpanossa rumpuja soitti useissa oululaisyhtyeissä aiemmin vaikuttanut Tapio Mylly. Jussi-Pekka Kettunen tuli Myllyn tilalle 1983.

Ramrod soitti Yhdysvaltojen länsirannikon musiikkia ja CCR:n kaltaisia rokkiklassikoita. Keikkoja yhtye teki harvakseltaan, mutta säännöllisesti Oulussa ja muualla Pohjois-Suomessa. Sotkamon keikka vuodelta 1982 on jäänyt hyvin mieleen. Nykyri muistelee: ”Eka setin jälkeen keikkajärjestäjä tuli sanomaan että tuossa rahat, saatte lähteä kotiin. Nuoret haluaa tiskua (discoa). Hän lisäsi vielä että älkää ottako nokkiinne, näin kävi Pave Maijanen & Mistakesille muutama viikko aikaisemmin.”

Viisi vierasta miestä syntyi Ramrodin jatkoprojektina, kun Asemakadun Rattori-Lupilla todettiin, että entinen Sodoma-yhtyeen solisti Markus Aalto voisi oikeastaan liittyä bändiin. Kokoonpanon nimeksi annettiin "Viisi vierasta miestä", mutta koska se lausuttiin usein bluesin mörentämällä äänellä, moni jäi ihmettelemään: "Viisi vie rastamiestä... minne te oikein sitä raukkaa roudaatte?"

M.A.Nummisella oli ollut samanniminen bändi, joten Timo otti häneen yhteyttä kysyen olisiko tällä mitään nimivalintaa vastaan. Ei kuulemma ollut, kunhan hänellekin sitten vain lähetettäisiin ensimmäinen vinyyli. Bändin tavoitteena oli soittaa musiikkia, joka itsestä tuntui mukavalta. Ulkomaisen rokin lisäksi ohjelmassa oli paljon omia suomenkielellä sanoitettuja biisejä. Esiintymässä VVM kävi Oulun lääninvankilan lisäksi mm. opiskelijabileissä, Rauhalassa ja näkyipä se pari kertaa televisiossakin. Lisäksi bändi teki omia äänitteitä, live -äänitteitä sekä omakustannuslevyjä.

Viimeisen keikkansa VVM soitti Oulun lääketieteen Killalla ja siihen liittyi erikoinen tapahtuma: erään tauon aikana paikalle oli ilmaantunut - ei enempää, eikä vähempää kuin itse M.A. Numminen mukanaan Pedro Hietanen! Ei muuta kuin koko revohka lavalle ja puolen tunnin setti Nummisen hittejä
alkaen "Eduskuntatalon portailla" -bravuurista. Kunniakkaampaa jäähyväiskeikkaa tuskin olisi voinut bändille kuvitella!

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyoja.
Lähde:
Sähköpostihaastattelu: Timo Nykyri
Oulu pop history 
 
1982 Sivun alkuun
Esa Eloranta Encore 1982 - 84 

Esa Eloranta: laulu, kitara
Nalle Mustonen: kitara
Pekka Tervonen: kitara
Jukka Perttunen: basso
Santtu Sääkslahti: rummut


Esa Eloranta julkaisi 1982 soolosinglen Ainoa / Bella, jonka kustansi oululainen Mirror Records. Levyllä Elorantaa säesti studiokokoonpano, johon kuului Ramblers-yhtyeen muusikkoja. Yhtye Esa Eloranta Encore perustettiin vasta tämän jälkeen. Siinä soittivat Elorannan lisäksi kitaristit Nalle Mustonen ja Pekka Tervonen, basisti Jukka Perttunen sekä rumpali Santtu Sääkslahti. Jossakin vaiheessa bassoa soitti Tero Siitonen. Yhtye kävi äänittämässä Oulun Soundmix-studiolla ”Tuhkimoiden yö” –nimeä kantaneen albumin, joka kuitenkin jäi julkaisematta.

Esa Eloranta Encore keikkaili lähinnä Oulun seudulla, mm. Rattori-lupilla ja Madetojan salissa.  Yhtyeen suurin keikka oli Kuusrockissa vuonna 1983. Paikallisesti sillä oli suosiota ja oma kannattajajoukkonsa, johon vetosi kylmien öisten katujen ja yksinäisyyden tunnelmat. "Ainoa" oli musiikilliselta tyyliltään sellaista menevää mollivoittoista katurockia, jolla porilainen Yö nousi listoille myöhemmin.

Esa Elorannan mukaan Encore oli lyhytaikainen yhtye, joka ei päässyt elämässään eteenpäin. Niinpä hän harjoitti yhtyeen ja siirtyi laulajaksi oululaiseen hard rock bändiin Riff-Raff. Kolme albumia julkaissut yhtye taivalsi kuitenkin tuossa vaiheessa jo viime metrejään ja lopetti pian toimintansa. Elorannan musiikkiuran läpimurto tapahtui myöhemmin Garbo-yhtyeessä. Muista jäsenistä Sääkslahti toimi myöhemmin rumpalina mm. Yari & Onnensoturit ja Tiny Tones -yhtyeissä.

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Heikki Mattila: Neonvalojen aika. Oulun ylioppilaslehti 19.9.1983.
Mika Junna: Garbo on kohtaloni. Soundi 9/1986
Esa Elorannan kyselyhaastattelu
www.esaeloranta.com
   
Sivun alkuun
Bye Bye Brothers 1982 - 95 

Marko Mustonen: kitara, laulu
Heikki Kokko: basso, laulu
Timo Takamäki: rummut


Marko Mustonen ja Heikki Kokko perustivat vuonna 1982 yhtyeen nimeltä Backstreet Boys[!]. Rumpalina aloitti Vesa Kaakinen. Aluksi yhtye soitti Ramonesin ja New York Dollsin kappaleita. Toisen studiodemon aikoihin Timo Takamäki korvasi Kaakisen rummuissa ja yhtye vaihtoi nimekseen The Bye-Bye Brothers. Nimi löytyi ääntämisohjeineen Cocco Bill –sarjakuva-albumista.

Alkuaikoina yhtye keikkaili harvoin. Takamäki lähti pian aktiivisempaan EBPSATRFM–yhtyeeseen. Rumpujen taakse löytyi Marko Ritola, jonka kuitenkin korvasi Esa Liukkonen. Kokoonpano kasvoi nelijäseniseksi kitaristi Kari Aallon tultua mukaan. Marko Mustonen erosi sitten kokoonpanosta jättäen paikan Antti Sutelalle, joka laajensi yhtyeen musiikillista ilmaisua.

Yhtye sai mainetta kovatasoisena livebändinä. Keikkamatkat ulottuivat Norjan Tromssaan asti. BBB esiintyi usein Turussa ja luultiinpa sen olevan kotoisinkin sieltä. Kehuja saatiin mm. edesmenneeltä rumpali Upi Sorvalilta ja musiikkinero Klaus Järviseltä. Silti porukkaa vaihtui kuin sukkaa. Aallon korvasi kitarassa Antti Tukio, Mikko Heikkinen liittyi yhtyeeseen Antti Sutelan tilalle ja ennen äänimiehenä toiminut Pentti Ruotsi korvasi Esa Liukkosen rummuissa. 

Bye-Bye Brothers ei saanut varsinaista levytyssopimusta, vaan julkaisut rajoittuivat demoihin, omakustanteisiin ja markkinointidiileillä julkaistuihin levytyksiin. Ensimmäinen single, lähinnä markkinointivälineeksi nauhoitettu Backshooter / Beneath my Feet julkaistiin omakustanteena vuonna 1990. Heikki Kokko kertoo bändin toisesta julkaisusta: ”Gaga Goodies / Upstart Series-merkille tehty Do me a Favour / Miles to go -sinkku oli järjestely, jossa bändi maksoi kulut ja yhtiö hoiti markkinoinnin. Miettiselle lähetetty studionauha oli valmista tavaraa levytettäväksi, ja yhtye oli kai jo niittänyt riittävästi keikkakokemusta ja pienen piirin mainetta riittäväksi uskottavuudeksi.” Ahkera keikkailu oli tehnyt yhtyeestä varteenotettavan nimen kotimaiselle rockrintamalle.

Vuonna 1994 Bye-Bye Brothers teki lähes 40 keikkaa. Pitkät matkat ja riidat vähistä tuloista nakersivat sisäistä ilmapiiriä. Loppu lähestyi 1990-luvun puolivälissä, kun promootiotarkoituksessa Saksaan tehdystä kalliista pistokeikasta tuli fiasko. Bye-Bye Brothers lopetti toimintansa loppuvuodesta 1995 Oulun 45-specialissa soitettuun jäähyväiskeikkaan.

Bye-Bye Brothersissa vaikuttaneet jäsenet ovat olleet muutenkin aktiivisia musiikkimaailmassa. Timo Takamäki vaikutti ennen Bye-Bye Brothersiin liittymistään Moonshine Makers -yhtyeessä, kun taas Aallon ja Ritolan aiempi yhtye oli nimetään The Panties. Liukkonen puolestaan oli ennen BBB-aikojaan Kolmas Askel -yhtyeen jäsen. Antti Sutelan aiempi yhtye oli nimeltään Anja. Myöhemmin Sutela on ollut mukana Jethro Tull -projektissa nimeltään Limingan Tulli sekä erinomaisessa reggae-ensemblessä Caribbean Slipover. Tätä nykyä Sutela soittaa Blaster Masterissa. Kokko, Tukio ja Heikkinen ovat kukin vaikuttaneet Mieskuoro Huutajissa. Kokko on vaikuttanut myös yhtyeessä Sister Sinister, Tukio puolestaan yhtyeessä The Lunatics. 
 

Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähde:
Sähköpostihaastattelu: Heikki Kokko
    
1983    Sivun alkuun
Kansanturvamusiikkikomissio 1983 - 86

Antti Penttilä: laulu
Jarno Mällinen: kitara
Pekka Salonsaari: basso
Jyrki Raatikainen: rummut 


Kansanturvamusiikkikomission (alun perin Kansan turvamusiikkikomissio) perustivat vuonna 1983 Jarno Mällinen, Jyrki Raatikainen ja Pekka Salonsaari. Laulajaksi pestattiin Antti ”Penttla” Penttilä. Mällinen kertoo laulajanvalinnasta Radiopuhelimet-kirjassa seuraavaa: ”Tutustuimme Penttlaan, Penttilän Anttiin. Ei osannut laulaa, mutta huumorintaju täsmäsi. Päätös: tulet laulajaksi.”

Kokoonpanon vakiinnuttua KTMK aloitti treenaamisen ja omien kappaleiden työstämisen. Ideoita ja aihioita musiikkiinsa yhtye sai tuolloin muun muassa uskonnosta, kommunismista ja propagandasta. Ensimmäinen keikka oli vuoden 1984 tammikuussa Oulussa Rauhalan punk-iltamissa. Tämän jälkeen keikkoja oli säännöllisin väliajoin.

Ensimmäisen kerran bändi suuntasi nauhoittamaan vuonna 1984, jolloin purkkiin päätyi viisi kappaletta. Barabbas Records julkaisi kappaleet Yalta Hi-Life –kokoelmalla. Sama yhtiö julkaisi myös vuonna 1985 KTMK:n albumin 666. Näihin aikoihin toiminta alkoi kuitenkin kangerrella: sisäiset ristiriidat, innostuksen hiipuminen, uuden kappalemateriaalin ehtyminen sekä Mällisen hetkellinen kiinnostuksen menettäminen musiikkiin järsivät yhtyettä sisältäpäin. Salonsaari ehdotti ratkaisuksi ongelmaan toisen kitaristin kiinnittämistä kokoonpanoon, minkä seurauksena Jukka ”Kankku” Kangas liittyi pian yhtyeen vahvuuteen.

Kankaan mukaan tuleminen piristi ilmapiiriä yhtyeen sisällä ja toiminta saatiin käyntiin uudestaan. Jäsenten välillä alkoi kuitenkin ilmetä riitoja ja erimielisyyksiä jo niin paljon, että KTMK oli saapumassa tiensä päähän. Yhtye äänitti vielä vuonna 1986 ep:n Seitsemäs Pasuuna ja teki muutaman keikan. Kansanturvamusiikkikomission viimeinen keikka oli Muhoksella Mimmiteekissä 1.3.1986, johon loppui myös yhtyeen toiminta yleensäkin. Pari viikkoa tämän jälkeen Mällinen ja Raatikainen perustivat Radiopuhelimet -yhtyeen.

KTMK:n tuotanto julkaistiin cd-formaatissa v. 2007 nimellä Valkenee.

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Radiopuhelimet -kirja – toim. Juha Hurme, J.A. Mäki
Radiopuhelimet - www.radiopuhelimet.net
   
Sivun alkuun
Anttikripa  1983 -

Jussi Juutilainen; lyömäsoittimet
Lauri Korkala; puhaltimet
Jussi Lappalainen; basso, lyömäsoittimet
Arto Liiti; kielisoittimet
Pia Suonvieri; laulu
Antti Ylönen; lyömäsoittimet


Anttikripan musiikillista linjaa on kuvattu  mm. maailmanmusiikin etiäiseksi ja avantgarderockiksi. Lokerointia kaihtava yhtye ilmoitti kysyttäessä soittavansa "naivistis-avantgardistista suomalais-ugrilaista populaarimusiikkia". Musiikki syntyi improvisoimalla harjoituksissa, joissa mielikuvitus sai lentää. Keikatkin olivat yhdistelmä musiikillista improvisointia ja performanssia. Akustisten ja sähkösoittimien lisäksi yhtye tuotti ääniä mm. lasten leluilla ja keittiötarvikkeilla.

Kaikki alkoi siitä, kun Pia Suonvieri, Lasse Korkala ja Arto Liiti esiintyivät joskus 1980-luvun alkupuolella Ruskaryhmä-nimellä kansanmusiikkijuhlilla Svanstenissä, Ruotsin puolella Tornionjokea. Antti Ylönen oli paikalla katsojana. Keikan jälkeen hänet houkuteltiin mukaan Ruskaryhmään. Hieman myöhemmin kokoonpanoon liittyi Jussi Lappalainen. Anttikripa-nimi keksittiin juuri ensimmäisen keikan alla yhdistämällä Ylösen etunimi ja piirileikkiä tarkoittava murresana kripa

Anttikripan keikat olivat niin yllätyksellisiä ja hauskoja, että esityksen jälkeen aina joku soittaja yleisön joukosta halusi liittyä bändiin. Toinen tapa liittyä mukaan oli tuuraaminen keikalla. Alkuperäisen palattua tuuraaja jäikin vielä mukaan. Suurimmillaan kokoonpanoon kuului 11 jäsentä. Jussi Juutilainen tuli alun perin Ylösen sijaiseksi yhdelle keikalle mutta jäi pysyvästi kokoonpanoon. Lappalaista kiertueella sijaistanut Petri Sirviö pysyi mukana jonkin aikaa kiertueen jälkeen. Viulisti Pirkko Kontkanen oli mukana siihen asti, kun tuli kutsu Juice Leskisen yhtyeeseen. Ryhmässä vaikuttivat eri aikoina myös Pirjo Moilanen (kosketinsoittimet), Olli Roman (laulu, eri soittimia) sekä omia tekstejään lausuva Jari Haavikko.

Anttikripa esiintyi Kaustisen musiikkifestivaaleilla vuonna 1984 ja vielä kolmena vuonna sen jälkeen. Se esiintyi kertaalleen myös Valkeakoskella työväenmusiikkitapahtumassa. Oulussa yhtye esiintyi usein yo-talo Rauhalassa. Muusikot asuivat hajallaan eri puolilla Pohjoiskalottia: Oulussa, Rovaniemellä ja Haaparannassa, joten harjoitusten ja keikkareissujen järjestäminen oli haastavaa.

Joensuussa yhtyeellä oli vannoutunut kannattajajoukkonsa. Eräällä keikkareissulla sinne yhtye ajoi kolarin Juuassa. Henkilövahinkoja ei tullut, mutta soittimia rikkoutui. Basisti Petri Sirviö näki tilanteessa positiivistakin: rikkoutunut kaula teki basson soundista entistä "avantgardemman".

Anttikripa järjesti improvisoidun ilmaiskonsertin oululaisen jugendtalon rappukäytävässä Koulukatu 32:ssa, missä Ylösellä oli työhuoneensa. Käytävä oli tunnettu hienosta jälkikaiunnasta. Elävää soittoa ryydittivät yhtyeen tekemät nauhakollaasit. Jotkut puhuivat jo tässä "luomuteknosta". Tapahtuman onnistuttua mainiosti, yhtye pääsi toteuttamaan idean kehiteltynä Kemin kaupunginteatterissa. Keikan konsepti improvisoitiin paikalla. Yhtye meni puvustoon ja lavastevarastoon löytöretkelle ja ideoimaan. Sitten laadittiin piisilista ja pidettiin pikaiset treenit ennen esitystä.

Vuoden 1991 Kemin sarjakuvapäiville Anttikripa sävelsi musiikin multivisioteokseen Nostramo. Reijo Mustosen piirtämä sarjakuva heijastettiin kankaalle filmiprojektorilla ja kuudella diaprojektorilla; Anttikripa soitti "soundtrackin" livenä. Esitys uusittiin Rauhalassa Oulussa. Nostromon nauhaversio (ilman bändiä) esitettiin Helsingissä Vanhalla yo-talolla.

Anttikripa äänitti musiikkiaan vuosien varrella, mutta tulosten julkaisu oli hidasta. C-kasettimuotoinen äänite valmistui 1988 paikkeilla. Vasta 1998 julkaistiin yhtyeen tuotoksia kokoava cd-levy Outoa kolinaa. Sen sisältämä musiikki oli taltioitu vuosina 1989-1993. Yhtye ei ole enää keikkaillut aikoihin, mutta ei sitä ole lopetettukaan. Yhtye kokoontui harjoituksiin vuonna 2004, mutta jäsenten työaikataulut eivät kuitenkaan mahdollistaneet tuolloin esiintymisten järjestämistä. 

 
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Puhelinhaastattelu: Antti Ylönen, 28.12.2007
Antti Ervasti: Anttikripa on erilainen yhtye. Pohjolan työ 18.12.1998, s. 11.
Kenneth Mikko. Outoa kolinaa cd:n esittelyteksti.
   
Sivun alkuun
Totem 1983 - 85

Markku Luonuansuu: laulu
Axel Haga: kitara, syntetisaattori
Pekka Leviäkangas: basso, huilu
Erkki "Eeka" Leskelä: kitara
Mikko Karvonen: rummut 


Totemin perustivat Axel Haga ja Pekka Leviäkangas vuonna 1983. Haga oli ollut aikaisemmin southern boogie -tyylistä rockia soittaneen oululaisen Rock-Nazz-yhtyeen kantavia voimia. Leviäkankaalla puolestaan oli jazz-taustaa. Kokoonpano täydentyi päteviksi todetuilla muusikoilla. Yhtye alkoi heti työstää demoja Hagan rakentamassa studiossa (Hagawaga). Jo ensimmäinen neljän kappaleen demo herätti EMI:n Esa "Takku" Kotilaisen kiinnostuksen, ja sopimus tehtiin pikimmiten. Bändin yllätykseksi heiltä haluttiin kokonainen LP singlen asemesta.

Levyntekotilaisuus tuli Hagan mukaan liian nopeasti. Yhtye ei ollut ehtinyt juuri keikkailla, ja musiikillinen linja muotoutui vasta levyntekoprosessin aikana. Jo 1983 putkahti markkinoille TT Oksalan tuottama albumi Nights of the Nova. Puolet siitä oli äänitetty Oulussa ja toinen puoli Helsingissä. Musiikki oli kokonaan yhtyeen omaa Hagan vastatessa kaikista sanoituksista ja pääosasta sävellyksiä. Tyyli liikkui jossakin progressiivisen rockin, fuusiomusiikin ja melodisen popin välimaastossa. Brittiläinen Supertramp-yhtye mainittiin yhdeksi esikuvaksi.

Bändi oli vain kohtalaisen tyytyväinen levyyn. Kitarasoundit jäivät liian steriileiksi, ja Haga joutui kirjoittamaan laulutekstejä deadlinen painaessa päälle. Levy oli joka tapauksessa poikkeus kotimaisen rockin kentässä. Hagan syntetisaattori ja Leviäkankaan huilu loivat omaa persoonallista äänimaailmaa.

Kokoonpano muuttui, kun Eeka Leskelä lähti ja hänen tilalleen tuli kolme vuotta San Franciscossa asunut kitaristi-kosketinsoittaja Seppo Lehto. Lehto patisti yhtyeen harjoittelemaan entistä ahkerammin. Yhtyeen tyyli alkoi muuttua enemmän melodisen popin suuntaan. Totem esiintyi Kuusrock-festivaalilla vuonna 1984.
 

Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Pekka Suorsa: Totem julkaisi debyyttilevynsä. Oulu-lehti 20.2.1984
Pekka Hakala: Parasta musiikkia on painostava hiljaisuus. Kaleva 21.7.1984
   
Sivun alkuun
Vienna 1983 - 85

Tapio Kangas: laulu, koskettimet
Seppo Karppinen: kitara
Raimo Nykänen / Harri Mehtomaa: basso
Pasi Timonen: rummut 


Vienna sai alkunsa Tapio Kankaan tarpeista saada säveltämänsä kappaleet pöytälaatikosta bändin esittämäksi. Tähän tarkoitukseen Seppo, Raimo ja Pasi olivat otollinen valinta: Kangas oli kuullut näiden Caesar-yhtyeen soittoa bändin treenikämpällä Oulunsuussa.

Uuden Vienna-nimen kokoonpanolle keksi Seppo. Kankaan musiikinopiskelut USA:n Pennsylvaniassa eivät olleet este, ainoastaan hidaste bändin toiminnalle; C-kasetti matkasi ahkeraan USA - Suomi - USA väliä. Kaikki Viennan kappaleet sovitettiin bändin yhteisvoimin.

Life is an Adventure/ Dreams are Untrue -singlen julkaisi amerikkalainen pieni levy-yhtiö. Levyt saivat Suomessa jonkin verran huomiota, mm. Soundi -lehti antoi kiitosta. Biisit poikivat Viennalle useita festivaalikeikkoja, esim. kesällä 1985 bändi esiintyi Tulivuorirockissa.

Bändi päätettiin laittaa telakalle loppuvuodesta 1985, sillä pitkät välimatkat vaikeuttivat toimintaa. Kangas palasi USA:an, missä hän suoritti 1985 BA-tutkinnon musiikista ja soitti Spacer-yhtyeessä, joka julkaisi vuosina 1987-89 albumin ja kaksi singleä. Kangas julkaisi soololevyn Julia v. 1998. Hän on toiminut tuottajana Suomessa ja Ruotsissa.
 

Tiedot: Oulu Pop History
www.studio214.8m.net/tapio_bio.htm [hakupäivä 16.1.2012]
Tekstin editointi Juha Sutela
 
1984  Sivun alkuun
Reddrum Bop 1984 - 89

Jyri-Jussi Rekinen: kitara ja laulu
Antti Ervasti: basso ja laulu
Kauko Leskinen: rummut ja laulu
Markku Järvelä: kitara
Juha Seilonen: rummut
Sami Pirkola: kitara ja laulu
Sauli Kymänen: laulu


Kuva: Erkki Ervasti


Yhtye aloitti toimintansa vuonna 1984 nimellä Krumb-Trotski-Bop. Vuotta myöhemmin nimeksi vaihdettiin Reddrum Bop. Antti Ervasti kertoo yhtyeen nimen synnystä: ”Nimen rytmi ja sana Bop tulee Ramonesin Blitzkrieg Bopista. Reddrum on peräisin Hohto-elokuvasta. Lisäsimme yhden d-kirjaimen hämäyksen vuoksi ja siksi, että sen voisi vääntää myös punaiseksi rummuksi.”

Ensimmäisessä kokoonpanossa olivat mukana Jyri-Jussi Rekinen, Antti Ervasti ja Kauko Leskinen. Vuosi 1985 oli täynnä muutoksia. Leskisen muutettua Norjaan rumpaliksi tuli Jallu Junnilainen. Sen jälkeen Markku Järvelä liittyi yhtyeeseen toiseksi kitaristiksi. Junnilainen lähti jo samana vuonna ja rumpaliksi tuli Juha Seilonen. Loppuvuodesta yhtye kasvoi Sami Pirkolan liityttyä laulajaksi. Pirkolan siirtyi kuitenkin Juliet Jonesin Sydämeen vuonna 1986, hänen tilalleen tuli Sauli Kylmänen.

Tavallisimmin yhteen näki keikalla Oulussa Rauhalassa tai Rattorissa. Välillä yhtye esiintyi kauempanakin: mm. Pudasjärven Jyrkkäkoskella, Limingan koulukodissa sekä Rovaniemellä.

Reddrum Bopin ainoa julkaisu ilmestyi vuonna 1987. Albumi kantoi yhtyeen nimeä ja se julkaistiin sen  omalla Ameeba Records –levymerkillä. Levy nauhoitettiin Oulussa Hagawaga-studiolla ja sen tuottivat paikalliset muusikot Eero Hyyppä ja Tumppi Niemelä. Näihin samoihin aikoihin Markku Järvelä poistui yhtyeen kokoonpanosta.

Kylmänen jätti yhtyeen alkuvuodesta 1988. Tämän jälkeen Reddrum Bop jatkoi kokoonpanolla, johon kuuluivat Ervasti, Rekinen, Seilonen ja laulajana Ilona –yhtyeessä vaikuttanut Pauliina Hulkko. Tämä kokoonpano ei kuitenkaan tehnyt keikkoja. Yhtyeen toiminta hiipui 1980- ja 1990-lukujen taitteessa yhtyeen jäsenten, Seilosta lukuun ottamatta, muutettua Oulusta.

Juha Seilonen oli 1989 mukana perustamassa The Peppermints-yhtyettä ja soitti myös bändin mark II-versiossa 1990-luvulla. Sen jälkeen hän on soittanut mm. Rautsi Raution Luke Whitten -projektissa ja Supernormals-yhtyeessä. Ervasti soitti vuosina 1987–1991 oululaisessa Milla Magiassa. 2000-luvun alussa Rekinen, Ervasti ja Seilonen kokoontuivat uudelleen Veljekset Pohjola -nimellä. Siinä vaikutti myös Pasi Pieniniemi, jonka aiempaan soittohistoriaan kuuluu Trousers over India -yhtye.

   
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Sähköpostihaastattelu: Antti Ervasti
Haastattelu: Markku Järvelä
Juho Juntunen: Reddrum Bop : älkää viihtykö. Soundi 1/1988, s. 27-28.
   
Sivun alkuun
Erkki ja Tähti 1984 - 

Antti Heinonen: kitara, laulu
Markku Kuosmanen: kitara, laulu
Eetu Pikkarainen: basso, laulu
Veijo Meriläinen: rummut


Kuva: Arto Havana
 


Erkki ja Tähti syntyi loppuvuodesta 1984 akustisen viitisen vuotta toimineen Ontuva Myrkky –duon laajennuttua nelihenkiseksi yhtyeeksi. Yhtye koki tarpeelliseksi vaihtaa nimeään, Ontuva Myrkky koettiin liian omituiseksi suomenkielistä kantria soittavalle yhtyeelle. Uuden nimensä yhtye kaappasi omasta ”Erkki ja Tähti” – kappaleestaan. Ensimmäisessä kokoonpanossa soittivat alkuperäisen duon muodostaneet Antti Heinonen ja Eetu Pikkarainen sekä Markku Kuosmanen, ja Veijo Meriläinen. Reilu vuosi perustamisen jälkeen rumpali Meriläisen korvasi Arto Nivala, joka on yhtyeessä edelleen.

Erkki ja Tähti on suomalaisella tyylillä kantrimusiikkia soittava yhtye. Repertuaariin kuuluu sekä omaa musiikkia kuin lainamusiikkia. Lainakappaleita yhtye on tehnyt muun muassa Johnny Cashin ja Hank Williamsin tuotannosta. Verkkosivuillaan yhtye kertoo musiikkinsa olevan ”karuja kertomuksia pohjolan keskikaljacowboyiden ankeasta elämästä.”

Vuonna 1991 ilmestyi debyyttijulkaisu Jatkan matkaa / Kyyneleet vain lentää – single. Nelihenkinen kokoonpano kasvoi vuosien myötä ja vuoden 1994 ensimmäisellä täyspitkällä albumilla Erkki ja Tähti soittikin jo kahdeksanhenkinen yhtye: Heinosen, Kuosmasen ja Nivalan lisäksi basisti Pertti Kuivala, pesulautaa ja huuliharppua soittanut Markus Lampela, kitaraa ja harmonikkaa soittanut Timo Nykyri, viulua ja mandoliinia soittanut Tommi Salmela, banjoa soittanut Juha Varjo, toinen basisti Ilkka Juola. Albumi julkaistiin oman Bull´s Hits – levymerkin kautta.

Levytysura sai jatkoa vuonna 2000, kun neljä kappaletta sisältänyt ”Krototiilibuutsit” – minialbumi ilmestyi. Lisäksi yhtyettä on voinut kuulla muun muassa seuraaville kokoomalevyillä: ” Oulu Folk 2004” ja ”Oulun kaupunki luottaa osaajiinsa”.

Nykyiseen Erkki ja Tähti kokoonpanoon kuuluvat Antti Heinonen, Jussi Kallio, Pertti Kuivala, Arto Nivala, Rike Pietilä ja Tommi Salmela. Yhtye ei ole koskaan pyrkinyt suurempaan menestykseen ja isomiehistöisen kokoonpanon toiminnan saaminen taloudellisesti kannattavaksi on hankalaa. Kuten niin monen muunkin yhtyeen, myös Erkki ja Tähti – ryhmän innostavana voimana on halu soittaa. Nykyisillään yhtye innostuu aktivoitumaan keikkarintamalle muutamia kertoja vuodessa.

Osa tämän hetkisen miehistön jäsenistä soittaa myös muutamissa muissa yhtyeissä, joita ovat esimerkiksi Soiva Siili, Kammarit, Mojo Zombies, Fortis Boys ja Mieskuoro Huutajat. Jo mainittujen lisäksi yhtyeen lyhempi aikaisia jäseniä ovat vuosien varrella olleet ainakin seuraavat henkilöt: Jukka Ilmavirta, Timo Sipilä, Riku Halttu, Asko Karjalainen, Petri Sirviö ja Kalle Rankka.

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Antti Heinosen kyselylomakehaastattelu
Kejonen, E. 1998. Kantti : uudistavan ajattelun äänenkannattaja. 1986:2 , s. 16-17
Mustonen, K. 1994. Oulu-lehti. Erkki ja Tähti ei ole hämybändi. 20.3.1994 , s. 6
Erkki ja Tähti -kotisivu: www.erkkijatahti.com
   
Sivun alkuun
Stonehenge 1984 - 88

Timo "Timppa" Kopola: laulu
Jari "Oze" Oikarinen: kitara
Jouko "Sivukki" Sivusalo: kitara
Jorma "Jomppe" Makkonen: basso
Matti "Maza" Torro: rummut
 

Elettiin loppuvuotta 1984 kun Stonehenge alkoi muototua Ozen, Timpan (ex-Caesar, ex-Overlord) ja Sivukin (ex-Act, ex-Overlord) ympärille. Bändi treenaili aluksi Oulun Puolivälinkankaan ”Puokkarin” nuorisotalolla, myöhemmin harjoituspaikaksi vaihtui Kaijonharjun nuorisotilat. Porukan alkuperäinen basisti oli "Unski". Joka pian joutui kuitenkin opiskelujensa johdosta muuttamaan toiselle paikkakunnalle, niinpä hänen tilalleen astui Jomppe. Alkuvaiheen rumpali löytyi oikeastaan sattuman kautta. Juha Jaara sattui kävelemään ohi Ozen ja Timpan istuskellessa Cafe Ainossa, ja tuttava tiesi vihjata että ”tuossapa kävelee teille rumpali”. Vuoden -87 tienoilla kapuloiden varteen vaihtui Maza, joka viihtyikin kokoonpanossa mukana aktiivikauden loppuun saakka.

Stonehenge keikkaili Oulussa ja lähialueilla n.300km säteellä. Soittajille mieleenjäänyt erikoinen alkuaikojen esiintyminen oli Ouluhallissa. Kyseessä oli Oulun ensimmäinen American Car Show -ja Stonehenge taisi olla samalla ensimmäinen orkesteri joka soitti kyseisessä paikassa.

Bändin päätettyä toimintansa sen energisiä soittajia on vilahdellut mukana lähes parissakymmenessä muussa lähiseudun kokoonpanossa, esimerkkeinä Gang Bang, F14, Killmister, T.I.P., Myon ja Heavy Oze Group.
 

Teksti: Oulu Pop History
 
   
Sivun alkuun
Tiistai 1984 - 87

Timo ”Rautsi” Rautio: laulu
Pekka ”Nappi” Rasinkangas: kitara
Mika "April" Friman: basso
Pekka Kauhanen: rummut


Tiistain tunnetuin kokoonpano syntyi 1980-luvun puolivälissä, kun Timo ”Rautsi” Rautio tuli yhtyeen solistiksi. Yhtyeen edellinen laulaja Jussi Lotvonen oli siirtynyt Juliet Jonesin Sydämen rumpaliksi. Rautsin lisäksi Tiistaissa soittivat kitaristi ”Nappi” Rasinkangas, basisti Mika Friman ja rumpali Pekka Kauhanen.

Yhtye sävelsi kappaleensa yhteistyönä. Sanoituksista vastasi Rautsi Rautio. Raution mukaan yhtyeen alkuaikojen musiikkia vaivasi tietty linjattomuus. Tiistain musiikki oli eteerisen lyyristä ja romanttista poppia. Rock-lehdissä sitä verrattiin muun muassa Cocteau Twinsiin, The Cureen ja The Smithsiin. Bändi oli poikkeisi myös soundeiltaan tuon ajan suomirockin valtavirrasta: kitarasoundit olivat reilusti efektoituja kun muut vielä pitivät parhaana efektilaitteena kitaran ja vahvistimen välistä piuhaa.
 
Tiistai teki elinkaarensa aikana yli kolmekymmentä keikkaa. Kolmen vuoden aktiivisen soittamisen ja keikkailun jälkeen yhtye levytti ainoaksi jääneen albuminsa ”Tuhansien värien tanssi”. Jo albumin ollessa miksausvaiheessa Tiistai oli päättänyt vaihtaa laulukielekseen englannin. Englanninkieliselle kokoonpanolle suunniteltiin nimeä Violet Day.

Tiistai hajosi samana päivänä, kun ”Tuhansien värien tanssi” ilmestyi kauppoihin. Yhtyeen jäsenet olivat pettyneitä musiikin miksaukseen ja levykansiin, joihin kumpaankaan he eivät olleet saaneet vaikuttaa. Yhtyeen jäsenistä Friman ja Rasinkangas perustivat China Swallow:n. Rautsi keikkaili Tiistain hajoamisen jälkeen Pirkko Kontkasen ja Anita Kurvisen kanssa akustisena triona. Tämän Vaudeville -nimeä kantaneen kokoonpanon jälkeen Rautsin seuraava kokoonpano oli 1989 perustettu The Peppermints.

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
www.sjoki.uta.fi/~latvis/yhtyeet/Rautsi/tiistai.html
Juho Juntunen: Tiistai - romanttisia runoja. Soundi 1/1988
   
  Sivun alkuun
Aknestik 1984 - 2002

Kai Latvalehto: laulu, kitara
Jukka Takalo: laulu, basso
Harri Nyman: rummut

Vesa Kupila: rummut
Mikko Rautalin: basso 


Aknestikin juuret ovat Kai Latvalehdon ja Jukka Takalon duossa. Kaksikko alkoi harjoitukset Haukiputaan lukion fysiikan varastossa 1984. Nimeksi otettiin sopivan punk Aknestik. Duo teki omia kappaleita ja äänitti niitä. Ehti kulua pari vuotta ennen kuin mukaan otettiin taitavaksi tiedetty kitaristi Harri Nyman. Mies pantiin kuitenkin rumpaliksi, jotta hänen parempi soittotaitonsa ei "häiritsisi kokonaisuutta". Aknestkikin ensimmäinen keikka oli loppuvuodesta 1986 Haukiputaan Jatulintalon nuorisotilaisuudessa. Yleisössä oli paljon kavereita ja suosio oli hyvä. Vuonna 1987 keikkoja oli jo melko runsaasti. Aknestik-nimi alkoi kuulostaa liian "teinipunkilta", joten sen jatkoksi lisättiin epiteetti "Nuo merten kiharapäät". 

Syksyllä 1987 bändi teki ensimmäisen studiodemonsa Hagawaga-studiossa. Nyman kyllästyi touhuun - kitaristina hänellä oli kiinnostavampia bändivirityksiä. Yhden keikan yhtye soitti peräti  kokonpanossa Takalo, Latvalehto & rytmikone ennen kuin uudeksi rumpaliksi löytyi Mikko Rautalin. Erään ensimmäisistä uuden kokoonpanon keikoista Aknestik soitti Kumikameli-yhtyeen kanssa Joensuun urheilutalolla. Syksyllä 1988 oli yhteiskeikka The Undertakersin kansa, josta tuli keikkakaveri lähivuosiksi ja toinen "oululaisen  poprockin" edustaja "melubändien" rinnalle. Yhtyeen kotipaikka vaihtui opiskelujen myötä Ouluun. Laulusolistin rooli vaihtui Latvalehdolta Takalolle. Yhtyesoundia jämäköitti kitaristi Vesa Kupilan tulo bändiin.

1989 bändi julkaisi Somaa / Mato  -debyyttisinglen omalla Lota Lota Records -levymerkillään. Sitä seurasi seuraavana vuonna mini-LP Suomenpystykorvan kadonnut onni.  Rockradio soitti levyä ja se sai asialliset arvostelut tyyliin "mukavaa naivistista poppia". Keikka-arvostelussa kehuttiin yhtyeen tyyliä ja sävellysideoita. Miinuspuolelle luettiin ponneton laulu ja hieman laahaava komppi. Bändin yleisönsuosio Oulun seudun ulkopuolella oli vähäistä, joten 1990 syntyi päätös kuopata Aknestik. Jäähyväissingle Poplaulu oli jo tulossa omakustanteena kun Poko Records ilmoitti haluavansa tehdä levytyssopimuksen Aknestikin kanssa.

Ensimmäinen Poko-julkaisu Ojat on rajat -LPilmestyi  1991. Aknestik opittiin tuntemaan omaperäisenä poprockyhtyeenä, joka lauloi arkipäivän pikkuasioista kiinnostavalla tavalla. Basisti Maako Härösen liityttyä mukaan Jukka Takalo keskittyi laulusolistin tehtäviin. Vuoteen 2001 mennessä Aknestik oli julkaissut 7 studioalbumia sekä 2 kokoelmalevyä. Ensimmäinen yhtyeen musiikkivideokokoelma Musiikkia, videoita ja musiikkivideoita ilmestyi 1997. Vuonna 1998 yhtyeen tuotannosta nousi hitiksi laulu Popmusiikkia. Vuonna 2002 julkaistiin kokoelma-dvd Aikakirjat. Yhtyeen aktiivinen toiminta päättyi samana vuonna.

Jukka Takalo ryhtyi soolouralle vuonna 2003. Hänellä on ollut jo pitkään toinen ura ohjaajana, jonka tuotantoa on nähty mm. Oulun musiikkivideofestivaaleilla v. 1994 alkaen.  Takalo on ohjannut (ja käsikirjoittanut) musiikkivideoita paitsi Aknestikille myös liudalle muita bändejä: mm. YUP, Garbo ja Jolly Jumpers.

 
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Aknestik-kotisivu: http://aknestik.poko.fi
http://kirjuri.osao.fi [hakupäivä 2.7.07]
Auvo Veteläinen. Oulun sanomat, 17.5.1989.
Jukka Väänänen. Oulun sanomat, 21.3.1990.
Arto Kiuru: Jukka Takalo matkaa soolollaan maineeseen. Kaleva 17.8.2005
Sivun alkuun
Funland / Rosa 1984 - 1986

Funland
Rosa

Timo "Timppa" Takamäki; rummut
Seppo Elsilä; basso
Matti Mikkonen; kitara
Seppo Kostilainen; kitara
Kari Juntunen; laulu
U-P Väyrynen; koskettimet


Kuva: yhtyeen arkistot
 

Kari "Carre" Juntunen ja Seppo "Sepi" Kostilainen tapasivat 1984 rippileirillä isosina. Molemmilla oli kitara mukana leirillä ja ajatus bändin perustamisesta tuli esiin. Sepi oli jo ehtinyt soittaa rockbändissä, jonka kokoonpanoon kuului ainakin basisti Masa Piiroinen.

Mukaan liittyi vähitellen Carren koulukavereita, Timppa Takamäki  Pohjankartanon koulusta ja Matti Mikkonen Madetojan musiikkilukiosta. Basisti Seppo Elsilä löydettiin jostakin "sumuisesta baarista" - todennäköisesti Rattorista, ja kokoonpanon täydensi kosketinsoittaja U-P Väyrynen. Bändin nimi oli aluksi Funland, mutta se päätettiin myöhemmin muuttaa Rosaksi.

Yhteistä esikuvaa ei ollut. Soittajien henkilökohtaisia suosikkeja olivat mm.U2, Clash, Hanoi Rocks, Neil Young, Led Zeppelin ja Whitesnake. Yhtye teki suomirokkia täysin omavaraisesti: covereita ei ohjelmistossa ollut. Itse kukin toi  harjoituksiin biisiaihioita, joku kirjoitti tekstin ja bändi yhdessä teki sovitukset. Demonauhoituksia bändi kävi tekemässä Åse Hännisen Lightmusic-studiolla ja Tumppi Niemelän isännöimässä Hagawagassa.

Keikkaa bändi teki Oulun seudulla. Ryhmän lavanäyttävyyttä lisäsivät U-P:n tulennielijän temput. Muhoksen Mimmiteekkin keikka oli yksi bändin parhaista. Mieleenpainuvin oli kuitenkin keikka Rattorissa Bad Sign -yhtyeen lämppärinä. Esitystä seurasi tuolloin myös Carren pikkuserkku, basistivirtuoosi Pekka Pohjola. 

Rosan toiminta loppui jo 1986 kun miehille tuli aika suorittaa varusmiespalvelut. Tiet hajaantuivat sen jälkeen. Matti jatkoi Peppermints-yhtyeessä, Timppa EBPSATRFM:ssa, Carre mm. Octagon-lauluyhtyeessä. U-P ja Seppo muuttivat pääkaupunkiseudulle. 

 

Teksti: Juha Sutela
Lähde: Sähköpostihaastattelu, Kari Juntunen, 3.2.2010.
 
   
1985   Sivun alkuun
Can the Can 1985 - 89

The Can Can
Can the Can

Timo ”Rulli” Rusanen – kitara, laulu
Sakari ”Sakke” Kuusisto – kitara, laulu
Timo ”Kessler” Raatikainen – basso
Matti Soini – rummut


Kuva: yhtyeen arkistot


The Can Can perustettiin vuoden 1985 alussa Tahkokankaan palvelukeskuksen pommisuojassa. Tilavuokra maksettiin muutaman kuukauden välein esitettävillä ilmaisilla ”disco-esityksillä” keskuksen asukkaille, joihin nopeatempoinen ja äkkiväärä rokkimusa tuntui tekevän syvän vaikutuksen.

Heti alusta orkesterille oli selvää oman materiaalin tuotanto, ja tavoitteena levytyssopimus, maine ja kunnia. Nimen vaihto tuli ajankohtaiseksi, kun Norjassa vaikutti saman niminen bändi. Asia ratkesi yhden sanan siirrolla, eli bändi ristittiin Can the Can:ksi. Toimittaja Jukka Väänänen pohti myöhemmin nimen syvällistä merkitystä; ”osaa purkki?”

Bändin jäsenet seikkailivat akselilla Oulu-Tukholma-Helsinki-Berliini, joten toiminta oli välillä enemmän ja väliin vähemmän aktiivista. Keikkoja tehtiin lähinnä Oulun seudun rock-mestoissa. Yksi esiintyminen oli  lääninvankilassa, jossa kivitalon kokoinen asukki halusi kuulla pelkästään tango-musiikkia. Huipentuma kuitenkin oli kuulapää Miettisen järjestämä keikka Suomen rock-pyhättöön, Tavastia-klubille Helsinkiin 1987.

Demoja tehtiin kolmeen otteeseen Hagawaga studiolla miksaaja Tumppi Niemelän johdolla. Nauhoja läheteltiin levy-yhtiöihin ja alan lehtiin. Demoarvostelut, lähinnä Rumbassa ja Soundissa, olivat poikkeuksetta vähintäänkin mairittelevia. Arvioissa uskottiin levytyssopimukseen ja keikkaputken alkuun.

Rumba: ”miten ihmeessä Oulusta VOI riittää näin valmiita ja ihania yhtyeitä? Hämmästyksen määrä vain lisääntyy ihmetellessä. Mikä niitä vaivaa? Can the Can täyttäisi minkä tahansa mittaisen vinyylin yli äyräidensä” ... ”tyrä rytkyy ja räkä valuu, voisilmien alta ei meinaa puuroa erottaa lainkaan” Soundi/Miettinen: ...”äijillä on pelottavan tehokas käsikassara ja Oulun maine Suomen Sydneynä sen kun kasvaa." "Bändi on vähän niin kuin Jam, kitaristinaan Wilko Johnson, noin karkeasti kertoen. Hoitakaa heti levylle!”

Vaikka mainetta ja kunniaa tulikin, levytyssopimusta ei kuulunut. Levy-yhtiöt pitivät bändistä, mutta siihen aikaan niin epämuodikas englannin kieli ei kelvannut. Yhtiöt ehdottivat suoraan laulukielen vaihtoa, mutta siihen bändi ei suostunut.

Bändi jatkoi vielä triona Saken muutettua Helsinkiin. Etsittiin silti sopivaa korvaajaa toiselle kitaristille ja mukaan pyydettiin mm. Jukka Korttia, joka kuitenkin halusi jatkaa alkutaipaleellaan olevassa Generators-yhtyeessä. 1980-luvun loppupuolella bändi päätti lopettaa toimintansa. Rulli Rusanen palasi aikaisempaan bändiinsä Spidersiin, Sakke Kuusisto kasasi ska-yhtye The Blaster Masterin, Kessu Raatikainen vaihtoi rankemman linjan Faff Beyhyn ja Matti Soini aloitti funk-pumppu Generatorsissa lyömäsoittajan uran. Kuten monilla muillakin, turhautuminen demojen lähettelyyn oli syynä bändin hajoamiseen. Pääsivät pojat kuitenkin tulevissa bändeissään levyttämään - englanniksi totta kai.

 
Bändihistoriikki: Matti Soini, lähetetty 23.1.2008.
 
  Sivun alkuun
Faff-Bey 1985 - 97

Mika ”Maike” Valanne: laulu ja kitara
Jorma ”Jörge” Ojanen: kitara
Kai ”Sandman” Limingoja: basso
”Jarodias”: rummut
 


Oululaisen "sirkkelirokin" outolintu Faff-Bey sai alkunsa alkusyksyllä 1985. Etelän boogieta Poison Whisky –nimen alla tapailleet Maike ja Jarodias innostuivat Venomin Welcome to hell –albumista ja päättivät ryhtyä soittamaan nopeaa tykitystä, joka ei vaatinut kummempaa soittotaitoa. Nimen Faff-Bye bändi lainasi Kurt Vonnegutin kirjasta Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle.

Alkuaikojen koonpanoon kuuluivat laulaja Graveyard, kitaristi Maike, basisti Sandman ja rumpali Jarodias. Piakkoin bändiin liittyi myös Jörge toiseksi kitaristiksi. Vuoden jälkeen Graveyard erotettiin yhtyeestä, kun hänen laulutaitonsa havaittiin rajalliseksi. Uutta laulajaa ei tarvinnut etsiä kaukaa, sillä Maike otti vastuulleen kitaransoiton ohella myös laulupuolen. Samalla Faff-Bey vaihtoi laulukielensä suomesta englanniksi. Sanoituksiin haettiin inspiraatiota väkivaltaviihteestä ja raa’asta pornosta.

Bändin esikoisjulkaisu oli 1988 julkaistu omakustanne-ep S/M Party, jonka nimikkobiisi on edelleen yhtyeen tunnetuin kappale ja eräänlainen kulttihitti. Samassa sessiossa yhtye äänitti myös kappaleet esikoisalbumilleen, joka oli myös tarkoitus julkaista omakustanteena. Basisti Sandman innostui kuitenkin ryyppäämään julkaisua varten kerätyt rahat ja niinpä Faff-Bey tarjosi valmiit nauhat Bad Vugumin julkaistavaksi. Bad Vugum julkaisi albumin Back from the grave samana vuonna. Tämäkin levy äänitettiin live-sessiona minimaalisella budjetilla kahdessa päivässä.

Vuonna 1989 yhtyeen basson varteen tarttui, aikaisemmin muun muassa Stalkerissa soittanut, Timo ”Kessler” Raatikainen. Kyseisenä vuonna Faff-Bey julkaisi Emptyhead-singlen, joka edelsi seuraavana vuonna julkaistua Doesn’t Feel Like Laughing…It’s The Second Funeral -albumia. Siinä Faff-Bey jatkoi tutuksi tullutta suoraviivaista mäiskettään, mutta mukaan oli saatu myös monipuolisempia sävyjä.
Poko Records kiinnostui Faff-Beystä nähtyään bändin Tampereella keikalla vuonna 1991. Yhtye saikin levytyssopimuksen ja kolmosalbumi Birthday julkaistiin Pokon kautta vielä samana vuonna. ”Birthday” -albumilla bändin soundi muuttui metallisemmaksi ja uuden levy-yhtiön myötä levy oli aiempia huolellisemmin tuotettu. Kappaleiden sanoitukset käsittelivät jo muitakin aiheita kuin seksuaalisia fetissejä ja perversioita.

Faff-Bey levytti Pokolle vielä toisenkin albumin New Religion vuonna 1994. New Religion oli yhtyeen aiempia albumeja selvästi rock-henkisempi. Albumilla kuuluu vaikutteita bändin jäsenien arvostamien The Stoogesin ja Motorheadin musiikista. Kun rumpali Jarodias loukkasi kätensä onnettomuudessa, yhtye joutui hankkimaan uuden rumpalin. Tehtävään löytyi Petteri Lammassaari.

Epe Helenius on kuvannut yhtyeen Poko-aikojen ongelmaksi sitä, että yhtyeen jäsenet asuivat Oulussa ja tekivät Etelä-Suomessa keikkoja liian harvoin saadakseen uusia kuulijoita Oulun ympäristön ulkopuolelta. Faff-Bey oli vahvimmillaan keikkatilanteissa, ja kun keikkoja tehtiin harvakseen, ei maine päässyt leviämään potentiaalin edellyttämällä tavalla.

Faff-Bey pantiin multiin vuonna 1997. Yhtyeen jäsenet kyllästyivät tilanteeseen, jossa heillä oli valmista materiaalia, mutta he eivät enää onnistuneet saamaan kunnollista levytyssopimusta. Maiken aikaa vei yhä enemmän Terveet kädet -yhtye, jossa hän oli soittanut jo useita vuosia. Osa muista yhtyeen jäsenistä keskittyi normaaleihin päivätöihin ja perhe-elämään.

Vuonna 2005 Faff-Bey teki paluun ja on tehnyt joitakin keikkoja sen jälkeen. Comebackin kanssa samoihin aikoihin ajoittui Pokon julkaisema kokoelmalevy Should Have Stayed In The Grave. Vanhojen kappaleiden lisäksi kokoelma sisälsi neljä vuonna 1996 äänitettyä demobiisiä, joista yksi on yhtyeen suuresti ihaileman Juha Miedon inspiroima The Giant Of Kurikka.

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Faff-Bey: Should Have Stayed In The Grave –albumin kansilehtinen.
Juho Juntunen. Faff-Bey : Nopeaan : Nahkaruoskat soi. Soundi 1/1989, 54.
Juho Juntunen. Haudasta noussut Faff-Bey. Soundi 6-7/2005, 58-59.
Vesa Kontiainen. Aitoa suomirokkia : Poko Recordsin historia. Helsinki: Like, 2004.
Ari Peltonen. Faff-Bey ei nöyristele. Rumba 11/1990, 31.
   
Sivun alkuun
 Mr. Dick  1985 -  2000

Sukupuu:  Mr. Dick
  Lost Riders Loikkarit

Harri Nousiainen: laulu
Juha Kallio: kitara
Ari-Pekka Sipilä: kitara
Jukka Kilponen: basso
Janne Pekkala: rummut
-----------------------------
Matti Mikkonen: alttosaksofoni
Terhi Eteläinen: tenorisaksofoni
Tommi Skytte: trumpetti


Yhtye aloitti toimintansa 80-luvun alkupuolella Good ol’ Boys –nimisenä. Vuosikymmenen puolivälissä laulusolisti Harri Nousiainen liittyi bändiin, ja hänen ideastaan uudeksi nimeksi otettiin Mr. Dick. Kitarabändin sointi monipuolistui vuonna 1987 kun puhallinsoittajat Terhi Eteläinen ja Tommi Skytte liittyivät mukaan. Eteläisen lähtiessä Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi hänet korvasi Matti Mikkonen. Eteläisen palattua Mr. Dick jatkoi jonkin aikaa kolmen puhaltajan voimin. Yhtye ei missään vaiheessa levyttänyt mitään vaan toimi lähinnä keikkabändinä. Nousiaisen muutettua Kajaaniin 1990-luvun alussa Mr. Dick lopetti toimintansa.

Mr. Dickin lopettamisen jälkeen yksi yhtyeen jäsenten sivuprojekteista Lost Riders vaihtui pääprojektiksi. Lost Riders koostui lähes samasta kokoonpanosta kuin Mr. Dick. Jukka Kilponen vastasi nyt basson soiton ohella myös laulusta ja Matti Mikkonen vaihtoi saksofoninsa kitaraan. Kosketinsoittaja yhtyeessä oli Erkki Tuormaa.

Vuonna 1993 TopRecords julkaisi bändin ensilevytyksen Most lost, joka sisälsi viisi kappaletta. Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä yhtye vaihtoi esiintymiskielekseen suomen ja yhtyeen nimi muuttui Loikkareiksi. Loikkarit levytti TopRecordsille kaksi pitkäsoittoa; Pala kakkua vuonna 1995 ja Kolmen vuoden kevät vuonna 1998. Näiden täyspitkien lisäksi yhtye julkaisi muutaman singlen. Loikkarit pääsi esiintymään televisioon useita kertoja mm. ohjelmiin: Levyraati, Passi ja hammasharja, Hecumania ja Aamu-tv. Loikkarit lopetti toimintansa vuoden 2000 tienoilla.

Useimmat Mr. Dickin ja sitä seuranneiden yhtyeiden jäsenistä jatkavat musisointia omilla tahoillaan kuka enemmän, kuka vähemmän tosissaan, toteaa Ari-Pekka Sipilä. Pekkala, Kilponen ja Sipilä soittavat Janne Pekkala & Namupalat –yhtyessä. Kaikki heistä olivat mukana Janne Pekkalan vuonna 2006 ilmestyneellä albumilla ”Tämäkin vielä”. Janne Pekkala on musiikkiyhteyksiensä lisäksi tullut tutuksi tv:n Makupalat -kokkiohjelmasta sekä radio-ohjelmasta Eväsreppu, jota hän juontaa yhdessä useissa oululaisissa yhtyeissä soittaneen Timo Nykyrin kanssa.


Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Sähköpostihaastattelu: Ari-Pekka Sipilä.
Bändiesittely:  Oulu pop history
   
Sivun alkuun
Garbo 1985 -

Esa Eloranta: laulu, kitara
Tuomo ”Tumppi” Niemelä: kitara
Kari Södö: basso
Kari Kuivamäki: koskettimet
Kai ”Benson” Penttilä: rummut
 


Garbo perustettiin alkusyksystä 1985. Benson Penttilä ehdotti Esa Elorannalle Amerikan rock -tyylisen bändin perustamista. Yhtyeeseen löytyi heidän kaveripiiristään kitaristiksi Tumppi Niemelä, basistiksi Kari Södö ja kosketinsoittajaksi Kari Kuivamäki. Nimensä yhtye sai, kun Esa Eloranta kioskilla käydessään näki lehdessä otsikon ”Greta Garbo 80 v”. Nimen kanssa tuli kiire, koska yhtye sai levytyssopimuksen nopeasti. Bändi lähetti demonsa kolmeen levy-yhtiöön, joista kaksi kiinnostui bändistä. Toinen niistä, Matin ja Tepon M & T Tuotanto, oli samoihin aikoihin etsimässä "Suomen Springsteeniä". Garbo osui oivallisesti tähän saumaan ja yhtiöstä otettiin yhteyttä saman tien.
 
Jenkkirockia suomalaisella mentaliteetilla soittaneen Garbon suurimpia innoittajia olivat nimenomaan Bruce Springsteen ja Tom Petty. Esa Elorannan tekstit pyrkivät olemaan realistisia ja maanläheisiä Ensimmäinen single Poika julman maan julkaistiin jo tammikuussa 1986. Kappale oli kohtalainen hitti ja on edelleen Garbon tunnetuimpia lauluja. Esikoisalbumi Julma maa julkaistiin samana vuonna. Albumin tuotti ulkomaillakin meritoitunut Jimi Sumen. Ennen sitä Eki Tuormaa oli korvannut Kari Kuivamäen yhtyeen kosketinsoittajana.

Toinen albumi Garbo julkaistiin syksyllä 1987. Sitä edelsi alkukeväällä ilmestynyt single Ei kenenkään maa, joka myös osoittautui hitiksi ja pärjäsi Ylen radio-ohjelmassa Rokkimittari.
Vuonna 1988 Garbon kokoonpanon muuttui, kun Tumppi Niemelä ja Kari Södö jättivät yhtyeen. Tilalle tulivat kitaristi Esko ”Elvis” Lassila ja basisti Pasi Päätalo. Uudella kokoonpanolla yhtye julkaisi samana vuonna ”Suomalainen unelma” – ep:n. Yhtye oli siirtynyt Megamania-levy-yhtiön artistiksi. Seuraavana vuonna ilmestyi kolmas täyspitkä albumi Pitkä tie. Garbo hajosi vielä samana vuonna.

Marraskuussa 1992 Garbo päätti soittaa nostalgiakeikan Oulussa, minkä seurauksena vanha tuikku syttyi jälleen liekkiin. Keikan vastaanotto oli erittäin positiivinen ja Garbo päätettiin kasata uudestaan. Uuteen kokoonpanoon kuuluivat Eloranta, Penttilä, Södö ja uusina jäseninä kosketinsoittaja Tapsa Louhimo ja kitaristi Nixu Nikula.

Uudella kokoonpanolla yhtye nauhoitti albumin Risteys, joka ilmestyi alkuvuodesta 1993. Albumilta julkaistiin mukavasti radiosoittoa saaneet singlet Ikuisesti sun, Lady Huhtikuu ja Pysäkki.
Viides täyspitkä albumi Miehuuskoe julkaistiin vuonna 1994. Albumi jäi tällä erää yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi. Garbo vetäytyi telakalle kitaristi Nixu Nikulan kuoltua vuonna 1995. Tämän tragedian jälkeen yhtye ei kokenut jatkamista mielekkääksi vaikka tekikin vielä joitakin keikkoja. Tuolloin toisena kitaristina toimi ensin Tumppi Niemelä ja myöhemmin Jussi Kallio. Garbolta ilmestyi vielä vuonna 1995 kokoelma-albumi ”10 vuotta – Parhaat”, joka sisälsi kolme uutta kappaletta ja tunnetuimmat hitit menneiltä vuosilta.

Vuonna 2003 Garbo aktivoitui uudestaan, kun Benson Penttilä ehdotti muun muassa The Bootsista tutun Jamppa Heikkisen kiinnittämistä kokoonpanoon. Heikkistä lukuun ottamatta kokoonpano oli sama kuin lopettamisen aikoihin 1990-luvun puolivälissä. Levyttäväksi yhtyeeksi Garbo teki paluun vuoden 2005 Kruunaa ja Klaavaa – albumilla. Myös kysyntää keikoille on riittänyt mukavasti.
Esa Eloranta on ollut aktiivinen musiikkirintamalla myös Garbon toiminnan hiljaisimpina aikoina. Vuonna 1989 hän julkaisi sooloalbumin Kipinä, toinen sooloalbumi ”Jotain pysyvää julkaistiin vuonna 1998. Viimeisin sooloalbumi Yksi pyyntö – Tuhat tarinaa ilmestyi vuonna 2007. Soolouransa lisäksi Esa Eloranta on levyttänyt useiden yhtyeiden kanssa. Vuonna 1991 ilmestyi albumi Pienet suuret teot yhtyeen Esa Eloranta & Ihmeidentekijät kanssa. Yksi Elorannan projekteista oli Kultakurkut-yhtye, johon kuuluivat hänen lisäkseen kolme muuta tunnettua raspikurkkua, Bablo, Harri Marstio Ja Eero Raittinen. Kultakurkut julkaisi omaa nimeään kantaneen albumin vuonna 2002. Nykyisin Eloranta vaikuttaa myös kantrihenkisessä Heartworn-yhtyeessä, jolta ilmestyi vuonna 2006 yhtyeen nimeä kantanut albumi. Tämän lisäksi Elorannalle on ollut lukuisia pienimuotoisia projekteja. Hän on myös tehnyt kappaleita muille artisteille, joista esimerkkeinä mainittakoon Bablo ja Jari Sillanpää.

Tumppi Niemelä, Nixu Nikula ja Benson Penttilä vaikuttivat Astro Lanes – yhtyeessä. Nykyisin Niemelä toimii Doggtown – yhtyeen laulajana. Hän on myös julkaissut sooloalbumin ja erityisesti hänet muistetaan lukuisien oululaisten yhtyeiden tuottajana takavuosina. Benson Penttilä oli mukana edesmenneen Hannu Karjalaisen H.K. Karjalainen & Austin Mailer – bändissä. Jarmo Heikkinen on vaikuttanut The Bootsin lisäksi The Ramblersissa ja soittanut Kauko Röyhkän ja Pelle Miljoonan bändeissä.

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet: 
Esa Elorannan kyselylomakehaastattelu
ESA ELORANTA - www.esaeloranta.com
G A R B O - www.garbo.fi
Antti Eerola: Esa Eloranta - matalan profiilin vanki. Rumba7/1994, s. 20
Garbolla on asiaa. Rumba 8/1986, s. 7
Julman maan tarinoita. Rumba 16/1986, s. 17
   
Sivun alkuun
Maple Cross 1985 -

Ace Maple Cross

Marco “R.J” Järvenpää.: laulu
Marko Siekkinen: kitara
Ilkka Heino: kitara
Nico Christian: basso
Ville Hyry: rummut
 


Yhtye perustettiin vuonna 1985. Bändin nimi oli aluksi Ace. Ensimmäinen kokoonpano oli laulaja Petri Puolitaival, kitaristit Marko Siekkinen ja Ilkka Heino, basisti Mika Karppinen sekä rumpali Ville Hyry. Yhtye nauhoitti demon Sacred to the Memory of Ace ja vaihtoi nimensä Maple Crossiksi. Marco ”R.J” Järvenpää tuli laulajaksi Petri Puolitaipaleen tilalle.

Vuonna 1988 bändi nauhoitti toisen, kehujakin keränneen, demonsa Thirteen Witches... But One Of Them. Demon äänitti Nixu Nikula. Pian julkaisun jälkeen yhtye erotti basistinsa Mika Karppisen. Hänet korvasi Nico Christian. Muodostui miehistö, jota pidetään alkuperäisenä Maple Cross -kokoonpanona. Siinä vaikuttivat laulaja Marco R.J, kitaristit Ilkka Heino ja Marko Siekkinen, basisti Nico Christian ja rumpali Ville Hyry.

Maple Cross toimi aktiivisesti julkaisten 1989 demon Sacrificed Humanity ja vuonna 1990 The Fourth And Last. Molemmat olivat Nixu Nikulan äänittämiä. Ominaista demoille ovat raskaassa mättömusiikissa harvoin hyödynnetyt puhallinsoittimet (mm. saksofoni) ja piano. Yhtye keikkaili jo näihin aikoihin suhteellisen paljon. Kotimaan lisäksi Maple Cross kävi keikkareissulla esimerkiksi Tanskassa.

Ensimmäinen albumi The Eighth Day Of Creation ilmestyi omakustanteena vuonna 1991. Levy sai hyvän vastaanoton ja sitä pidettiin tyyliltään hyvin kehittyneenä. Kaksi vuotta myöhemmin Maple Cross esitteli seuraavan julkaisunsa, Uncontrolled Art –demon, joka myös keräsi kehuja. Vuonna 1994 ilmestyi yhtyeen viimeinen demo Cool Maggots. Bändi keikkaili vielä jonkin aikaa eri yhtyeiden kanssa, joita olivat esimerkiksi Darkthrone ja Backyard Babies, kunnes hajosi vuosiksi.

Vuonna 2000 Maple Cross aktivoitui jälleen. Uuteen kokoonpanoon kuuluivat laulaja Marco R.J, kitaristit Sami Siekkinen ja Late TT, basisti Ollari sekä rumpali Aki Karppinen. Bändi aloitti heti uuden materiaalin tuottamisen ja parin seuraavan vuoden aikana se nauhoitti kaksi promolevyä eri käyttötarkoituksia varten. Keikkarintamalle yhtye palasi vuonna 2002.

Yhtyeen paluualbumi Next Chapter ilmestyi vuonna 2003. Kyseinen vuosi oli muutenkin kiireistä aikaa bändille. Kokoonpano nauhoitti tuona vuonna myös ensimmäisen musiikkivideonsa. Kiireinen yhtye-elämä vaati kuitenkin veronsa ja yhtye hajosi myöhemmin samana vuonna. Jäljelle jäivät ainoastaan laulaja Marco Rj ja rumpali Karppinen, jotka ryhtyivät etsimään bändiin uusia jäseniä.

Uuteen kokoonpanoon liittyivät kemiläisessä black metal –yhtye Thyranessa vaikuttanut kitaristi Avather sekä Setherystä tuttu kitaristi Juha Henttunen. Maple Cross keikkaili ympäri Suomea ja kävi kiertueella Iso-Britanniassa. 2004 kokoonpano vaihtui taas. Paluusta asti yhtyeessä rumpalina toiminut Aki Karppinen joutui jättämään yhtyeen, ja tilalle astui Embraze-yhtyeessä vaikuttava Ilkka Leskelä. Pian tämän jälkeen basisti vaihtui Joni Lehtoon. Yhtye soitti amerikkalaisen death metal –yhtye Cannibal Corpsen Suomen keikkojen lämppäribändinä. Seuraavaksi Avather siirtyi syrjään ja tilalle tuli Next Chapter –albumilla soittanut Sami Siekkinen. Bändi soitti kiertueen yhdessä oululaisten National Napalm Syndicaten ja Sacred Crucifixin kanssa vuoden 2005 alkupuolella. Bändit julkaisivat yhteisen cd-sinkun Creatures of the North.

Yhtyeen kolmas albumi Heimo ilmestyi vuonna 2007. Marco kertoo Kalevan haastattelussa 16.2.2007: "Heimo perustuu pappani Heimo Isopahkalan sotakokemuksiin. Pappa on pikkupojasta lähtien ollut minulle esikuva ja tärkeä ihminen. Sotakokemukset ovat aina kiinnostaneet, muttei pappa niistä oikein aikoinaan alkanut puhua. Kerran sitten istuttiin alas ja juteltiin koko papan sota-aika läpi. Siitä lähtien on idea tästä levystä muotoutunut päässä." Heimo-albumi on kerännyt kautta linjan hyviä arvosteluita. Myös keikkoja yhtye on tehnyt ahkerasti ja keikat ovat olleet intensiivisiä kokemuksia. Näyttääkin sille, että Maple Cross vain paranee yhtyeenä ajan myötä.

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Maple Cross: yhtyeen kotisivu
Valjus, K. 2006. Kaleva.plus. Pappa on hevilevyn muusa. 16.2.2007
   
Sivun alkuun
Kolera 1985 - 

Mika Heiskanen; basso
Rane Kesti; rummut
Jarmo Mattila; kitara
Rike Pietilä; laulu, kitara
 
Heikki Kukkonen; kitara
Petri Pirnes; basso
Matti Niemi; basso
Petteri Klintrup; koskettimet ja taustalaulu
Kari Räty; basso ja taustalaulu
Olli Tuomainen, kitara ja saksofoni
Tapio Wiik, koskettimet 
 

Koleran musiikki oli sekoitus hard rockia ja poppia. Keskeisenä elementtinä yhtyeen kappaleissa oli humoristiset sanoitukset. Rokkibändiksi profiloitunut Kolera sai kuitenkin suurimman hittinsä rap-kappaleella ”Suomi on Euroopan kallein maa”, joka tuli ihmisille tutuksi myös tv-ohjelma Kuningaskuluttajan tunnuskappaleena.

Yhtye perustettiin vuonna 1985, kun ranttiset Jarmo Mattila, Rauno Kesti ja temmesläinen Mika Heiskanen keksivät pyytää yhtyeeseensä mukaan oululaisen Rike Pietilän. Kaupunkilaispoika Pietilä koki yllätyksen, kun Kesti nouti hänet ensimmäisiin treeneihin traktorilla Sipolankylän bussipysäkiltä. Alkuaikoina Kolera treenasi Rantsilassa. Myöhemmin treenipaikka vaihtui Ouluun.

Parin ensimmäistä keikkaansa bändi teki nimellä Black House. Kolera -nimen valitsemista yhtyeen nettisivuilla kuvataan seuraavalla tavalla: ”orkesteri tavoitteli rempseää rokkimeininkiä kuvaavaa nimeä, jota on turojenkin helppo huutaa keikoilla”.

Ensimmäisen julkaisunsa Kolera saattoi markkinoille tammikuussa 1987. Singlen Beibi älä lyö / Kaasu pohjaan julkaisi Megamania. Singlen a-puolen kappale sai varsin mukavasti radiosoittoa. Singleä seurasi täyspitkä albumi saman vuoden kesällä. Esikoisalbumi kantoi nimeä Liekki lepattaa.
Albumia seurasi yhtyeen toiminnassa katkonainen vaihe - mm. jäsenten asepalvelusten takia. Yhtye keikkaili jonkin verran ja julkaisi muutamia pienlevyjä. Kokoonpanossa tapahtui muutos vuonna 1989, kun utajärveläinen Heikki Kukkonen korvasi Jarmo Mattilan kitaristina.

Suurempaa huomiota yhtye herätti seuraavan kerran joulun 1989 aikoihin, kun se julkaisi jo mainitun Suomi on Euroopan kallein maa -singlen. Tämä rap-hassuttelu ylsi parhaimmillaan Suomen singlelistalla sijalle 19. Aikana, jolloin singlejä vielä ostivat muutkin kuin dj:t se tarkoitti varsin mukavia myyntilukemia. Vuoden 1990 yhtye käytti uuden pitkäsoiton työstämiseen. Albumi Maamme laulu julkaistiin tammikuussa 1991. Samana vuonna Mika Heiskanen jättäytyi pois yhtyeestä. Tilalle värvättiin oululainen Petri Pirnes.

Vuosina 1991-1993 Kolera eli aktiivisinta toimintakauttaan. Keikkoja tehtiin runsaasti ympäri Suomea ja yhtyeen kappaleet saivat mukavasti radiosoittoa. Syksyllä 1992 julkaistiin Koleran kolmas ja toistaiseksi viimeinen albumi Suolaista ja makeaa. Albumin huomionarvoisin kappale on Anna mulle lovee, joka on käännösversio Spencer Davis Groupin ”Gimme Some Lovin’” -hitistä. Tällä kappaleella Kolera voitti Levyraadin kesällä 1992.

Bändi vetäytyi telakalle vuonna 1997. Taukoa kesti tammikuuhun 2001 saakka, jolloin yhtye teki paluukeikan Rantsilan Ristironkkelissa. Keikka tehtiin yhtyeen alkuperäisellä kokoonpanolla. Alkuperäinen miehitys on keikkaillut tällä vuosituhannella valikoiduissa tapahtumissa, joihin on kuulunut esimerkiksi Oulu Pop History 10-vuotis juhla tammikuussa 2007.

Albumit:
Liekki lepattaa 1987
Maamme laulu 1991
Suolaista ja makeaa 1992
 

Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Koleran kotisivu
Kolera on raju bändi. Oulun sanomat 11.3.1987
Juntunen, J. 1991. Soundi. On suo, kitara ja Kolera. 1991:5, s. 52-53.
Siikajokilaakso. Kolera esiintyi alkuperäisellä miehityksellään 12 vuoden tauon jälkeen. 22.1.2001, s. 6-7
   
Sivun alkuun
Savusauna 1985 -  95

Eero Huttunen; kitara ja laulu
Matti Niemi; basso ja laulu
Esko Erkkilä; kitara
Ari Kähkönen; rummut
 

Savusauna-yhtye sai alkunsa vuonna 1985 Oulun Yliopistossa englannin kielen tunnilla. Huttusen Eero kysyi Niemen Matilta, tuntisiko tämä ketään basistia. Kitaristi Matti suositteli tietenkin itseään. Rumpaliksi löytyi Eeron vanha pelikaveri Kähkösen Aki.

Alkuvaiheen ohjelmisto koostui Eeron omista kappaleista, sekä Stevie Ray Vaughanin ja Piratesin tuotannosta. Maikkulasta bändi siirsi treenikämppänsä Haapalehdosta vuokrattuun punaiseen taloon. Uusi kämppä oli yhteinen Gregory ja Vähän valoo -yhtyeen kanssa. Kuriositeettina mainittakoon, että tästä talosta sai nimensä Simo Silmun hittibiisi "Punaisessa talossa".

Haapalehdosta Savusauna siirtyi huomattavasti hengellisempiin tunnelmiin, kun seuraava treenikämppä sijaitsi seurakunnan nuorisotalossa. Raatissa soitti siihen aikaan muitakin varsin maallisia bändejä ja tätä kautta tutuksi tulivatkin monet legendaariset oululaisrokkarit

Keikkoja oli tuohon aikaan mukavasti; opiskelijabileet ja ELMUjen tilaisuudet työllistivät yhtyettä. Kerran bändi joutui jopa vankilaan. Soittamaan. Muutaman vuoden kuluttua bändissä tuli kysyntää lisäkitaristille, näin Matin vanha tuttu Esko Erkkilä sai kutsun mukaan riveihin. Savusauna kiersi ahkerasti maakunnan lavojen bändikonserteissa, joita legendaarinen Gobra -yhtye yhdessä Antti Epäilyksen kanssa organisoi. Ohjelmistoon otettiin mukaan Creamia, Deep Purplea, Freetä ym.

Vuosien saatossa kokoonpano edelleen laajeni: mukaan astuivat Tero Hietala koskettimiin, Tuomas Erkkilä perkussioihin ja Aki Louhela solistiksi. Tällä "big band -versiolla" Savusauna keikkaili vielä muutaman vuoden kaupungin ravintoloissa. Bändin toiminta hiljeni v. 1995 Eskon lähtiessä Amerikan kultamaille. Samoihin aikoihin myös Aki muutti Helsingin suunnalle.

Rivejä on kasailtu sittemmin muutaman vuoden ajan, ja nykyään bändi toimii nimellä Little Fiat.

 

Lähde: Oulu Pop History.: http://kotisivu.suomi.net/oulupophistory/extra5.html
 
Sivun alkuun
ANJA 1985 - 1990

Asko Karhunen; basso ja taustalaulu
"Nassikka" Risto Mäkinen; rummut
Jari Pietilä; kitara
Antti Sutela; kitara ja laulu
 

ANJA sai alkunsa vuonna 1985 Limingan Alatemmeksellä, kun ylimääräistä energiaansa southern boogie -tyyppisen musiikin veivaamiseen kuluttaneet parikymppiset ystävykset Antti, Asko ja Jari valitsivat paikkakunnan laajasta tarjonnasta rumpalikseen vastikään Tampereelta muuttaneen, vanhaan jatsiin päin kallellaan olleen Nassikan (lähes virallinen nimi).

Soittokunta opetteli pikaisesti muutaman etäisesti jatsahtavan soinnun kitaroilla ja tyylinmukaiset bassoäänet niitä toisiinsa liittämään. ANJA -nimi löytyi jäsenten etunimien alkukirjaimista samaan tapaan kuin ABBA (mikä sekin on aika outo nimi).

Ensimmäisen demonsa kokoonpano teki jo samana vuonna 1985 HagaWaga -studiolla Tumppi Niemelän istuessa nappuloiden ääressä. Vuosina 1988-89 seurasi vielä pari muutakin ANJA -demoa, joista jälkimmäinen SoundMix-studiolla sittemmin edesmenneen Niksu Nikulan hoivissa.

Levy-yhtiöitä ei saatu noilla tuotoksilla kuitenkaan vakuuttuneeksi, päällimmäisenä esteenä palautekirjeitten mukaan oli englannin käyttäminen laulukielenä. Muitakin puutteita kaupallisen hyödyntämisen kannalta varmaan oli.

ANJA keikkaili suhteellisen aktiivisesti, lähinnä Oulussa. Eräs tärkeimmistä keikoista oli keväällä 1988, ensiesiintyminen Oulussa ELMUn bändikatselmuksessa, mikä toi ryhmää hieman tietoisuuteen. Muitakin esiintymisiä oli joitakin kymmeniä; Cafe Adam, Rauhala, Jousimies, EloJazz, Tornio, Rovaniemi, Valtimo, Ämmänsaari…

Bändi hajosi vuonna 1990 Askon muutettua toisaalle, ja muiden bändikiinnitysten astuttua kuvaan. Antti ja Jari perustivat Limingan Tulli -yhtyeen.

 

Lähde: Oulu Pop History.: http://kotisivu.suomi.net/oulupophistory/extra3.html
 
 
1986  Sivun alkuun
 
Radiopuhelimet 1986 -

J. A. Mäki; laulu
Jarno Mällinen; kitara
Jukka Kangas; kitara, basso
Jyrki Raatikainen; rummut


Radiopuhelimet perustettiin keväällä 1986 Kansanturvamusiikkikomission raunioille. Jarno Mällinen, Jukka Kangas ja Jyrki Raatikainen pestasivat laulajaksi EI!EI-yhtyeessä vaikuttaneen J. A. Mäen, jonka kiinnostusta oli kyselty jo KTMK:n aikana. Ensimmäinen keikka oli 26.7.1986 Liedossa Punk 86 -festivaaleilla. Musiikki oli vielä osittain KTMK:n aikaista. Loppusyksystä 1986 valmistui Hagawaga-studiolla äänitetty demo. Se sai kehuja Rumbassa. Yhtye alkoikin seurata Rumban arvioita tarkkaan.

Keväällä 1987 Radiopuhelimet kasvoi viisijäseniseksi, kun Jukka Kangas siirtyi kitaran varteen ja uudeksi basistiksi tuli Mika Hautamäki. Syksyllä Raatikainen, Antti Penttilä ja Kari Heikonen perustivat Bad Vugum –levy-yhtiön tarkoituksenaan lähinnä julkaista Radiopuhelinten musiikkia. Yhtye nauhoitti kahdeksan kappaletta, jotka julkaistiin kahtena EP:nä: Sinappia ja Ketsuppia ilmestyi vielä samana vuonna ja Tyhjä on täysi, keväällä 1988. Menestys vei yhtyeen isomman Euros-yhtiön huomaan. Loppusyksyllä 1988 ilmestyi Rokkiräjähdys–lp. Kun keikkamyynti siirtyi Dex-Viihteelle, Radiopuhelimet alkoi saada keikkoja maamme suurimmille festareille, ja toiminta alkoi pikku hiljaa rullata.

Hautamäki jätti Radiopuhelimet opiskelujen takia 1989 ja Jukka Kangas palasi paukuttelemaan bassoa. Seuraava levy, K.O, nauhoitettiin nelimiehisenä Kankaan soittaessa levylle sekä bassoa että kitaraa. Levymerkki vaihtui Spiritiksi (Sonet-yhtiön alamerkki). K.O.:n äänitysten jälkeen basistiksi tuli Eero Korhonen. Näihin aikoihin Radiopuhelimet soitti ensimmäinen ulkomaankeikkansa Leningradissa. K.O. keräsi kehuja ja poiki keikkatarjouksia. Yhtye alkoi saman tien työstää uutta albumia. Pian, pian julkaistiin alkuvuodesta 1991. Sen perään tuli kokoelmalevy 2 ½, joka sisälsi Sinappia ja ketsuppia ja Tyhjä on täysi -EP:t sekä viisi kappaletta Rokkiräjähdys-albumilta.

Vuonna 1992 Radiopuhelimet teki paluun cd:llä Jäämeri. Yhtye halusi parantaa otettaan edellisestä albumista. "Jäämeren" vastaanotto oli ristiriitainen: joko se oli liian vaikea ja kokeileva tai - toisten mielestä - yhtyeen paras. Samana vuonna yhtye teki parinkymmenen keikan ulkomaankiertueen yhdessä CMX:n kanssa.

Viides albumi Maalla ilmestyi keväällä 1993. Ote oli muuttunut hieman rennommaksi. Albumi sijoittui hyvin rocklehtien yleisöäänestyksissä, mutta yhtye oli tyytymätön albumin soundeihin ja basso-osuuksiin. Seurauksena oli  se, että Korhonen lähti bändistä. Murnau-yhtyeessä soittanut Antti Annunen soitti bändin Euroopan kiertueella, ja pian hänet pestattiin vakituiseksi jäseneksi.
 

Vuonna 1995 yhtye palasi Bad Vugum –yhtiölle. Maasäteilyä ilmestyi alkukesästä 1995. Levyä kehuttiin ja noususuhdanne jatkui. Samana vuonna ilmestyi myös Hygiene-kokoelma yhdysvaltalaisen Alternative Tentaclesin julkaisemana. Yhtye kävi keikkareissulla Islannissa. 

Jukka Kangas erosi yhtyeestä alkuvuodesta 1996. Uudeksi kitaristiksi lupautui Electric Blue Peggy Suen laulaja-kitaristi Ray Katz (Kätsi). Katz pääsi heti tositoimiin, sillä huhtikuussa 1996 Radiopuhelimet lähti reilun kahden viikon ulkomaankiertueelle.

Kuva: Juha Sutela


Syksy 1996 kului äänityssessioissa sekä Helsingissä Kostamus-sinfonian esityksissä. Kostamus-sinfonia oli Ylioppilasteatterin 70-vuotisjuhlanäytelmä, johon ohjaaja Esa Kirkkopelto oli pyytänyt Radiopuhelimia osallistumaan.
Huhtikuussa 1997 ilmestyi albumi Avaruus. Miehistönvaihdos oli muuttanut bändin soundia, eikä kaikki toiminut suunnitelmien mukaisesti. Levyä miksattiin pitkään, mutta haluttua soundia ei aivan saatu toteutettua. Albumi ei ollut napakymppi, mutta ei epäonnistuminenkaan.

Seuraava albumi Hiljaista! julkaistiin syyskuussa 1998. Musiikki hitaampaa ja kokeilevampaa,  ja jälleen se jakoi kuulijoidensa mielipiteet. Seuraava albumi Oulu on kaupungin nimi ilmestyi huhtikuussa 2000. Levy keräsi parhaat arvostelut sitten Maasäteilyä-albumin. Nyt Radiopuhelimet palasi takaisin kohti vanhaa tuttua suoraviivaisuutta.

Kostamus-sinfonian yhteydessä yhtye oli tutustunut teatteriohjaaja Juha Hurmeeseen. Hurme ehdotti yhtyeelle jonkinlaisen Radiopuhelimet-näytelmän tekemistä. Projekti käynnistyi keskusteluin ja haastatteluin, ja harjoitukset alkoivat 1999. Ensi-ilta oli vuonna 2000. Näytelmää esitettiin yhteensä 14 kertaa eri puolilla Suomea.

Tänään
-albumi julkaistiin 2002. Jälleen mielipiteet jakautuivat. Toiset pitivät sitä huomattavana parannuksena edellisestä albumista, joillekin taas albumi ilmensi yhtyeen heikoimpia puolia.
Radiopuhelimet palasi teatteriin rockooppera Tommin kanssa 2005. Sitä esitettiin viisi kertaa Oulun kaupunginteatterissa. Idea näytelmään oli muhinut muutaman edeltävän vuoden. Uusin Radiopuhelin-albumi Viisi tähteä julkaistiin vuonna 2007. Albumi on kerännyt kauttaaltaan nimensä mukaisesti viittä tähteä.

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet: 
Radiopuhelimet -kirja. Toim. Juha Hurme, J.A. Mäki
Radiopuhelimien kotisivu  www.radiopuhelimet.net
 
Sivun alkuun
Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars 1986 - 1995
 

Ray Katz: laulu, kitara
Kale: basso
Ismo Autioniemi: kitara
Merja Koistinen: urut
Timppa Takamäki: Rummut


Kuva: yhtyeen arkistot

EBPSATRFM v. 1987: Timppa, Kale, Isse, Merja ja Katz.  Punalippalakkinen on liike- ja tiedemies Nilsiän Oljysheikki. 


Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars oli 1980-luvun uuden Oulu-soundin keskeisimpiä tekijöitä. Puhuttiin oululaisesta "melurockista". Yhtyeen nimi oli niin pitkä, että samalla treenikämpällä harjoitelleet Radiopuhelin-yhtyeen soittajat käyttivät versiota "Pitkänimiset". Yhtyeen keikka-auton kylkeen oli teipattu lyhenteenäkin vielä pitkä nimi EBPSATRFM, joka oli kuin outo taikasana.

Ray Katz (Esa Nissi) ja Kale (Jukka Turunen) alkoivat suunnitella bändiä jo vuoden 1984 paikkeilla. Tarkoitus oli tehdä aivan jotakin muuta, kuin sen ajan kammottavat suosikit Dingo ja Yö. Bändi kasattiin 1986 "jossakin jatkoilla tai oululaisen kapakan pöydässä". Rumpaliksi tuli Turusen entinen soittokaveri Jyrki Raatikainen. Rattorissa tavattu näyttävän näköinen Merja värvättiin urkuriksi – ilman aiempaa soittokokemusta. Kitaristi Ismo "Isse" Autioniemi halusi mukaan ja pääsikin, koska oli aivan Andy McCoyn näköinen. Laulusolistiksi oli valittu Olli Försti, mutta tämä kuvio ei toiminut, joten Katz otti hoitaakseen vokalistin tehtävät. Försti oli silti mukana ensimmäisillä keikoilla eräänlaisena ulkojäsenenä: hän seisoi lavalla liikkumattomana kuin Happy Mondays -yhtyeen Bez.

Science fictionista ja psykedeliasta kiinnostunut Turunen keksi bändille nimen, joka oli kuin muropaketin uuden jännittävän keräilysarjan nimi. Muusikkojen lavanimistä Ray Katz tuli Stray Cats -yhtyeestä ja Kale Velvet Underground -basisti John Calen mukaan. Bändin musiikillisia vaikutteita olivat esipunk (Stooges, New York Dolls) ja eräät aikalaisistakin (The Gun Club). Alkukipinää oli saatu myös Hurriganesilta, rock´n´rollista (Bo Diddley) ja funkista (James Brown).

Kale ja Katz jakoivat aluksi biisintekovastuun. Soundi-ihanne oli karun pelkistetty. Soitto oli vauhdikasta paahtamista aggressiivisine kitaravalleineen. Keikkasettikin kesti vain puolisen tuntia - enempää ei olisi jaksanut bändi eikä yleisökään. Vuosien mittaan suoran tykityksen rinnalle tuli funk-sävyjä. Katz urakoi nyt aiempaa enemmän säveltäjänä ja sanoittajana.

EBPSATRFM teki uransa aikana useammat sata keikkaa kotimaassa, ja se esiintyi Ruotsissa ja Tanskassa useampaan otteeseen. Pistokeikkoja se teki New Yorkiin ja Berliiniin. Bändi esiintyi Tukholmassa jo ennen Helsingin keikkoja (1986). Esiintyminen New Yorkin Pyramid-klubilla jäi Turusen mieleen parhaana lavakokemuksena.

Julkisuudessa bändiä verrattiin sellaisiin tunnettuihin vaihtoehtobändeihin kuin Jesus and the Mary Chain ja Pop Group, joita bändi kuitenkaan ei suuremmin noteerannut. Kotimaiset ”rokkipoliisit” eivät aina ymmärtäneet EBPSATRFM:n asennetta. Esimerkiksi Rumba-lehdessä bändin valinta laulaa englanniksi ja tähdätä ulkomaille nähtiin suuruudenhulluutena tai diivailuna. Tiettyä kulttimainetta yhtye keräsi maailmalla: eräs amerikkalainen fanzine väitti 1990-luvun alussa, että EBSATRFM oli ensimmäinen grunge-yhtye. Bändi ei pitänyt minään kunniana vertausta ”paskabändeihin”.

Levytyssopimus piti alun perin tehdä Atte Blomin kanssa, jonka ensimmäinen kysymys oli ollut: näyttääkö bändi hyvältä? Miettinen onnistui kuitenkin suostuttelemaan bändin talliinsa. Niinpä EBPSATRFM teki vuosina 1986–88 Gaga Goodies yhtiölle kolme mini-Lp:tä sekä Hultsfredin festivaalilla äänitetyn live-LP:n. Ensimmäisten levyjen nimet olivat väännöksiä Beatlesin Revolution-kappaleen riimeistä. Gaga Goodies oli mukava firma, mutta rojalteja se ei maksanut. Levyjä kuitenkin myytiin n. 1000 kpl kutakin.

Riku Mattila värväsi EBPSATRFM:n Sonet-yhtiölle 1989 nähtyään bändin keikalla Tavastialla. Viiden vuoden sisällä yhtye teki kolme pitkää levyä Spirit-levymerkille Mattilan toimiessa tuottajana. Vuonna 1994 julkaistun Family favourites -levyn musiikki oli kriitikkojen mielestä aiempaa kuuntelijaystävällisempää olematta silti valtavirtaa.

Raatikainen oli lähtenyt Radiopuhelimiin jo ensimmäisen levyn jälkeen. Vuodesta 1987 rumpuja soitti Timo "Timppa" Takamäki. Rumpali vaihtui uudestaan 1993, jolloin kapuloihin tarttui Pasi Aikio. Rytmipohjaa oli laajentanut lyömäsoittaja Jallu Junnilaisen liittyminen joukkoon aikaisemmin. Kosketinsoittaja Tapio Wiik soitti yhtyeessä vuonna 1994.

Bändin ensimmäinen musiikkivideo oli versio Alan Vegan kappaleesta Speedway. Video kuvattiin talvella 1987 Hailuodon jäätiellä. Videon oli käsikirjoittanut Turunen, ja sen kuvasi paikallisen av-oppilaitoksen opiskelija. Bändi hylkäsi lopputuloksen vaikka kuvaaja vakuutti ehkä enteellisestikin, että ”tällä on vielä joskus suurempi arvo kuin uskottekaan”. Vuonna 1994 yhtye teki musiikkivideon Sleep Well, jonka ohjasivat Katz ja Jukka Takalo. Se oli ensimmäisiä Music Televisionilla koskaan nähtyjä suomalaisia videoita.

Turunen suunnitteli yhtyeen hätkähdyttävät levykannet, joista yksi oli kuvattu ruhojen joukossa teurastamolla (useammankin oululaisen rockmuusikon tuolloinen päivätyöpaikka), toinen oli pornokuvasta työstetty kollaasi. Vuonna 1994 muu bändi tyrmäsi hänen kansiehdotuksensa, jossa oli mm. Hitlerin kasvojen puolikas, sillä sen pelättiin tuovan ongelmia Saksassa. Polygram-yhtiölle kansi olisi kyllä kelvannut. Family Favourites levyn kanneksi tuli lopulta Turusen tahallisen nopeasti vetäisemä vaarattomampi ehdotus.

EBPSATRFM nähtiin muutaman kerran televisiossa, mm. Anna Palaa -ohjelmassa. Heli Nevakareen juontamassa Rockstop-ohjelmassa bändi esitti 1990 playbackina kappaleen Tomorrow. Turusen mukaan ”Tohlopin pyörivä lava oli liian kova haaste junamatkasta väsyneelle yhtyeelle ja saimme elinikäisen porttikiellon Ylen ohjelmiin. Kieltoa kesti kolme vuotta.” Vuonna 1994 yhtye soitti neljä kappaletta livenä Seppo Pietikäisen ja Maria Guzeninan juontamassa ohjelmassa, jonka nimi taisi olla Soundcheck.

Turunen erosi yhtyeestä kansijupakan jälkeen loppuvuodesta 1994. Vuotta myöhemmin bändi oli lopettanut toimintansa. Katz jatkoi Rastas-yhtyeessä, ja liittyi 1996 kitaristiksi Radiopuhelimiin. Katz eli Esa Nissi tunnetaan nykyään av-äänituottajana ja elokuvaohjaajana. Hän on ohjannut palkitun dokumenttielokuvan Varis (2004). Turunen perusti v. 1995 Sasu Ripatin ja Janne Valpun kanssa Bright Peoplen, jota sanottiin Suomen ensimmäiseksi trip hop yhtyeeksi. Vuosina 1996 – 2004 hän asui New Yorkissa, missä hän jatkoi jonkin aikaa musisointia. Vuonna 1997 basso vaihtui kameraan ja työkuviot freelance-kuvaajan ja kirjoittajan uraan. Ismo Autioniemi soitti bassoa Blaster Master -yhtyeessä vuoteen 2006 asti. Rumpali Jyrki Raatikainen vaikuttaa Katzin tavoin edelleen Radiopuhelimet-yhtyeessä ja pyörittää yhtyeen nykyistä julkaisijaa, Hot Igloo levy-yhtiötä.

 
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Sähköpostihaastattelu: Jukka Turunen, 19.10.2007.
Jukka-Pekka Kinnunen: Urbaanicountryä avaruudesta. Oulun Sanomat 19.11.1986.
Bluk: Latojien painajainen. Rumba 4/1987.
Mika Junna: Andy Warhol on kuollut [...]. Soundi 4/1987.
Jukka Väänänen. Oulu-lehti 5.6.1988, s. 5.
Jorma Jortikka: Me ei elvistellä. Soundi 11/1988.
Jorma Jortikka: EBPSATRFM - ja karjaa kaatuu. Soundi 5/1990.
Jussi Niemi: Käärmeennahkakintaat kädessä. Soundi 1-2/1994.

EBPSATRFM live Youtubessa
   
Sivun alkuun
Russian Love 1986 - 1998
 

Mika Ronkainen; laulu, kitara
Pasi Ruotsalainen; kitara
Sampo Mattila; basso
Seppo Heikkinen; rummut


Kuva: yhtyeen arkistot
 


Russian Love perustettiin Haapavedellä 1986. Yhtyeen kaikki jäsenet muuttivat Ouluun 1987-90. Oululaisen rockin tuonaikaiseen möykkäbuumiin kulttuuriin yhtye ei kuitenkaan samastunut. Bändi aloitti tummasävyisellä goottihenkisellä rockilla. Musiikillisia vaikutteita ammennettiin mm. Joy Divisionilta, Bauhausilta ja David Bowielta. Laulusolisti Mika Ronkainen sävelsi ja rumpali Seppo Heikkinen teki tekstit. Bändi lauloi alusta pitäen englanniksi vaikka suomenkielinen rock oli vielä normi. Musiikki oli bändin mukaan "synkkää ja sameaa" ja tarkoituksellisen "epätarttuvaa". Ensimmäinen levy, EP Malleus maleficarum ilmestyi 1987. Sitä seurasi 10 laulun albumi Nergal vuonna 1988. Vuonna 1990 ilmestyi Lp Flaw in the cradle.  

1990-luvulla Russian Loven musiikillinen tyyli kehittyi suoraviivaisemmaksi aternative rockiksi. Nyt vaikuttajia olivat Bowien lisäksi Pixies, Talking Heads, Sonic Youth ja Nirvana. Kokoonpano muuttui useaan otteeseen. Kosketinsoittaja Petri Morko jäi pois yhtyeestä. Rumpaliksi vaihtui Mika Moilanen. Yhtye julkaisi kolme cd-levyä: Hover Jack (1992), Meat Mazurka (1995) ja Gala Brutale (1996). Mazurkalla yhtye oli siirtynyt Break Recordsilta Zen Gardenille, ja basistina toimi nyt Seppo Papa Kauppila. Levyn äänitti ja tuotti Mikko Karmila, joka kunnostautui myöhemmin erityisesti raskaan rockin tuottajana. Karmilan johdolla yhtye viimeisteli yksityiskohtia aikaisempaa enemmän.

Gala Brutale tehtiin Oulussa Janne Huotarin toimiessa äänittäjänä. Basisti oli vaihtunut jälleen, ja nyt nelikielistä soitti Brainless-yhtyeestä tullut Mervi Tervo. Ronkainen luopui komppikitarasta ja toista  kitaraa soittamaan värvättiin Maako Härönen. Galaa tehdessä pyrittiin spontaaniin tulokseen. Levy tehtiin nopeasti - ei ensisijaisesti budjettisyistä vaan siksi, että se on rockimpaa. Oman sävelmateriaalin rinnalle oli valittu Morriseyn Last of the famous international playboys. YUP:n Jarkko Martikainen duetoi vierailevana artistina Ronkaisen kanssa raidalla Joe is a fine man. Russian Love teki myös muutamia musiikkivideoita, joista Sure pääsi vuonna 1994 MTV:n 120 Minutes -ohjelman rotaatioon.

Uudesta aikakaudesta kertoi Russian Loven Internetissä julkaistu single That's what the tell me when I sleep. Vastaavan tempun oli puhelinmodeemiaikana tehnyt vasta David Bowie. Keikalla yhtye alkoi käyttää  sekvenssereitä ja muita teknisiä apuvälineitä päästäkseen haluamaansa teatraaliseen lopputulokseen. Keikkoja yhtye teki pitkin Suomea. Eräs parhaista oli loppuunmyydyssä Cafe Adamissa. Vuonna 1995 se esiintyi Suomen edustajana Eburock-konsertissa Kölnissä Saksassa, mutta siitä ei jäänyt hyviä muistoja: Russian Love sai hyviä arvioita levyistään, mutta niiden kaupallinen menestys oli suhteellisen vaatimaton. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 1998. Mika Ronkainen toimii nykyään elokuvaohjaajana ja -tuottajana. Hänen tekemiään ovat mm. dokumenttielokuvat "Oulu palaa - kaupunki, joka katosi", "Huutajat - screaming men" ja "Maailmanloppu alkaa huomenna". Muut yhtyeen jäsenet suuntautuivat akateemiselle uralle. Mervi Tervo jatkoi musisointia Lunatics-yhtyeessä.
Debyytti LP Nergal sekä EP Malleus Malificarum julkaistiin cd-levynä vuonna 2007.
 

Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Sähköpostikysely: Mika Ronkainen 30.1.2008.
Tomi Tuomaala. Rumba 1/1997, s. 11.
Tero Alanko. Soundi 1-2/1997, s. 32-33.
Nergal-cd:n esittelytekstit.
Sivun alkuun
Big Jim's Beer Belly 1986 - 95

Kari Pyykkö: laulu
Janne Tienari: kitara
Lauri Miettinen, kitara
Aki Louhela: kitara, laulu
Pekka Ukonmaanaho: basso
Jukka Kurttila: rummut
 


Big Jim‘s Beer Belly (BJBB) on oululainen southern rockia soittava yhtye. Alkuperäisessä kokoonpanossa vuonna 1986 olivat mukana Kari, Janne, Lauri, Aki, Pekka ja Jukka. Jukka ja Aki erosivat yhtyeestä muiden kiireiden vuoksi vuonna 1993, jolloin heidän tilalleen astuivat Janne Holma ja Juha Ruonala.

BJBB kierteli ympäri Suomea ahkerasti. Keikkoja bändi ehti tehdä toista sataa. Eräs mieleenpainuvimmista oli esiintyminen legendaarisen Doc Hollidayn lämmittelybändinä Tampereella. Soitto kulki, ja retki oli muutenkin täynnä pohjoisen pojille tyypillistä sähläystä. Bändin bussikuski ei tämän jälkeen enää lähtenyt kiertueille mukaan.

BJBB:n musiikille oli ominaista kolmen kitaran aikaansaama raskas soundi. Toimittaja Arto Kiuru kirjoitti 1.4.1990 sanomalehti Kalevassa: ”Big Jim‘s Beer Belly tuo eteemme raskaan rockin toisen olomuodon, solisti näyttää rotevassa olemuksessaan ja punamustassa flanellipaidassaan lähinnä hevi- ja rock-kliseiden antiteesiltä. Siitä puuttuu kaikki se tekotarkka rakentelu, joka on monille aloitteleville bändeille tyypillistä ja jossain määrin tarpeellistakin”….”BJBB:ssä viehättää sen rujo aitous ja vakuuttava teeskentelemättömyys”…”yhtyeen meikkaamaton yhteissoitto rakentelee yksinkertaiset kuvionsa kolmin kitaroin, vahvasti ja tinkimättömästi. Yleisökin näyttää aistivan hyvän meiningin, blues on se maaperä, josta BJBB sävynsä kaivaa.”

BJBB teki useita demonauhoja sekä julkaisi vinyylisinglen Born loser / Goin' home, jonka äänitti Nixu Nikula. Sinkun tekoon ryhmä pääsi voitettuaan Pohjois-Suomen bändimestaruuden vuonna 1990. Yhtye hitsautui vuosien aikana kiinteästi yhteen ja olennainen osa yhteisöä oli mainio kaveripiiri. Vuonna 2008, reilut kymmenen vuotta hajoamisen jälkeen yhtyeen jäsenet päättivät koota bändin uudelleen. Oulu Pop History 2009 -konserttia varten.
 

Teksti: Oulu Pop History: http://kotisivu.suomi.net/oulupophistory/extra6.html
Singlen kappaletiedot: Viola-tietokanta

BJBB:n Myspace-sivu
Sivun alkuun
Varietee 1986 - 91
 

Mika "Mitsu" Pesonen: laulu
Pekka Louhela: kitara
Antti "Mike" Mannermaa: rummut
Tero "Roope" Okkonen: basso


Kuva: Pia Pesonen
 


Varieteen juuret ovat vuonna 1985 perustetussa Bastards-yhtyeessä, jossa soittivat Mitsu Pesonen, Mike Mannermaa ja Roope Okkonen sekä kitaristi Mikko "Miki" Manninen. Bastards oli heille ensimmäinen bändi. Treenikämpällä Oulun Myllyojalla muotoutui yhtyeen musiikillinen tyyli, melankolinen suomirock / pop. Bändi vaihtoi nimen paremmin tyyliin sopivaan ja niinpä Varietee-yhtye sai alkunsa joskus loppuvuodesta 1986.

Miki Mannisen lähdettyä bändiin liittyi kitaristi Pekka Louhela, josta tuli bändin pääasiallinen säveltäjä. Sanoitukset teki Mitsu ja sovituksista vastasi koko bändi. Keikkailu alkoi toden teolla tässä vaiheessa. Bändi esiintyi Oulussa ja lähituntumassa, Iissä, Kiimingissä, Ylikiimingissä, Muhoksella ja Raahessa. Mieleenpainuvin oli keikka Iin työväentalolla 1987: väkeä oli paljon ja bändiä "fanitettiin" tosissaan.

Varietee julkaisi 1988 omakustanteena singlen Hiljainen estradi / Nuoret sankarit, joka menestyi paikallisesti hyvin. Se oli ilmestyessään useita viikkoja Oulun myydyin single ja myös soitetuin Oulun alueen jukebokseissa.

Vuosina 1990-91 Varietee oli mukana Oulun kaupunginteatterin näytelmässä Keltariepu, jonka oli kirjoittanut Jussi Helminen ja jonka ohjasi Erik Pöysti. Esiintyminen  näyttämöalan ammattilaisten kanssa täysille katsomoille oli muusikoille bändiuran parhaita kokemuksia. Lehtiarviossa huomattiin musiikin kantava voima näytelmässä. Kun harjoituksineen melkein kaksi vuotta vienyt teatterityö oli ohi, Varietee päätti pitää taukoa jonkin aikaa. Aikaa kuitenkin kului eikä harjoituksia enää pidetty. Bändiä ei hajotettu, toiminta vain loppui. Työelämä vei muusikot eri aloille: radio Pookiin, ravintolanpitäjäksi Raaheen, valokuvaajaksi Etelä-Suomeen.
 

Sähköpostikysely Pekka Louhela, Mika Pesonen. 3.2.2010.
Niina Hakalahti: Viisas ja koskettava satu. [Teatteriarvostelu]. Kansan Tahto, 1.5.1990, s. 18.
 
Sivun alkuun
Marilin 1986 - 87

Sukupuu: San Diego Marilin
 

Helen West: laulu
Pete Nauha: laulu, kitara
Ladis Robles: urut
Beibi Lahtinen: basso
H.H.Putkinen: rummut
 


Ulkoisesti tyylipuhtaan tukkaheviyhtyeen näköinen Marilin soitti melodista poprockia. Laulaja Helen West (Heli Nevakare) oli julkaissut vuonna 1985 Femme Fatal -levymerkille englanninkielisen soolo-LP:n, jolla hän oli osoittanut rock-vokalistin ja lauluntekijän taitonsa. West etsi itselleen bändiä, ja löysi sellaisen Oulusta. San Diego -yhtyeen nokkamies Petri Nauha oli aikaisemmin soittanut mm. Van Halen -tyylisessä oululaisbändissä Southbound. Uuden yhtyeen nimeksi annettiin Marilin. Kokoonpanon täydensi hieman myöhemmin rockfestareilta löydetty turkulainen kosketinsoittaja Ladis (Ladislao) Robles.

Loppuvuodesta 1986 yhtye julkaisi LP-levyn Marilin! Megafon-levymerkillä. Levyn tuotti Riff-Raff -vokalisti Immu Ilmarinen, jolle tuotantotehtävä oli ensimmäinen laatuaan ja samalla uuden uran alku. Suomenkieliset power-pop kappaleet olivat sävellysten osalta pääosin Nauhan ja Westin aikaansaannoksia Westin vastatessa kokonaan lauluteksteistä. Tuottaja Ilmarinen osallistui aktiivisesti myös sovitustyöhön. Julkaisukeikkansa yhtye soitti Helsingin Tavastia-klubilla. 

Marilinin taival jäi lyhyeksi. Bänditoiminnan organisointia haittasi jo se, että laulaja asui Tampereella, kosketinsoittaja Turussa ja muut Oulussa. Robles siirtyi Marilinista pudasjärveläiseen powerpop-yhtyeeseen Tanna. West vaihtoi laulajan roolin rocktoimittajan töihin Yleisradiossa. Vuosina 1988-1992 hän tuotti ja juonsi TV2:n Rockstop-ohjelmaa. Petri Nauha muutti Los Angelesiin, mutta hän palasi 1990-luvun puolivälissä joksikin aikaa Suomeen ja musisoi helsinkiläisessä Project Forever -yhtyeessä. Yhdysvalloissa Nauha löysi oman musiikillisen ilmaisunsa gospelrockista. Vuonna 2007 hän julkaisi soololevyn Feet of Clay.

 
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Eija Brilli: Marilin tekee keikkaa niin kauan kuin on hauskaa. Oulun sanomat 3.12.1986
Jukka Väänänen: Viisikko löytää jäljen. Oulu-lehti 21.4.1988
www.sjoki.uta.fi/~latvis/yhtyeet/ProjectForever/
Suomen äänitearkisto: www.yle.fi/aanitearkisto
   
1987 Sivun alkuun
The Boots 1987 -

Jarmo Heikkinen: laulu, kitara
Petri Heikkinen: basso
Raimo Raappana: rummut


Vuonna 1987 Jarmo Heikkinen perusti oman yhtyeen, johon hän pyysi mukaan veljeään Petrin ja rumpaliksi Raimo Raappanan. Jarmo Heikkinen oli aiemmin vaikuttanut muun muassa Kauko Röyhkä & Narttu –yhtyeessä sekä Ramblersissa, ja nyt hän koki ajan olevan kypsä omaa yhtyettä varten. Yhtye sai nimekseen The Boots.

Yhtye kuvasi alkuaikojensa musiikkia rockabillyn, rockin ja kantrin omituiseksi sekoitukseksi, jolle ei löydy yhtä selvää lokeroa. Ensimmäinen äänite oli single Alligator river / Silver queen, joka julkaistiin vuonna 1989. Samana vuonna ilmestyi myös The Bootsin ensimmäinen albumi, joka kantoi nimeä Alligator River. Jo tällä albumilla yhtye osoitti selviä merkkejä omaleimaisesta tyylistä ja otteesta.
Nopeatempoinen, rockabillyä ja poprock-elementtejä sekoitellut, debyyttialbumi sai seuraajan vuonna 1991 Funky Road –albumin ilmestyessä. Kiistämättömästä laadustaan huolimatta albumi ei löytänyt suuressa mittakaavassa kohdeyleisöään. Myös keikkarintamalla oli varsin hiljaista. Funky Road jäi samalla The Bootsin viimeiseksi levytykseksi Euros –levymerkille yhtyeen siirryttyä Rockadillo Records –levymerkin siipien suojiin.

Kolmas täyspitkä albumi Turn to Tree julkaistiin vuonna 1994. Levyllä oli kuultavissa muun muassa naislaulua ja viulua. Tyylillisesti Turn to tree oli aiempaa popmaisempi ja melodisempi. Yleissoundiltaan se kajahteli harkitun voimakkaana. Neljäs levy Marketplace ilmestyi vuonna 1996.  Se jatkoi yhtyeen kehitystä kohti entistä popmaisempaa ulosantia. Myös kokoonpanossa oli tapahtunut muutoksia, kun aiemman trion ympärille yhtyeeseen olivat liittyneet kosketinsoittaja-laulaja Arto Piispanen, viulisti-laulaja-perkussionisti Pirkko Kontkanen, laulajat Satu Pohja ja Merikukka Kiviharju sekä mandoliinia soittanut Veli-Petteri Rajanti.

Vuonna 1999 ilmestyi The Bootsin neljäs albumi Joutomies, joka oli yhtyeen ensimmäinen suomenkielinen albumi. Tällä albumilla Petri Heikkinen oli jättänyt yhtyeen. Raappanan, Piispasen, Pohjan, Kontkasen ja Jarmo Heikkisen lisäksi tällöin The Bootsissa vaikuttivat laulajat Annika Nykänen ja Merikukka Kiviharju, kitaristi Tommi Laine, basisti Mats Hulden, bongoja soittanut Matti Soini ja perkussionisti Kari Hipponen.

Ensimmäiset ulkomaankeikkansa The Boots pääsi tekemään vuonna 1995. Tällöin yhtye soitti ensin pari keikkaa Malesian Kuala Lumpurissa ja matkasi sen jälkeen Kanadan Torontoon musiikkiviikoille soittamaan kolme keikkaa.

The Boots on monella tapaa hyvin mielenkiintoinen yhtye. Se on tavallisesti harjoitellut hyvin vähän; jäsenet ovat lähetelleet toisilleen demonauhoja kappaleista ja tätä kautta uutta materiaalia on syntynyt. Itse treenaaminen on usein tapahtunut vasta studiossa. Toisaalta alati suuremmaksi kasvaneen kokoonpanon liikuttaminen paikasta toiseen oli myös yhdenlainen haaste.

Vuonna 2008 ilmestyi yhtyeen viides albumi, Long way to morning. Uudessa kokoonpanossa bassoa soittaa Kari Södö.

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
The Boots: http://www.rockadillo.fi/boots/
Juntunen, J; Vainio, R. 1996. Soundi. Kilpaile vain itsesi kanssa: the Bootsilla ei ole kiire mihinkään. 1996: 7, s. 52
Niemi, J. 1994. Soundi. Boots: psykologisia rytmejä ja tyhjä tila nuottien välissä. 1994:8, s. 21-23
Rumba. These Boots are made for rocking. 1989:11, s. 27
Kari Utoslahti: Bootsit eivät sammaloidu. Forum24 10.4.2008, s. 30.
   
Sivun alkuun
Subway Rats 1987 - 1995

Marko Kela: laulu, lyömäsoittimet
Marko Oikarinen: kitara, laulu
Mika Kamula: basso, laulu
Juha "Topi" Siltala: rummut
 


Subway Rats perustettiin Kempeleessä 1987. Bändin musiikillinen linja oli heti alusta melodinen hard rock. Stemmalaulu, kunnon "voimaköörit" olivat keskeinen osa yhtyeen soundia. Musiikki oli pääosin omaa, mutta covereitakin mahtui ohjelmistoon, mm. Aerosmithia, Beatlesia, Alice Cooperia, Alex Harveyta.

Ensimmäinen demo herätti heti kiinnostusta paikallisradioissa. Subway Ratsin ”levyhittejä” olivat Nights are so long, Best friend’s wife, Train ja Bring back my radio. Vuodesta 1988 bändi keikkaili varsin ahkerasti Oulussa ja ympäristössä. Energisissä live-esiintymisissä yleisö eli sykkeessä mukana. Radiosoittoakin yhtye sai mukavasti osakseen aina Saksaa myöten.

Yhtyen nimi muuttui matkan varrella moneen kertaan: Subway Rats, Subway Raz, Yawbus Star, Neverheard ja Meat The Fish. Monenlaista soittajakuntaakin orkesterissa ehti vierailla eri instrumenteissa: Rummuissa Ismo Rosenberg, Sami Saurio (& Mika K), kitaristina Marko Viitala, Jouko Niksu Nikula, Jussi Matero & Juha Lintunen ja basistina Jussi Karttimo.

 
Lähde: bändiesittely Oulu Pop History
   
Sivun alkuun
The Maewestmen 1987 -

Mika Hautamäki; laulu, kitara
Juha Alakulppi; rummut
Pertti Lamberg; basso, huuliharppu
Tommi Takkunen; kitara
 


Maewestmen syntyi, kun laulusolisti lähti "angstisia ja urbaaneja rytmejä" soittaneesta Les Pompistes -yhtyeestä . Yhtyeen kitaristi Mika Hautamäki otti hoitaakseen laulusolistin tehtävät. Uutena jäsenenä mukaan liittyi Pertti Lamberg. Lambergin soittama pystybasso sopi hyvin kuvioihin, sillä yhtyettä kiinnosti tehdä kantrin värittämää rockia. Nick Caven The firstborn is dead -LP oli yhtyeen suosikkilevyjä. The Cramps mainittiin vertailukohtana. Bändin nimen puolestaan inspiroi vanhojen lännenelokuvien syntinen seksipommi Mae West.

Vuonna 1989 The Maewestmen julkaisi omakustanteena maksi-ep-levyn Daughters in the Slaughterman's dreams. Levyn yhdeksän lyhyenytimekästä laulua olivat Hautamäen ja Takkusen käsialaa. Maewestmenin ohellla Hautamäki soitti 1987-89 bassoa Radiopuhelimissa.

 
Teksti: Juha Sutela
Lähde: Ari Peltonen: Oman käden oikeudella. Rumba 22/1989, s. 9.
   
Sivun alkuun
Far Arden 1987 -

Nevski: laulu, akustinen kitara, huuliharppu
Jarmo Heikkinen: rummut, taustalaulu
A-M. Jänkälä: basso
Juha Lindberg: kitara, taustalaulu
Arto Willman: kosketinsoittimet, taustalaulu
 

Far Ardenin perustivat 1987 Nevski (Esko Nevalainen), Juha Lindberg, Ari-Matti Jänkälä, Arto Willman ja Jarmo "GT" Heikkinen (eri henkilö kuin mm. The Bootsissa soittanut kitaristi). Neljä heistä oli kuulunut aikaisemmin Hazard-yhtyeeseen. Nimensä Far Arden otti Jim Morrisonin runosta. Nevskin mukaan Far Arden on neutraali nimi yhtyeelle, jonka musiikkia ei voi luontevasti asettaa mihinkään kategoriaan. Far Arden kuvaa myös musiikin asemaa arkisen elämän henkireikänä.

Ensimmäinen julkaisu, omakustannesingle Lisa ilmestyi 1989. Single on julkaistu myöhemmin myös Poko Recordsin suomalaisen vaihtoehtorockin kokoelmalla ”Sivulliset”. Arto Willman lähti yhtyeestä jo ennen singlen julkaisua. Toinen miehistönmuutos tapahtui 1989, kun Eero Mahkonen liittyi bändiin kitaristiksi. Kesällä 1990 yhtye äänitti toisen singlensä. Yhtye oli lähettänyt kappaleen I Feel Fine Libero-lehden kilpailuun ja palkintona lehti kustansi singlen julkaisun. Vuonna 1991 Far Arden julkaisi neljä eri kappaletta sisältäneen Balled Up -ep:n.

Far Ardenin leimallisena piirteenä on aina ollut monipuolisuus. Vuoden 1993 Things They Roll Fast -singlen arvostelussa Rumbassa todettiin, että julkaisun kolmella kappaleella tuntuu soittavan aina eri bändi. Nevskin mukaan olennaista on ollut oikeanlainen intuitio. Spontaanisti syntyneitä kappaleita ei ole yritetty väkisin tunkea mihinkään muottiin, vaan erilaisuus on koettu pikemminkin vahvuudeksi kuin linjattomuudeksi.

Ensimmäisen täyspitkän Far Arden -albumin aika koitti vuonna 1993. CD Wind & Change julkaistiin omalla Donut Music -merkillä. Näihin aikoihin Far Arden keikkaili aktiivisesti Oulun alueen lisäksi muuallakin Suomessa Rovaniemen ja Helsingin välillä.

Vuosina 1994-1996 yhtyeen kokoonpano uusiutui lähes kokonaan. Jänkälä ja Mahkonen jättivät yhtyeen vuonna 1994. Jari Pietilä tuli aluksi Jänkälän tilalle basistiksi mutta vaihtoi kitaraan Esa Koukkarin liityttyä mukaan. Lindberg lähti vuonna 1996. Kari Kuivamäki liittyi kokoonpanoon kosketinsoittajaksi samoihin aikoihin. Yhtyeen musiikillinen linja muuttui vaihdosten myötä. Folk- ja rock-aineksien sekaan alkoi tulla enemmän progressiivisen rockin piirteitä. Vuonna 1998 miehistönvaihdoksia seurasi vielä lisää: Koukkari, Kuivamäki ja rumpali Heikkinen jättäytyivät sivuun ja bändiä täydennettiin basisti Juha Liimatalla ja mm. Sininen Rytmiluu -yhtyeessä soittaneella rumpali Jarkko Arolla.

Pitkä levytystauko päättyi vuonna 2001, kun yhtye julkaisi toisen täyspitkän albuminsa Free Pictures. Samana vuonna Lauri Väkevä oli tullut basistiksi Liimatan tilalle. Levyn julkaisun jälkeen kokoonpanoon liittyi kitaraa, huilua ja koskettimia soittava Juha Sutela. Väkevän muutettua Oulusta 2005, basistina on ollut aikaisemmin mm. ANJA-yhtyeessä soittanut Asko Karhunen. Sutelan jäätyä pois yhtyeestä alkuvuonna 2009 kosketinsoittaja Kari Kuivamäki palasi Far Ardeniin.

Far Arden keikkailee edelleen - lähinnä Oulun alueella. Vuonna 2008 yhtye keikkaili myös unplugged-versiona. Tätä tyyliä edustaa yhtyeen Oulu Folk 2008 -kokoelma-cd:llä julkaistu kappale Tune of Comfort & Delay. Far Ardenin jäsenet ovat kuuluneet muihinkin yhtyeisiin. Yksi niistä oli 1990-luvulla toiminut Limingan tulli, jossa olivat mukana Aro, Kuivamäki, Pietilä ja Sutela.  
 

Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
kyselylomakehaastattelu: Igor Nevski
Far Ardenin Myspace-sivu
Väänänen, J. Kynttilä vakan alta. Rumba. 1993 (11), 14.
Väänänen, J. Yksinkertaista ja tarkoituksenmukaista. Rumba 1991 (4), 19.
 
1988 Sivun alkuun
Generators 1988 - 1996

Kortti: laulu, kitara
Pekka Salonsaari, basso
Peeke: rummut
 


Kuva: Generators-kotisivu
Viimeisin Generators -kokoonpano v. 1995.
Peeke (vas.), Sipilä, Nyman, Kortti ja Soini.


Generators ideoitiin jonkin oululaisen rokkibaarin pöydässä - todennäköisesti Haarikassa. Kitaristi Jukka Kortti ja basisti Pekka Salonsaari olivat tutustuneet toisiinsa alkuvaiheen Mieskuoro Huutajissa. Rumpaliksi pestattiin Petri "Peeke" Jakku. Peeke ja Kortti olivat soittaneet yli-iiläisbändissä The Wee Wee Separators. Salonsaaren historiaan kuului mm. jäsenyys KTMK:ssa. Keväällä 1989 joukkoon liittyi kosketinsoittajaksi Ei! Ei!-yhtyeessä soittanut Kari Sammo. Kortti ehdotti yhtyeen nimeksi Who-biisistä muokattua My Generatoria mutta Salonsaaren vaatimuksesta se muutettiin muotoon Generators.

Yhtyeen tavoitteena oli yhdistää väkivaltainen "oulusoundi" funk-rytmeihin. Treenikämppä oli Rauhalan piharakennuksessa, jossa harjoittelivat myös oulusoundin edustajat EBPSATRFM ja Radiopuhelimet. Ensimmäisen demonsa Generators teki Soundmix-studiolla syyskuussa 1989 Tumppi Niemelän toimiessa äänittäjänä. Ensiesiintyminen oli pikkujoulukeikka Muhoksen legendaarisessa Mimmiteekissä 9.12.1989.

Yhtyeen kokoonpano muuntui vuosien aikana: Sammo erosi yhtyeestä jo ennen ensimmäistä keikkaa. Kitaristi Kari Korva tuli mukaan alkuvuodesta 1990. Vuotta myöhemmin joukkoon liittyi lyömäsoittaja Matti Soini. Seuraavaksi Basisti Salonsaari muutti Helsinkiin ja hänen tilalleen tuli Spidersissä soittanut Seppo Elsilä. Kari Korva erosi keväällä 1992 ja kitaristiksi tuli nyt Timo Sipilä. Viimeinen miehistövaihdos tapahtui 1994 kun basisti vaihtui Jarkko "Jake" Nymaniin. Hetken yhtyeessä ehtivät vaikuttaa myös kitaristi J. Kangas, perkussionisti Jallu Junnilainen sekä kosketinsoittaja Tapio Wiik.
 
Generatorsin tärkein vaikuttaja oli James Brown. Yhtyettä toki verrattiin Red Hot Chili Peppersiin, mutta kalifornialaisbändiä diggasi vain Salonsaari. Generators teki pohjoista funkia, jossa oli elementtejä myös garagesta ja punkista. Biitin tuli olla kiivas ja tuima. Myöhemmin sävykirjo laajeni industrialiin ja jopa easy listening -poppiin.

Generators keikkaili usein yliopistokaupungeissa, joiden ravintolaikäinen yleisö tanssi mielellään bändin tahtiin. Ikärajattomilla keikoilla Oulussa oli jopa "teinihysteriaa". Toiminta oli kuitenkin korkeintaan puoliammattilaista, keikkoja oli 30 - 40 vuodessa. Yhtye esiintyi myös suurimpien kotimaisten rockfestivaalien kakkoslavoilla, ja teki Skandinavian kiertueen 1994. Parhaat muistot ovat kuitenkin klubikeikoilta Tampereelta ja Turusta sekä Helsingin Vanhalta. Keikkamyynti oli hyvin ajan tasalla; "pitserian nurkassa" ei tarvinnut esiintyä. Sen sijaan ulkopuolelta tarjottu vuoden 1993 Lapin kiertue vei Generatorsin aivan väärään ympäristöön. Flopiksi jäi myös 1996 tehty Berliinin reissu. Samanaikaiset ilmaiskonsertit veivät potentiaalisen yleisön, ja ongelmia tuottivat myös kiertuekumppanit, "urpoilevat helsinkiläishevarit".
 
Generators sopi luontevasti oululaisen Bad Vugum -levy-yhtiön linjaan. Sen suojissa syntyi viisi äänitettä. Levyt tehtiin nopeasti ja pienellä budjetilla, vaikka mukana oli puhallinsoittajia ja muita vierailijoita. Kaksi viimeisintä levyä ilmestyivät Megamania-yhtiön isommissa raameissa. Niistä uuden 1996 Bewaren tuotantoon satsattiin jo enemmän.

Musiikkivideo teki tuloaan Suomeenkin 90-luvn alussa, ja Generators oli tietysti mukana. Pikisaaren ammattioppilaitoksen avustuksella toteutettu In a blue funk -video näytettiin pari kertaa MTV Europella 1993, mikä oli tuolloin harvinainen kunnia suomalaiselle yhtyeelle. Shiny Mama -videon (1994) ohjasi uraansa aloitellut, sittemmin monin tavoin ansioitunut Tommi Pietiläinen.
 
Ura ei kuitenkaan edennyt odotusten mukaan. Kortti ja Sipilä pääasiallisina biisintekijöinä halusivat uudistumista, mutta sopivaa suuntaa ei löytynyt. Levy-yhtiön lupaama satsaus ulkomaiden markkinoille osoittautui heppoiseksi. Yhtyeen musiikille olisi todennäköisesti ollut markkinoita, mutta 1990-luvun puolivälissä ei vielä löytynyt vientiresursseja. Generators lopetti toimintansa 1996 ja se on sen jälkeen soittanut vain pari irtokeikkaa.
Jukka Kortti väitteli tohtoriksi vuonna 2003 aiheenaan mainonnan historia. Hän on jatkanut aktiivisesti musiikkiympyröissä. Vuodesta 1997 hän on ollut helsinkiläisen inderockyhtyeen The Protestantsin laulaja-kitaristi ja biisintekijä. 1999-2004 hänellä oli myös kokeilevaa musiikkia tekevä yhtye Linko.

Generators-julkaisut:

Bad Vugum:
Brain Off Dance. 7” single 6/1990
Speed Up, Sister, Speed Up. 7” single 3/1991 (+video)
Fake. LP 1/1992
Irrational Soul Hygiene. 12” EP 1/1993 (+video In a Blue Funk)
Shiny Mama. LP/CD 2/1994 (+video ‘Shiny Mama’)

Megamania:
Rearrange. Cd-single syksy/1995
Beware. CD 2/1996 (+video ‘Rearrange’)
 

Teksti: Juha Sutela
Lähde:
Sähköpostihaastattelu: Jukka Kortti

Lisätietoa yhtyeestä Ostrobotnia-tietokannasta
Generators Youtubessa
Sivun alkuun
Atomic Dog 1988 - 1992

Riku Kukkonen; kitara
Pete West; kitara
Juha ”Jupi” Hjelt; basso ja laulu
Jaska Vetämäjärvi; rummut
 

Atomic Dog rakentui Lutherin ja Riff Raffin jäännöksistä vuonna 1988. Ihan alkuperäisessä kokoonpanossa rumpalina toimi Pasi Timonen. Pasin keskityttyä kuntosalibisnekseen, hänen tilalleen kannujen taakse löytyi Ylikiimingistä Jaska ”Jake The Fucking Lake” Vetämäjärvi. Näinpä bändi olikin koossa.

Tämä samainen ryhmä julkaisi vuonna 1989 omakustanne-singlen Feel No Love / Run To Me. Sen tuotti ja äänitti legendaarinen Nixu Nikula (R.I.P.) ja stemmoja lauloi Elvis Lassila. Sinkku soi Pohjois-Suomen paikallisradioissa tiuhaan ja viihtyi niiden TOP-10 listoilla. Sinkun ja videon siivittämänä Atomic Dog kiersi keikoilla ympäri Suomea.

Riku käväisi välillä soittamassa vuoden verran Kirkan bändissä, mutta palasi sitten takaisin AD :n riveihin. Bändin loppuvaiheissa kitaristina pyörähtivät myös Ville ”Vikke” Mattinen (Ex-IC-Rock) ja Matti ”Masa” Palvalehto (Ex-Hardline). Lopullisesti homma hiipui vuonna 1992 Jupin muutettua Helsinkiin, jossa hän perusti Atomic Dick -nimisen power-trion.

V. 2000 jälkeen Jupi Hjelt on ollut toiminut mm. bändeissä Powerdrive, Royal Truck ja Grönholm. Riku Kukkonen on soittanut mm. Austin Mailer ja Bearfoot -yhtyeissä.
 

Lähde: Oulu Pop History
 
   
Sivun alkuun
Bourbon 1988 - 1996

Harri Narkilahti: laulu, kitara
Juha Kallio: kitara
Kimmo Koponen: basso
Pekka Soinilehto: rummut
Pasi Väyrynen: koskettimet
 


Oululaisyhtye Bourbon sai alkunsa 1988. Ihan alussa mukana olivat kitaristit Harri ja Juha, basisti Kimmo ja rummuissa Eero Simuna. Kosketinvahvistukseksi liittyi melkein saman tien Pasi.

Yhtye keikkaili ahkerasti Oulussa ja lähiseudulla, ja tuli tutuksi ennen muuta mainiona bailubändinä. Rautalanka ja rock 'n' roll olivat bändin musiikilliset kulmakivet. Miehistövaihdoksiakin Bourbon koki vuosien saatossa, -91 kannujen taakse vaihtui Eeron tilalle Pekka. Tuo samainen vuosi -91 jäi ryhmälle mieleen myös Radio Megan hittimittariohjelmasta, jossa Bourbonin biisi Crazy Mama sai ylivoimaisesti eniten ääniä koko vuonna.

Loppuvaiheissa kokoonpano koki vielä muutoksia: v.1995 Juhan tilalle kitaran varteen tarttui Matti Palvalehto. Ja basistin tontillakin ehtivät käväistä Raimo Nykänen ja Jorma Makkonen.

 

Lähde: Oulu Pop History.
Tekstin editointi Juha Sutela
   
Sivun alkuun
The Undertakers 1988 - 1993

Mikko Toppari: laulu, kitara
Pekka Sipilä: kitara
Matti Salo: basso
Anne Toppari: rummut
 


Indie-kitarapoppia soittaneen Undertakersin juuret juontavat Keski-Pohjanmaalle. "Pyhäjoen Troggs" -lisänimellä kutsuttu yhtye siirtyi kuitenkin Ouluun yhtyeen jäsenten opiskelujen takia. Yhteinen musiikkimaku tutustutti Undertakersit uraansa aloitelleeseen Aknestikiin, joka harjoitteli samalla treenikämpällä Oulun keskustassa Santaholman nuorisotalolla.

Undertakers julkaisi  toimintansa aikana yhden LP:n, yhden EP:n ja kaksi singleä. Debyyttisingle The Cheat julkaistiin Aknestik-yhtyeen Lota Lota -levymerkillä - käytännössä omakustanteena. Pikkuyhtiö Strawberryn kautta ilmestyi vuonna 1990 single Manhunt. 1991 oli vuorossa LP-levy Happiness. Manhuntista tehtiin myös kotimaiseen esitykseen päässyt musiikkivideo.

Vuonna 1992 Undertakers teki Strawberrylle vielä EP-levyn Iris. Siinä soitti bassoa yhtyeestä poistuneen Matti Salon sijasta Jari Pietilä. Pietilän oli määrä liittyä yhtyeeseen vakituiseksi jäseneksi, mutta kun Sipilä päätti liittyä Generators-yhtyeeseen, jäljelle jäänyt trio ei enää jatkanutkaan toimintaa.

Undertakersia verrattiin sellaisiin kansainvälisiin nimiin kuin R.E.M., Pixies ja The Smiths. Keikka-arvio Tavastia-klubilta alkuvuodesta 1990 puhui hauraan harmonisista kappaleista, joissa on kantri- ja psykedeliavaikutteita. Indie rock oli kuitenkin vielä hyvin marginaalinen musiikin laji Suomessa . Yhtye oli kuitenkin hyvän livebändin maineessa. Keikoilla Undertakers kävi usein yhdessä Aknestikin kanssa. Ylioppilastalo Rauhala oli yhteen aikaan Undertakersien "kotilava". Kohtalaisen kotimaankeikkailun lisäksi yhtye kävi soittamassa pari keikkaa Saksassa.

 

Teksti: Juha Sutela
Lähde:
Soundi 4/1991, s. 61.
Keikka-arvio Undertakers / Jolly Jumpers. Sami Karjalainen. Rumba 3/1990.
http://aknestik.poko.fi/historia2.html
Sähköpostiviestit: Jukka Kortti; Jari Pietilä
   
Sivun alkuun
China Swallow 1988 -

Mika Friman: useita instrumentteja
Pekka Rasinkangas: useita instrumentteja


China Swallow perustettiin 1980-luvun loppupuolella. Mika Friman ja Pekka Rasinkangas olivat molemmat soittaneet Tiistai-yhtyeessä vuosina 1985-1987. Mika Friman toimii myös yhtyeen tuottajana ja nauhoittajana, joka työstää syntyneet ideat valmiiden kappaleiden muotoon. Frimanin ja Rasinkankaan lisäksi levyillä on soittanut vierailevia artisteja.

Yhtyeen musiikki on ambientia, jossa on vaikutteita muun muassa ranskalaisen kokeilijan Erik Satien, Brian ja Roger Enon sekä Cocteau Twins –yhtyeen musiikista. Kappaleet ovat äänimaisemia, jotka rakentuvat useiden eri instrumenttien käytön varaan. Kappaleissa voi kuulla niin akustista kitaraa, selloa kuin myös kosketinsoittimia. Yhtye on itse todennut, että ambient-musiikkia tehdessä usein valittavat soundit ja soittimet sekä tempot ja harmoniat ovat yhtä ratkaisevia kuin itse sävellykset.

Tärkeää kyseiselle musiikkityylille on kone-elementtien käyttäminen. Myös taidemusiikista, esimerkiksi Philip Glassin ja Michael Nymanin tuotannosta vaikutteita saanut China Swallow –kaksikko julkaisi debyyttialbuminsa Gods Themselves vuonna 1990. Kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1992 kokoonpanolta ilmestyi toinen julkaisu, single Moments of Being.

Yhtyeen kolmas julkaisu Memoirs of Amnesiacs ilmestyi vuonna 1995. Tällä albumilla China Swallow siirtyi kokonaan instrumentaalimusiikin puolelle, kun vielä aiemmilla levyillä oli voinut kuulla laulua.
China Swallow soitti aina marginaalista musiikkia, eikä täten koskaan onnistunut saamaan musiikilleen julkaisijaa. Yhtye julkaisikin kaikki levytyksensä omakustanteina.
 

Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
China Swallow: http://cc.oulu.fi/~rar/ChinaSwallow.html
Turun ylioppilaslehti – 13. huhtikuuta: http://org.utu.fi/tyy/old/tyl.virgin2/95/11/levypal1.html
Haapsamo, R. 1995. Rumba. Rockin antiteesi. 1995:12 , s. 18
Sivun alkuun
Kullervo Kalske -orkesteri 1988 -  1990

Reijo Rinnekangas: laulu
Kari Ikonen: kosketinsoittimet
Jussi Juutilainen: rummut
Jussi Lappalainen: basso
Pasi Lehtoranta: saksofoni
Juha Sutela: kitara, huilu
Antti Ylönen: lyömäsoittimet
 


Kullervo Kalske -orkesteri (KKO) syntyi loppuvuodesta 1988, kun kirjailija-valokuvaaja Reijo Rinnekangas halusi ilmaista itseään myös musiikillisesti. Bändiksi löytyi toimintansa lopettanut Sulo Savo & the Silver Stars, jonka jäsenten soittohistoriaan kuului sellaisia yhtyeitä kuin Kumma Heppu ja lopunajan voidellut, Tunnelbana Bröder ja Anttikripa. KKO:n musiikilliseksi tyyliksi muotoutui retropop, jossa oli soulia, kevytjatsia ja vanhan tanssimusiikin exotica-osastoa - "kuin Dallape soittaisi Santanaa". Yhtyeen nimi tuli siitä, kun eräs nainen oli kehaissut Rinnekankaan muistuttavan 1940-50-luvun elokuvasankaria Kullervo Kalsketta.

Itsekin toimittajana työskennelleen Rinnekankaan mediasuhteet olivat hyvät. Ensisinglen julkaisutilaisuudessa heinäkuussa 1989 hän lanseerasi yhtyeen ja Kalske Records -yhtiön. Sinkku Pojan toiveet oli savikiekkoajan inspiroima: levyllä oli näyttelijä Jari Forsmanin alkuspiikkaus, introsoolo ja vanhan ajan soundit. Kääntöpuolella oli ensimmäinen oma laulu, Piirakka, jonka myötä syntyi työskentelytapa: Rinnekangas teki tekstin ja melodian ja lauloi tuotoksensa c-kasetille ilman säestystä. Bändi sovitti kappaleen yhdessä valitun tyylin mukaan.

Levykannet suunniteltiin valokuvaaja Jaakko Heikkilän kuvien ympärille. Rinnekangas onnistui kauppaamaan debyyttisingleä mm. liikelahjoiksi huomattavat määrät. Tavoite oli nostaa levy Suomen singlelistan kärkeen heinäkuussa (jolloin levymyynti on muuten vähäisintä), missä onnistuttiinkin. Tuoreesta ja tuntemattomasta yhtyeestä julkaistiin liki puolen sivun juttu Helsingin Sanomissa kesäkuussa 1990. Asiaa edisti luonnollisesti Rinnekankaan maine muilla taiteen aloilla.

Keväällä 1990 julkaistiin toinen single Maaliskuun sateet ja kesäkuussa samanniminen LP. Rike Pietilän tuottamalla kiekolla "kullervolaistettuista" kappaleista kuusi oli bändin omaa tuotantoa. Nimibiisi oli käännös Donald Fagenin laulusta Maxine. Lisäksi versioitiin Madnessia, Sir Douglas Quintetia ja Hurriganesia. Rumban levyarvostelussa bändiä verrattiin Topi Sorsakoski & Agents -ryhmään. KKO esiintyi Oulussa mm. Rauhalassa, Hovinarrissa ja Rotuaarin lavalla.

Kesäkuussa 1990 KKO lähti Rinnekankaan järjestämälle viikon "kotimaan kiertueelle", jonka keikkapaikat vaihtelivat maalaiskylästä pääkaupunkiin. Yhtye esiintyi Espan lavalla  ja soitti levynjulkaisukeikan Svenska Klubbenilla. Samalla viikolla avattiin galleria Brondassa Rinnekankaan valokuvanäyttely . Pihtiputaan Pasalankylän maamiesseuran keikalla KKO törmäsi kulttuurieroihin. Avauspiisinä käytetty jatsi Hello Birdie sai kylmän vastaanoton. Keikka jouduttiinkin "tuunaamaan" lennossa lavatanssien suuntaan: "Onko Meksikon pikajuna humppaa?"

Rinnekangas avasi ovia, joita toiset yhtyeet kolkuttivat turhaan. Kullervo Kalske -orkesteri oli kuitenkin luontojaan projektiyhtye. Liikkeelle oli lähdetty vauhdikkaasti, ja tulevaisuuden tavoitteet vaihtelivat bändin sisällä.  Niinpä yhtye esiintyi viimeisen kerran lokakuussa 1990 kadotakseen kokonaan bändikartalta - näkyvän lehtijutun saattelemana tietenkin.

Reijo "Rax" Rinnekangas jatkoi musiikkiuraansa vuonna 1995 julkaistulla soolo-cd:llä Leijonanmieli. Siinä hänen soittokumppaneinaan olivat Rike Pietilä ja Olli Tuomainen. Juutilainen ja Lappalainen jatkoivat Tunnelbana Bröder -yhtyeessä, Ikonen Noppasoppa-yhtyeessä.

 
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Oulu-lehti 16.7.1989.
Marja Salmela: Kullervo Kalske sukeltaa teinimaailmaan. Helsingin Sanomat, 12.6.1990, s. B 5.
Oulun sanomat 6.6.1990. Oulu-lehti 18.10.1990.
Sundholm: [Levyarvostelu]. Rumba 19/1990, s. 38.
Reijo Rinnekangas kirjaston kirjailijatietokannassa
Sivun alkuun
Dead Allison 1988 - 1993

St. Francis: kitara, laulu
Jurtsa Häkiö: kitara
Make Annunen: basso
Marko "Nikke" Nikula: rummut
 


Dead Allison perustettiin Oulussa loppuvuodesta 1988. Yhtyeen johtohahmo ja biiisintekijä St. Francis (Rami Posio) tunsi Annusen ja Nikulan tunsivat lapsuusvuosilta. Ennen Dead Allisonia he soittivat punkia yhtyeessä Idiot Clan.

Dead Allisonia inspiroivat The Stooges ja varhainen Alice Cooper. Ensimmäisen demonsa, jolla oli kuusi kappaletta bändi äänitti helmikuussa 1989. Sen ansiosta rocktuottaja Miettinen kiinnitti bändin Gaga-Goodies -levymerkilleen. Demolta poimitut Francis / You bitch julkaistiin bändin ensisinglenä ja bändi pääsi keikalle Helsingin arvostetulle Tavastia-klubille.

Yhtye teki melko lyhyessä ajassa kolme albumia: Toys and Dreams (1990), Second Coming (1991) ja Sceam of a Raven (1993). Gaga-Goodiesin niukoilla budjeteilla studiotyö täytyi tehdä nopeasti, mutta tämä tuntui sopivan yhtyeelle hyvin. Levyarvioissa Dead Allisonia verrattiin Stoogesin ohella sellaisiin kuuluisuuksiin kuin The Saints ja New York Dolls. Kolmannella albumilla tyyli oli muuttunut: hitaammat ja raskaammat soundit tulivat lähelle alkuaikojen Black Sabbathia.
 
Lavalla bändi oli raivoisan energinen. Tyypillinen keikkasetti kesti puolisen tuntia. Yleisön reaktiot olivat positiivisia, mutta levyt herättivät vain niukasti huomiota. Keikkojakin oli vähän eikä radiosoittoa lainkaan, mikä lisäsi yhtyeen turhautumista. Treenaaminen vaikeutui Häikiön muutettua Helsinkiin. Viimeisen keikkansa bändi veti tammikuussa 1993, juuri ennen kolmannen albumin ilmestymistä. Rumpali Nikula vaikutti myöhemmin Luxury Spit -yhtyeessä, Häikiö mm. helsinkiläisessä Dark Sunissa.
 

Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Kari Sammo: Ruumis lelukasassa. Rumba 7/1990.
www.unimeri.com/deadallison/ [Hakupäivä 19.9.2011]
Noise for Heroes nro 22, 1992. www.nkvdrecords.com/deadalli.htm [Hakupäivä 19.9.2011]
 
1989 Sivun alkuun
The Peppermints 1989 - 

Timo ”Rautsi” Rautio: laulu, kitara
Matti Mikkonen: kitara
Harri ”Tedi” Huuskonen: basso
Juha Seilonen: rummut


Laulaja ”Rautsi” Rautio, basisti ”Tedi” Huuskonen ja rumpali Juha Seilonen perustivat yhtyeen kesällä 1989. Rautiolla oli jo yhtyettä perustettaessa mielessä valmis nimi The Peppermints. Rattorilupista löytyi vielä kitaristi Matti Mikkonen. Tämän jälkeen yhtyeen kokoonpano oli valmis. Bändin kappaleiden kirjoittamisesta vastasi ”Rautsi”, jolla oli runsaasti materiaalia valmiina jo yhtyeen aloittaessa. The Peppermintsin musiikki oli melodista ja aurinkoista pop-musiikkia, jonka vaikuttajat löytyivät brittiläistä rockista. Suurimpana innoittajanaan Rautsi on kuitenkin maininnut Kalifornialaisen The Banglesin.

Peppermintsin esikoislevy saatiin markkinoille jo vuoden 1989 lopulla. Viisi kappaletta sisältänyt ep kantoi yhtyeen omaa nimeä ja sen julkaisi turkulainen Kane Records –yhtiö. Sama yhtiö julkaisi seuraavana vuonna The Peppermintsin ensimmäisen täyspitkän albumin What a lovely day. Albumi poiki yhtyeelle hyvin keikkoja. The Peppermints pääsi esiintymään muun muassa Provinssirockin päälavalla.

Vuonna 1991 Kane Records julkaisi yhtyeen toisen albumin Desires, tears & lies. Viimeistään tämän albumin aikoihin The Peppermints noteerattiin jo valtakunnallisesti etenkin kovana live-yhtyeenä. Yhtyeen keikkakokoonpanossa kiersivät mukana myös taustalaulajat Sari Paananen ja Pia Häikiö, jotka toivat lisäväriä esiintymiseen. Erikoisuutena voi mainita, että Radio Mafian historian ensimmäinen suora live-keikka oli The Peppermintsin keikka Provinssirockissa kesällä 1991. Desires, tears & lies –albumilta julkaistiin singlenä kappale And tomorrow desires, josta Pia Häikiö teki musiikkivideon.

Peppermintsin viimeinen albumi julkaistiin vuonna 1993. Levy-yhtiö oli vaihtunut helsinkiläiseksi Stupido Twinsiksi ja myös yhtyeen musiikissa oli tapahtunut muutoksia. Away oli aikaisemipia albumeja melankolisempi niin sävellyksiltään kuin teksteiltäänkin. Basisti ”Tedi” Huuskonen oli muuttanut Tanskaan. Tästä syystä yhtye keikkaili harvakseltaan ja joillakin keikoilla bändin basistina nähtiin Seppo ”Sykö” Kauppila. Keikoilla kokoonpanoon kuului myös kosketinsoittaja Mika Friman.

Peppermintsin toiminta loppui vuonna 1994. ”Rautsi” julkaisi vuonna 1995 sooloalbumin Pikkutunneilla. Seuraavana vuonna ”Rautsi” teki päiväkotilasten kanssa hyväntekeväisyysalbumin Lauluja lapsilta lapsille.

Vuonna 1997 The Peppermints teki paluun käyttäen nimeä Rautsi & The Peppermints. Grougho-nimisen albumin julkaisi Juliet Jones Sydämen Art Planktons –levy-yhtiö. Peppermintsin jäsenistä Rautsi, Juha Seilonen ja Mika Friman ovat soittaneet myös II station –kokoonpanossa, joka soitti cover-versioita U2:n kappaleista. Rautsin ansiolistaan kuuluu myös kaksi Näyttelijä Kirsi Tarvaisen albumia, joille hän teki sävellykset ja sanoitukset.  Vuonna 2006 Rautsi julkaisi cd-levyllisen countrya taiteilijanimellä Luke Whitten.
 

Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähde:
www.sjoki.uta.fi/~latvis/yhtyeet/Rautsi/rpep.html
 
Sivun alkuun
Sentenced 1989 -  2005

Taneli Jarva: basso, laulu
Miika Tenkula: kitara, laulu
Sami Lopakka: kitara
Vesa Ranta: rummut


Vahvalla death metallilla aloittanut, myöhemmin melodisen metallin kautta raskaan rockin jättiläiseksi kasvanut Sentenced perustettiin Muhoksella vuonna 1989. Sitä edelsi vuotta aiemmin perustettu yhtye Deformity. Sentencedin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat kitaristi-laulaja Miika Tenkula, kitaristi Sami Lopakka, basisti Lari Kylmänen sekä rumpali Vesa Ranta. Kokoonpano nauhoitti kaksi demoa; vuoden 1990 ”When Death Joins Us... sekä vuoden 1991 Rotting Ways to Misery.

When Death Joins Us –demo poiki yhtyeelle pienimuotoisen levytyssopimuksen ranskalaiselle Thrash Recordsille. Juuri ennen debyyttialbumin Shadows of the Past äänityksiä Lari Kylmäsen tilalle basistiksi liittyi Taneli Jarva. Shadows... on melkoisen tyypillistä, laadukasta death metallia. Vuonna 1992 yhtye nauhoitti promonauhan Journey to Pohjola, joka avasi levytyssopimuksen vasta-aloittaneen Spinefarm Recordsin kanssa.

Sentencedin toinen täyspitkä albumi North from Here ilmestyi vuonna 1993. Nyt musiikki oli muuttunut selkeästi melodisempaan suuntaan. Kappaleet ovat hyvin tehtyjä ja levy on ilman muuta yksi suomalaisen melodisen death metallin merkkitöitä. Merkittävin muutos albumilla aiempaan oli Jarvan siirtyminen Tenkulan tilalle yhtyeen laulajaksi. Vielä samana vuonna yhtye julkaisi minialbumin The Trooper, jolla on kuultavissa Iron Maiden –coverin lisäksi yhtyeen omia kappaleita. Trooper  herätti saksalaisen Century Media recordsin mielenkiinnon ja pian Sentenced solmikin levytyssopimuksen kyseisen levy-yhtiön kanssa.

Vuonna 1995 ilmestyi yhtyeen kolmas albumi Amok. Yhtyeen musiikki jatkoi kehitystä kohti hitaampaa, melankolisempaa ja entistä melodisempaa ulosantia. Albumia pidetään yhtenä Sentencedin parhaista, ellei jopa parhaana. Amok sai hyvän vastaanoton ja yhtyeellä riitti keikkoja enemmän kuin koskaan aiemmin. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi vielä minialbumi Love & Death, joka kulkee Amokin viitoittamaa melodisen metallin polkua.

Uransa huipulla ollut Sentenced koki pahan vastoinkäymisen pian minialbumin julkaisun jälkeen, kun Taneli Jarva ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Seuraaja hänelle löytyi vain muutama viikko ennen tulevan Down –albumin äänityksiä. Laulajaksi tuli Ville Laihiala, jonka äänenkäyttö oli huomattavasti puhtaampaa kuin Jarvan. Laihiala on kertonut, että Vesa Ranta pyysi baarissa häntä liittymään yhtyeeseen, eikä liittyminen ollut hänelle vaikeaa yhtyeen jäsenistön ollessa samanlaisia luusereita kuin hän itsekin.

Yhtyeen vuonna 1996 ilmestynyt neljäs albumi Down, vei yhtyettä yhä kevyempään ja melodisempaan suuntaan. Samalla se myös tarkoitti uuden aikakauden alkua yhtyeelle. Levyllä Miika Tenkula soittaa myös bassoa. Albumia seuranneilla keikoilla basistiksi yhtyeeseen liittyi Sami Kukkohovi - aluksi sessioperiaatteella mutta vuodesta 1997 vakituiseksi jäseneksi. 1997 ilmestyi yhtyeen kokoelmalevy Story – Greatest Kills.

Viides albumi Frozen ilmestyi vuonna 1998. Yhtyeen musiikillinen kehitys jatkuu albumilla edelleen. Erona aiempaan on Kukkohovin ja etenkin Laihialan merkittävämpi asema albumilla. Vuonna 2000 ilmestyi kuudes täyspitkä albumi Crimson, jonka musiikki on paikoin luokiteltavissa melankoliseksi raskaaksi rockiksi. Albumia on pidetty yhtyeen heikoimpana. Toisaalta levyltä lohkaistu sinkku Killing me, Killing you toi ennätyksellisen paljon radiosoittoa ja sen musiikkivideota näytettiin paljon eri tv-kanavilla. Albumi kohosi myös ensimmäisenä Sentenced-albumina Suomen virallisen albumilistan kärkipaikalle.

Vuonna 2002 ilmestyi seuraava albumi The Cold White Light. Se ylsi myös Suomen virallisella albumilistalla ykköspaikalle, ollen ensimmäisenä kahden viikon ajan. Parannus edelliseen Crimson-albumiin oli ilmeinen. Seuraavana vuonna Sentenced äänitti Routasydän-kappaleen, josta tehtiin kannustuslauluksi Oulun Kärpille.

Alkuvuodesta 2005 Sentenced ilmoitti tulevan The Funeral Albumin jäävän sen viimeiseksi studioalbumiksi. Seurasi pitkät jäähyväiskiertueet sekä viimeiseltä keikalta tallennettu konserttitallenne Buried Alive, joka julkaistiin niin cd-kuin dvd-formaatissakin. Viimeisen konsertin yhtye soitti 1.10.2005 Oulun Teatrialla. Sentenced kuopattiin harkiten elävältä, mutta sen musiikki tulee synnyttämään jälkeläisiä roppakaupalla.

Sentenced-jäsenet ovat vaikuttaneet musiikkimaailmassa eri tavoin yhtyeen hajoamisen jälkeen. Ville Laihiala on toiminut Poisonblack-yhtyeessä kitaristi-laulajana. Edellinen laulaja Taneli Jarva on musisoinut The Black League –yhtyeessä. Sami Lopakka perusti musiikin harrastajille oman Metallion Hardwear -vaatemerkin. Vesa Ranta on yhtenä omistajana pääsiäisenä 2007 avatussa PSK Kaupunni –ravintolassa. Baarissa oli nähtävillä Sentencedin -hauta-arkku. Ranta tunnetaan myös omaperäisenä valokuvaajana.

 
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteeet:
Sentencedin kotisivu
Sentenced – Meteli.net: http://meteli.net/artist.php?id=78
Päivi Parhi-Riikola: Sentencedin haudalta löytyy viisi varsin valoisaa nihilistiä.
www.kaltio.fi/index.php?796
[Hakupäivät: 26.4.07]
 
Sivun alkuun
Amazing Tails 1989 -  1994

Janne Törmikoski – laulu ja kitara
Jukka Kyrö – kitara
Pentti Kaulanen – basso
Pentti Ruotsi – rummut ja taustalaulu
 


Kuva: yhtyeen arkistot
 


Pentti Ruotsi ja Pentti Kaulanen - Irstas- ja Vivisektio-yhtyeiden ex-basistit - päättivät kesällä 1989 perustaa aikaisempia bändejään melodisemman hardcore punk-bändin. Muutaman biisin väsättyään kaverukset löysivät Cafe Lillemorista laulaja-kitaristiksi vihantilaisen Irstaassa bassoa soittaneen Janne Törmikosken. Suoraan Lillen pöydästä pestattiin myös kakkoskitaristi, Trousers Over India -yhtyeessä soittanut Esa "Iso-A" Rönkkö. 

Amazing Tailsin vaikuttajia olivat lähinnä amerikkalaiset punk- ja hardcore-bändit, kuten Hüsker Dü, Ramones, Minor Threat, Dag Nasty ja 7 Seconds. Melodisen ”jenkki-hardcoren” ala-genre oli vielä melko tuntematon suomalaisille. Viitisen vuotta myöhemmin Offspring ja Green Day tekivät laimennetulla versiollaan lajin maailmanlaajuisesti tunnetuksi. Amazing Tailsia yritettiin usein niputtaa ns. Oulu-soundin edustajaksi, mutta bändiläiset eivät itse kokeneet kuuluvansa tähän sisäänpäinlämpiävään sceneen.

Bändin ensimmäinen keikka oli Vaasassa helmikuussa 1990 Klamydian ja legendaarisen englantilaisen punk-bändin, Disorderin, lämmittelybändinä. Disorderia ei tosin päästetty Suomeen johonkin tekosyyhyn vedoten. Keikka jäi Ison A:n ainoaksi Amazing Tailsissa. Vain muutama keikka takanaan bändi päätti levyttää ensimmäisen LP:nsä ja EP:nsä turkulaiselle RM-Recordisille. Niksu Nikulan avustuksella bändi vetäisi nauhalle 19 biisiä kolmessa päivässä marraskuussa 1990. Neljän biisin Out-EP ilmestyi maaliskuussa 1991 ja sai hyvän vastaanoton sekä punk-piireissä että valtakunnallisessa rock-lehdistössä. Amerikkalaiset punk-lehdet Flipside ja Maximum RocknRoll antoivat hyvät arvostelut levylle. Myös John Peel piti EP:stä, ja soitti Got What It Takes -biisin BBC:n radio-ohjelmassaan.

Pentti Ruotsi päätti jättää bändin juuri ennen LP:n julkaisua, joten rumpaliksi pestattiin pikaisesti Tommy Kangosjärvi, hänkin Irstas-yhtyeestä. Happy Hour Unhappy Days sai nuivemman vastaanoton rock-lehdissä kuin EP, mutta punk-piireissä levystä yleensä pidettiin. Mike Oldfieldin 'Moonlight Shadow' -hitistä väännetty hardcore punk-versio sai jonkin verran soittoa Radio Mafiassa.

Syksyllä 1991 toiseksi kitaristiksi bändiin liittyi Jukka Kyrö, joka oli aiemmin soittanut pudasjärveläisessä National Napalm Syndicatessa. Samana syksynä Amazing Tails teki neljän keikan kiertueen Etelä-Suomen kaupungeissa amerikkalaisen Starvation Armyn ja saksalaisen Alien Boysin kanssa. Keväällä 1992 Pentti Ruotsi tuli takaisin bändin rumpaliksi. Heinäkuussa Amazing tails levytti Kemin Tico-Tico studiolla Merry Go Round -EP:n turkulaiselle Hätäapu -pikkumerkille. Levy sai hyviä arvosteluja ja jopa radiosoittoa, ja se valittiin syyskuussa 1992 Rock Mafian viikon singleksi. Talvella 1993 bändi levytti kolme biisiä Rumba-lehden kokoelma-CD:lle. Ja soitti samana keväänä kolme keikkaa seattlelaisen punkgrunge-bändin Coffin Breakin kanssa Tampereella, Turussa ja Helsingissä. 

Jakeluresurssit huomioonottaen, Amazing Tailsin levyjä vietiin ulkomaille melko huomattavia määriä. Myös keikoille bändiä kyseltiin. Ainoaksi ulkomaan keikaksi jäi kuitenkin vierailu Umeåssa keväällä 1993, suositun ruotsalaisen straight edge hardcore-bändin, Refusedin, kutsumana. 

Tammikuussa 1994 bändi nauhoitti Kemin Tico-Ticossa 12 biisiä toista albumiaan varten. Samalla äänitettiin myös kolmen biisin EP, jonka julkaisi espanjalainen B-Core. Albumi jäi julkaisematta levy-yhtiön rahoitusongelmien vuoksi. Amazing Tails äänitti vielä syksyllä 1994 kaksi biisiä belgialaiselle Dag Nasty -tribuuttilevylle, sekä oli mukana italialaisella kokoelmalevyllä. Kohta tämän jälkeen bändi kuihtui pois, syynä lähinnä yleinen turhautuminen ja bändin jäsenten asuminen eri paikkakunnilla.

Amazing Tailsin jälkeen Pentti Ruotsi on soittanut The Bye-Bye Brothersissa, Jyrkin siivessä, Murnaussa, Cartoon Treessä, Esa Eloranta Bandissa ja Space Barissa. Jukka Kyrö Burning Pointissa ja uudelleen kasatussa National Napalm Syndicatessa. Janne Törmikoski Monotonicsissa, Mahtavissa lämpöpusseissa ja Radar Stationissa.

Japanilainen punk-bändi, Minority Blues Band, levytti vuonna 2004 Amazing Tailsin Hands to Built -biisin.

 
Bändihistoriikki: Pentti Kaulanen 
Amazing Tailsin Myspace-sivu
 
Sivun alkuun
Astro Lanes 1989 - 
Tumppi Niemelä: laulu, kitara
Benson Penttilä: rummut
Jarski Jaakkola: basso
Nixu Nikula: kitara


Kitaristi-lauluntekijä Tumppi Niemelä näki 1980-luvulla oululaista rockelämää myös studion äänityspöydän takaa. Hän äänitti, miksasi ja tuotti mm. sellaisia yhtyeitä kuin EBPSATRFM, Radiopuhelimet, Faff-Bey ja Jolly Jumpers. Kaikki alkoi siitä, kun Niemelä sijoitti opintolainastaan kaverien demostudioprojektiin. Tästä kehittyi oulunlahtelaiseen autotalliin rakennettu Hagawaga-studio. Edullisine hintoineen Hagawagasta tuli kaupungin ykkös-demostudio. Studiotyön niksit Niemelä oppi itse tekemällä ja kokeilemalla - pakosta, sillä muut osakkaat jättivät käytännön työt hänelle.
 
Soittohommat Niemelä aloitti rumpalina mutta vaihtoi kitaraan, kun biisienteko alkoi kiinnostaa. Tumppi soitti Garbossa 1985-88. Tauon tultua, hän alkoi työstää omaa musiikkiaan apunaan rumpali Timo Takamäki. Kappale Miss America syntyi kaksikon studioimprovisoinnin tuloksena. Gaga Goodies -levymerkin tuottaja Miettinen kuuli laulun ja halusi teettää Tumpilla levyllisen musiikkia. Työympäristöksi valikoitui Soundmix-studio, jossa syntyi seitsemän päivän aikana Reality-albumin musiikki. Tumppi soitti, lauluoi ja työskenteli myös tarkkaamon puolella. Tylliseikolla oli väliä: englanninkielisellä rocklevyllä ei saanut näkyä yhtään suomen sanaa. Niinpä levyllä avustivat taiteilijanimet Eric Dorman, Timothy Gezzler ja Ki Benson eli Eki Tuormaa, Timo "Kessler" Raatikainen ja Kai "Benson" Penttilä. Tumppi itse esiintyi taiteilijanimellä Twinnie.

Reality sai hyvät arviot. Raikas, melodinen, ilmava perusrock poikkesi ajan valtavirran tarjonnasta.  Vasta levyn julkaisun jälkeen vuonna 1990 Tumppi kokosi varsinainen keikkabändin. Tässä Astro Lanesissa soitti rumpuja Benson Penttilä, bassoa Jarski Jaakkola ja kitaroita Nixu Nikula ja Penu Pentikäinen. Kokoonpano työsti Niemelän kappaleita uudelle LP:lle Stripped (1991). Siinä yhdistyivät amerikkalaistyylinen kitarapop ja rhythm and blues. 

 
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Juho Juntunen: Astro lanes [...]. Soundi 7/1989.
Junnu Leskelä: Oulu-soundin takapiru. Rumba 5/1990.
Juho Juntunen: Villin Pohjolan jenkit. Soundi 11/1991. 

Sivun alkuun