|
1980-luvulla perustettuja oululaisia rockyhtyeitä |
|
1980
1981
1982
1983
1984
1985
1986
1987
1988
1989
|
|
Pikahakemisto:
|
|
|
|
|
1980
|
|
|
500 kg lihaa 1980 -
|
|
Maritta Kuula: laulu
Kauko Röyhkä: basso, kitara
Pupu Lihavisto: urut
RukiVehr: kitara
Jari Lehtonen: rummut
Maito Koivisto: congat
|
|
Maritta Kuula, Kauko Röyhkä ja Pupu Lihavisto
perustivat 500 kg lihaa -yhtyeen v. 1980.
Kuulan mukaan yhtye sai idean nimeensä Howling Wolfin
kappaleesta ”300 pounds of Joy”. ”Huumorimielessä” perustetun
yhtyeen alkuperäinen tarkoitus oli tehdä musiikkia RukiVehrin ja
Pupu Lihaviston taidenäyttelyyn, mikä toteutuikin keväällä 1981.
Silloisessa kokoonpanossa Kauko Röyhkä ja RukiVehr
soittivat sähkökitaraa, Pupu Lihavisto pianoa, Maritta Kuula
haitaria ja Maito Koivisto conga-rumpuja. Röyhkä vastasi myös suurimmista osasta laulusuorituksia.
Kuula, Röyhkä ja Lihavisto sävelsivät musiikin. Teksteinä käytettiin suomalaisten runoilijoiden, mm. Uuno Kailaan, Aaro
Hellaakosken, Yrjö Jylhän ja Einari Vuorelan (mitallista)
lyriikkaa. Musiikki
oli omaleimaista ja herätti ristiriitaisia
tunteita kuulijoissa. Vaikutteita yhtye otti muun muassa
vanhoista itkuvirsistä ja keskiajan musiikista. Röyhkä on
maininnut yhtyeen vaikuttajiksi myös Velvet Undergroundin ja The
Doorsin.
Yhtyeen ensimmäinen albumi, Etkös ole ihmisparka, julkaistiin
vuonna 1982. Kuula oli nyt laulusolisti, ja yhtye oli
täydentynyt rumpali Jari Lehtosella. Kuulan omintakeinen
laulutyyli, itämaiset rytmit ja ujeltavat sirkusurut olivat
yhtyeen tunnuspiirteitä. Vuonna 1985 ilmestyi yhtyeen toinen albumi Ruusumajassa.
Tällä levyllä RukiVehrin, Jari Lehtosen ja Maito
Koiviston tilalle olivat tulleet kitaristiksi entinen
Wigwam-basisti Mats Huldén ja rumpaliksi Jouni Pusa.
Sävellystyöstä vastasivat edelleen Kuula, Röyhkä ja Lihavisto.
Kolmannen albuminsa Akvaario yhtye julkaisi vuonna 1988.
Alkuperäisjäsenistä olivat mukana enää Kuula ja Röyhkä.
Heidän lisäkseen levyllä soittivat Kimmo Laine urkuja ja bassoa,
Olli Kauniskangas kitaraa sekä Kari Salminen rumpuja. Suurin osa
sävellyksistä oli Kuulan ja Röyhkän tekemiä. Joidenkin
kappaleiden säveltämiseen oli osallistunut myös entinen jäsen
Pupu Lihavisto. Akvaario-levyn jälkeen yhtyeen toiminta lakkasi
yli vuosikymmeneksi, kunnes vuonna 2002 yhtyeen viimeisin
kokoonpano koottiin uudelleen. Vuonna 2004 näki päivänvalon
albumi Sielu. Kyseessä on live-levy, joka sisältää sekä
uutta että vanhaa tuotantoa. Nykyään yhtye keikkailee
harvakseltaan tarkasti valituissa tilaisuuksissa. Vuonna 2007
bändiltä ilmestyi uusi albumi Nuori mies.
RukiVehr ja Pupu Lihavisto ovat myöhemmin
toimineet
The Leo Bugariloves –yhtyeessä.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Sähköpostihaastattelu: Pupu Lihavisto
Heikki Mattila: Outojen sävelten aika. Kansan Tahto 11.9.1982.
Heikki Mattila: 500 kg jännitettä. Kansan Tahto 18.8.1982.
Yhtyeen musiikkia kirjaston kokoelmissa
Lisätietoa yhtyeestä |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Jolly Jumpers 1980 - |
Sukupuu: Äppy
Jolly Jumpers
Petri Hannus: laulu, kitara
Marko Leuanniemi: basso
Keijo Pirkola: rummut
|
|
Jolly Jumpers perustettiin Tyrnävällä keväällä 1980.
Aluksi Äppy -nimeä kantaneen kokoonpanon kokosivat kitaristi Petri Hannus, basisti Marko Leuanniemi ja rumpali
Keijo Pirkola. Jo sitä ennen ryhmä oli leikkinyt rokkibändiä.
Soittimien hankkiminen muutti porukan oikeaksi yhtyeeksi.
Ensimmäisen keikkansa Äppy soitti Muhoksen nuorisoseurantalolla
vuonna 1982. Samoihin aikoihin se otti osaa Suosikki-lehden
Rock-kuningas -kilpailuun. Kilpailusuoritus päättyi siihen, kun
Jyrki Hämäläinen tuli ajamaan poikia lavalta ja ilmoitti, että
”yksikään levy-yhtiö ei milloinkaan tule olemaan kiinnostunut
moisesta bändistä”.
Hämäläisen ennustus osoittautui vääräksi vuonna 1987, kun jo
Jolly Jumpersina tunnettu yhtye julkaisi esikoisjulkaisunaan
kuusi kappaletta sisältäneen ep:n Back To The Tom-Tom Town. Ep:n
kustansi Gaga Goodies.
Sama yhtiö julkaisi myös Jolly Jumpersin ensimmäisen täyspitkän
albumin Woodshedding, joka ilmestyi markkinoille vuonna 1988.
Kuten Back To The Tom-Tom Town, myös Woodshedding tehtiin
nopeasti. Studioaikaa bändi tarvitsi alle kaksi
vuorokautta.
Musiikin taiteelliseen tasoon kiire ei kuitenkaan vaikuttanut.
Jo ensimmäisten julkaisujen jälkeen Jolly Jumpers saavutti
asemansa suomalaisten rock-kriitikkojen suosikkina. Yhtyeen
kantria, punkkia, rockabillya ja muitakin tyylilajeja
sekoitteleva omaperäinen soundi on ollut rockjournalisteille
mieleen ja yhtyeen levyt ovat aina saaneet hyviä arvosteluja
Suomen johtavissa musiikkilehdissä.
Vuonna 1990 ilmestyneelle albumille More Than One Hundred
Rabbits bändi oli kiinnittänyt miehistöönsä toiseksi
kitaristiksi Rauno Härösen, joka oli aikaisemmin soittanut
Kolme Seppää -yhtyeessä.
1990-luvulla Jolly Jumpers julkaisi albumeja tasaiseen tahtiin
noin parin vuoden välein. 1993 ilmestyi Rurality. Sitä
seurasivat minialbumi Jambalaya vuonna 1994 ja täyspitkä
Tyrnävä 1996.
Tyrnävä julkaistiin Gaga Goodiesin sijasta Rubber Rabbit
Rock’n’roll -levymerkillä. Levyllä kuultiin minimalistisempaan
sointiin pyrkinyt yhtye. Bändi pyrki pelkistettyyn soundiin
”vähemmän on enemmän” -periaatteella.
Vuoden 1998 Ruis -albumilla Jolly Jumpers käytti
ensimmäistä kertaa varsinaista ulkopuolista tuottajaa. Jogi
Kososen vaikutus ilmeni levyllä etenkin vierailevien soittajien
kasvaneena määränä ja soitinvalikoiman laajentumisena. Albumilla
käytettiin niinkin eksoottista soitinta kuin didgeridoo.
"Rukiin" julkaisi oululainen Bad Vugum.
Seuraavaa Jolly Jumpers -albumia piti odottaa vuoteen 2004
saakka, kun Hot Igloo -pienlevy-yhtiö julkaisi albumin Hometown
Hi-Fi. Hieman sen jälkeen yhtye kasvoi nelihenkiseksi entisen Flaming Sideburns
–kitaristin Arimatti
Jutilan liityttyä bändiin. Uusin julkaisu
yhtyeeltä ilmestyi vuonna 2006. Mobile Babylon -albumin
julkaisi saksalainen Tug Records. Yhtiön avulla järjestyi Jolly
Jumpersin kolmas Keski-Euroopan kiertue kevättalvella 2007.
Jolly Jumpers osoitti, että soittaakseen hyvää rockia ei
tarvitse olla korostetun urbaani. Pitkän uransa aikana yhtye
kasvoi suomalaisen vaihtoehtorokin jättiläiseksi, joka nautti
jonkinlaista kulttisuosiota myös muualla Euroopassa. Keväällä
2009 yhtye teki kiertueen Saksaan, Sveitsiin ja Itävaltaan.
Varsinkin Innsbruckissa vastaanotto oli ekstaattinen.
Loppuvuodesta 2009 kun bändi alkoi lähestyä 30 vuoden ikää, se
ilmoitti lopettavansa toimintansa.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Jolly Jumpers: www.rytmi.com/vanharytmi/rytmi304/304jollyjumpers.html
Jolly Jumpers Digital Thunder: http://www.jollyjumpers.fi/index2.htm#contact
Markku Halme: Musiikkia sanomisen pakosta: Jolly Jumpers. Rumba
20/1998, s. 11
Rumba. Tyrnävällä tärisee : Jolly Jumpers. 1987: 7, s. 25
Rumba. Jolly good, eh?. 1988: 14, s. 24
T. Tuomaala: Niukkuuden mestarit. Rumba 9/1997, s. 13
Jarno Mällinen: Muistokirjoitus bändille. Kaleva, Peto-liite
4.12.2009, s. 4-5.
Sähköpostiviesti: Jari Pietilä |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Henry & Friends 1980 - 81 |
|
Henry Ojutkangas: laulu, kitara, huuliharppu
Jouni Meriläinen: basso
Ari Mustonen: rummut
Reijo Kostilainen: kitara
|
|
Aina bluesista kiinnostunut Henry Ojutkangas yllätti monet
vuonna 1980 tekemällä LP:n itsensä blueslegenda Champion Jack
Dupreen kanssa. Mukana produktiossa soittivat entiset
Ramblers-muusikot, mutta heillä ei ollut muiden kiinnitystensä
takia jatkaa pitemmälle. Uusi Henryn ympärille koottu bluesia soittava
kaveripiiriyhtye aloitti vuonna 1980. Aluksi rummuissa oli Raimo
Raappana, jonka kanssa Henry ja Reijo olivat soittaneet pari
vuotta aikaisemmin Timjam-yhtyeessä.
Yhtye esiintyi mm Järvenpään Puistobluesissa 5.7.1980. Muut
keikat rajoittuivat Ouluun ja lähiympäristöön.
Yhtyeen toiminta loppui Ojutkankaan muutettua pois Oulusta. Seuraavina vuosina Ojutkangas vaikutti Helsingissä ja Tampereella. Hän perusti
yhtyeen Henry O Band, jossa soittivat Dave Lindholm, entinen
Timjam- ja Express-rumpali Rape Raappana, basisti Pentti
Hänninen ja fonisti Vesa Hyrskykari. Yhtyeen ainoaksi
levytykseksi jäi single All night long vuonna 1983
(Johanna, JHNS555).
Ojutkangas esiintyi myös duona Pepe Ahlqvistin kanssa sekä
Oiling Boiling Bandin kitaristi-laulajana. 1980-luvun lopulla
hän oli solistina Hot Club Triossa, joka soitti akustista
swingiä. H&F:n jäsenistä Ari Mustonen on sittemmin tehnyt pitkän
uran Express-yhtyeessä.
Henry & Friends koottiin pitkän tauon jälkeen keikalle
Oulu Pop Historyyn tammikuussa 2007.
|
Lähteet:
Oulu Pop History
Henry Ojutkankaan kotisivu
Heikki Mattila: Bluesin paluu. Soundi 2/1980, s. 16. |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Juliet Jonesin Sydän 1980 - 2001 |
|
Eero Jones (Hyyppä): laulu, urut
Kari Jones (Hyvärinen): laulu, kitara
Pentti Jones (Ilola): basso
Jussi Jones (Lotvonen): rummut
|
Oululainen Eero Hyyppä liittyi ruukkilaiseen
yhtyeeseen nimeltä Kaarle Herttua harjaa Klaus
Flemingin hampaita. Kömpelöksi todettu nimi vaihdettiin pian Juliet Jonesin
Sydämeksi.
Musiikilliseksi linjaksi muotoutui huumoripitoinen punkpop. Kokoonpanoksi
vakiintui Eero
Hyyppä, Kari Hyvärinen, Pentti Ilola ja Jussi Lotvonen.
Yhtye julkaisi vuonna 1983 omakustannesinglen Surkea Tarina
/ Hyvästi. Rumban päätoimittaja Miettinen kiinnostui
demosta ja tarjosi yhtyeelle levytyssopimusta Kumibeat-levymerkilleen.
Hyyppä kertoo tapaamisesta Miettisen kanssa: ”Me
oltiin jätkien kesken päätetty, että ajetaan [...] Ruukkiin,
joka siihen aikaan oli lähes korpea. Ajettiin pitkin pimeää
sivutietä alkutalvesta ja oltiin sovittu, että kukaan ei sitten
sano Miettiselle mitään. [...] Se yritti kokoajan
käynnistää jonkinlaista keskustelua, me vaan nyökkäiltiin.
Tultiin sitten sellaisen autiotalon kohdalle ja ilmoitin
Miettiselle, että nyt ulos. Se oli vaan, että hei jätkät mikä
juttu tää nyt on? Sitten kyllä petti pokka meiltäkin, alkoi niin
hemmetisti naurattaa. Siitä alkoi mukava yhteistyö.”
JJS:n debyyttisingle Tulipunaruusut / Juliet
Jonesin Sydän ilmestyi Kumibeatilla 1984.
Miettisellä ei kuitenkaan ollut resursseja tukea yhtyettä, joten
hän tarjosi sitä Pokon Epe Heleniukselle. Helenius uskoi Juliet
Jonesin Sydämeen ja levytyssopimus syntyi pian. Poko julkaisi yhtyen
nimeä kantavan ensialbumin 1985. Laulusta Helppo elämä tuli
radioin baarien kestohitti. Yhtye pääsi keikkailemaan ympäri Suomea. Toinen albumi
Roistot ilmestyi markkinoille jo vajaan vuoden sisällä.
Vuonna 1986 yhtyeen jäsenet äänittivät englanninkielisen levyn
Bleeding, joka tuli ulos huhtikuussa 1987. Tällä
albumilla yhtye kantoi nimeä Juliet Jones vaikka kokoonpano
olikin sama.
Kesäkuussa 1987 oli vuorossa albumi Albania. Bändiin oli liittynyt
mm. Reddrum Bopissa soittanut kitaristi Sami
Pirkola. Levyttäminen ja keikkailu alkoivat kuitenkin käydä
voimille. Jussi Lotvonen sai tarpeekseen kesken Albanian levytyssessioiden. Hänet
korvasi Jussi Parkkonen. Myös Pentti Ilola päätti
samoihin aikoihin jättää kokoonpanon. Tilalle otettiin
Ilolan suosittelema Kari Heiskari eli "Kidi
Jones", joka oli soittanut Mambassa.
Albania-albumilta hitiksi nousi Rakkauslaulu. Sen oli
tehnyt yhtyeen säveltävä ulkojäsen Seppo
Kansanoja.
Toukokuussa 1988 julkaistiin single Miksi naiset aina
rakastuvat renttuihin? – suurelle yleisölle yhä tunnetuin
JJS–kappale. Kesäkuussa julkaistiin kokoelmalevy
Albania ja muita kansallislauluja. Jo samana syksynä
ilmestyi Jänis, musiikillisesti moniulotteinen,
yhtyeen eniten myynyt levy.
Liisasta Liisaan sisälsi kahdeksan muiden
artistien tunnetuksi tekemää kappaletta Pelle
Miljoonan Väkivalta ja päihdeongelma -tykityksestä Baddingin
Nuori rakkaus -herkistelyyn. Elokuussa 1990 ilmestynyt
Jupiter oli taas omaa materiaalia. Vuonna 1992 Juliet
Jonesin Sydämeltä ilmestyi Nauru, ja samana vuonna vielä
toinen kokoelmalevy Näköispatsas – The Best of JJS.
Vuoden 1994 albumilla Joneskaupunki yhtye haki muutosta.
JSS perusti oman levy-yhtiön Art Planktonsin. Muutos
näkyi myös naislaulaja Hanna Raulon mukana olona albumilla sekä
jousi- ja puhallinsovituksina. Yhtye esiintyi jopa kahdeksanjäsenisenä. Viimeiseksi
studioalbumiksi jäi vuonna 1996 julkaistu Hai!. Pian sen
jälkeen Hyyppä jätti yhtyeen. Juliet Jonesin Sydän jatkoi
vuoteen 2001 ilman Hyyppää julkaisematta kuitenkaan uutta
materiaalia.
JJS:n jälkeen Hyyppä perusti Eero Jones & Kahvi –yhtyeen,
johon tuli myös Peppermints-yhtyeestä tuttuja
oululaismuusikoita. Vuonna 2002 Hyyppä perusti Juliet Jones
nimisen yhtyeen, joka ”yllättäen” usein sekoitetaan
edesmenneeseen Juliet Jonesin Sydämeen. Jo JJS-vuosinaan
Hyyppä musisoi Inkvisitio-yhtyeessä. Muista JJS:n
jäsenistä basisti Kari Heiskari on sittemmin soittanut A. Aallon
rytmiorkesterissa sekä Yölinnussa.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Juliet Jonesin Sydän - http://www.sjoki.uta.fi/~latvis/yhtyeet/JJS/
Hakupäivä: 04.04.07
Kontiainen, Vesa – Aito Suomirokkia: Poko Rekordsin historia
|
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Tunnelbana bröder 1980 - 1995 |
Tero Intonen: kitara ja laulu
Jallu Junnilainen: rummut
Vesa Niiranen: basso
|
|
Tero Intonen kiinnostui musiikista kansakoululaisena Iisalmessa. Pitkätukkaisten tyttöjen melodicayhtyeessä oli sitä jotakin, erityisesti punaisen alttomelodican soittajissa. Pikku askareilla ansaitsemillaan taskurahoilla
Intonen ostikin itselleen punaisen melodican. Veljien kanssa kolmella markalla
ostettu yksikielinen ja ilmapyssyllä ammuttujen reikien koristama Landola täydensi
instrumenttivalikoimaa. Tästä alkoi "soittimien ostaminen ja vaihtaminen ja loputon kaupan
käynti". Ensimmäiset omat bändit syntyivät ja hajoisivat nopeaan tahtiin.
Intosen kitaristiesikuvia olivat Roy Buchanan, Johnny Winter, Jorma Kaukonen, Grateful Deadin Jerry Garcia ja Bob
Weir, Focus-yhtyeen Jan Akkerman sekä myöhemmin Tom Pettyn soolokitaristi Phil Campbell.
Buchananin takia Intonen valitsi Telecasterin
suosikkikitarakseen.
Heinäkuussa 1980 Intonen kävi Oulun Kuusrock-festivaalilla, missä hän innostui
M.A.Numminen Underground Rock -yhtyeestä. Nyt oli perustettava bändi! Nimi Tunnelbana
Bröder oli jo olemassa. Intonen värväsi bändiin Jari Junnilaisen ja Vesa Niirasen, vaikka kummallakaan ei
ollut soittokokemusta. Yhtye aloitti tiiviin harjoittelun.
Oulusta tuli opiskelujen takia Intosen uusi kotikaupunki. Tunnelbana Bröder soitti ensimmäisen keikkansa Rattori Lupilla. Soitto ei ollut
vielä kovin taitavaa, mutta siinä oli energiaa. Yhtye soitti "hyvin
huonosti hyvin" - sillä tavalla rosoisesti, että
yleisö tykkäsi. Erityisesti opiskelijayleisö piti bändistä.
Tero Intosen sävellysten ja sanoitusten
hienostuneisuus ja toisaalta musiikillinen toteutuksen ankaruus karuine soundeineen olivat toimiva yhdistelmä.
Ohjelmistoa täydennettiin tarkoin valikoiduilla cover-kappaleilla, joita rockbändit eivät
yleensä olisi hoksanneet: Jacques Breliä, Tom Waitsia, Van Morrisonia.
Vesa Niiranen lähti
yhtyeestä vuonna 1984 ja hänen tilalleen tuli Anttikripassa soittanut Jussi Lappalainen.
Samaan aikaan yhtyeeseen liittyi toiseksi laulajaksi Teija Mikkilä. Yhtye julkaisi
1988 Oulun Elmun kustantaman LP:n Soittajan kohtalo. Musiikki noudatti pelkistettyä tiukan rocktrion
estetiikkaa. Laulujen rujot tekstit luotasivat problemaattisia ihmissuhteita ja elämän
pettymyksiä, mutta tunnelmaa kevensivät ironia ja laitakatujen romantiikka.
Tunnelbana Bröder lakkasi
keikkailemasta aktiivisesti Intosen siirryttyä 1989 tutkimusinsinööriksi Rautaruukille.
Laulunteko ei kuitenkaan loppunut vetäytymiseen "vuorille Raaheen". Rumpaliksi vaihtui
Jussi Juutilainen, ja kakkosalbumia työstettiin pikku hiljaa. Noitia ja merimiehiä ilmestyi pitkän
tauon jälkeen vuonna 1995. Intosen tekstit hyödynsivät vahvasti mielikuvitusta ja hänen
Raahen kapakoissa kuulemiaan juttuja, mm. kaiken kokeneesta merimiehestä, joka ei tosiasiassa
ollut käynyt Pattijokea kauempana. Vahvasti fiktiivinen on myös Cordoban saaret, sillä onhan
siinäkin kyse sisämaakaupungista. Omien laulujen rinnalla olivat tulkinnat Van Morrisonin
Moondancesta Kuutamotanssi sekä yksi Tom Waits -cover. |
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Sähköpostikysely: Tero Intonen; 14.12.2007.
Vappu Kallio: Maakravun laulu. Raahen seutu 10.11.1995
Vuokko Räty: Noitia ja merimiehiä. Kaleva 6.1.1996
Yhtyeen kotisivu: /www.ratol.fi/~tintonen/tb/haku.htm [Hakupäivä
1.12.2007] |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Caesar 1980 - 85 |
|
Harri Nousiainen: laulu
Seppo Karppinen: kitara
Heikki Salmi: kitara
Raimo Nykänen: basso
Pasi Timonen: rummut
|
|
Caesarin perustajajäsenet Seppo ja Pasi tunsivat toisensa jo The
Bandin (Oulun
The Band) ajoilta. Uuteen kokoonpanoon pestattiin
toiseksi kitaristiksi lahjakas, vasta 16-vuotias Rauli Takalahti. Rauli puolestaan ehdotti basistiksi Raimoa.
Solistiksi löytyi Harri vähän myöhemmin kovan etsinnän jälkeen.
Jossain vaiheessa Rauli kypsyi touhuun, ja hänen tilalleen uudeksi
kitaristiksi tuli Heikki.
Caesar soitti hardrock -tyylistä musaa, biisit olivat
suurimmalta osin omia. Seppo oli biisinikkari, ja lopulliseen
sovitukseen ja kuosiin kappaleet saatettiin yhteisvoimin. Uuden
bändin soittotaito ja -into oli kiirinyt myös Åse Hännisen
korviin joka kilpaili veljensä Markuksen kanssa diskoalan
keikoista. Alkoi Caesarin ja Åsen yhteistyö.
Oikeastaan Caesar -nimenkin keksi Åse. Kun isoveli DJ Marcus oli
ruvennut käymään keikoilla Luther -nimisen bändin kanssa, Åse
halusi vastata haasteeseen. Kun nimeä mietittiin porukalla
kuumeisesti, tokaisi Åse lopulta: ”P-le, jos se Markus käy
keikoilla Lutherin kans, niin laitetaan teidän bändille vielä
mahtipontisempi nimi ja sehän on pojat Caesar”. Niin bändin
nimeksi sitten tuli Caesar.
Kuvio oli tämä: Åse Hänninen möi diskon ja bändin
yhdistelmänä keikalle. Diskoa pyöritettiin koko ilta. Caesar
nousi lavalle yleensä klo 22- 23 tienoossa, soittaen yhden
setin, joskus kaksi - lähinnä syrjäisen maaseudun
tanssipaikoilla. Siellähän yleisö tuli sisään vasta kun bändi
alkoi soittaa.
Åsen DiscoShow ja Caesar kulkivat tien päällä suhteellisen
suurella kalustolla. Levysoittimet, lavavalot, savukoneet,
rekvisiitta ja äänentoisto liikkuivat pitkällä ja korotetulla VW
Ltd:lla. Soittajia ja henkilökohtaisia soittimia liikutti bändin
oma MB 508 –bussi, suurinta mallia. Viikonloput vilahtivat
keikkaillessa, arki-illat uusia biisejä värkäten sekä
äänentoistokamoja huoltaen.
Caesarin historian loppuvaiheilla Sepon ja Harrin muutettua
pois Oulusta opiskelemaan ja töihin, astui remmiin kitaristiksi
Petteri ”Pete” West ja solistiksi Timo Kopola. Viimeisen
keikkansa Caesar teki Oulun Pyrinnöllä talvella 1985.
|
Tiedot:
Oulu Pop History
|
|
|
|
1981
|
Sivun alkuun
|
|
|
|
Apres Demain 1981 - 83 |
Päivi Marlene: laulu
Jukka Kangas: kitara
Jarno Mällinen: urut
Jyrki Raatikainen: rummut
Jukka Turunen: basso |
Apres Demain oli eräänlainen puuttuva lenkki
oululaisen rockin historiassa rhythm n’ bluesin
ja alternative rockin välissä. Bändiä
perustettaessa soittajat olivat vasta
17–19-vuotiaita. Jukka Kangas sekä alkuperäinen
rumpali Jari "Löllö" Lehtonen olivat soittaneet
punkyhtyeessä Raaka Voima (Oulun ensimmäisiä
lajissaan). Kankaan, Lehtosen ja Jukka
Turusen soittotaustaan kuului myös kokeellinen
undergroundyhtye Xböö. Apres Demainin
laulusolisti tuli Kemistä, viileän tyylikäs
Päivi Marlene (Malén, os. Pouta). Lehtosen
lähdettyä melko pian Kauko Röyhkän 500 kg lihaa
yhtyeeseen uudeksi rumpaliksi tuli Jyrki
Raatikainen. Samalla bändiin liittyi myös
ujon oloinen Jarno Mällinen, joka oli kitaristi
mutta osasi soittaa urkuja "kipeästi".
Ranskankielisen nimen Apres Demain (suomeksi
"ylihuomenna") Jukka
Turunen nappasi sanakirjasta. Häntä
kiinnostivat tuohon aikaan ranskalainen
eksistentialismi, belgialainen runous sekä Bryan
Ferryn tyyli. Bändin esikuvia olivat Iggy Pop,
Joy Division, Roxy Music, Velvet Underground
sekä no wave, soul ja funk. No wave
-avantgarde-vaikutteet tulivat Brian Enon tuottamalta kokoelmalevyltä No New York
(1978), jolla soittivat mm. Lydia Lunch ja James
Chance. Bändin musiikki oli kuitenkin valtaosin
omaa. Turunen kirjoitti tekstit ja teki myös
pääosan sävellyksistä.
Kauko Röyhkä suositteli Apres Demainia
managerilleen Mirror-yhtiön Antti Porkalle.
Suositusten ansiosta bändi toimitettiin
Soundmix-studiolle, missä se äänitti neljän
kappaleen EP-levyn Passages. Mirror-yhtiö
ei lupauksista huolimatta julkaissut levyä. Sen
sijaan bändin aiemmin tekemä demo soi pari
kertaa radiossa ja sai Johanna-yhtiön
kiinnostumaan. Niinpä vuonna 1983 julkaistiin
single Arpakuutio / Dans la nuit
(Johanna, JHNS 542).
Singlen tuotti Jimi Sumén, joka oli muuttunut
Hendrix-diggarista suomalaisen futurismin
keulakuvaksi. Sumén halusi tuottaa Apres
Demainia Nile Rodgersin funk-tyyliin. Ajan
soundimuodit vaikuttivat kuitenkin enemmän.
Siksi levystä tuli kulmikasrytminen ja
konesoundinen – vaikka bändissä ei edes ollut
konesoittimia. Singlen a-puoli on karun
mekaanisen beatin säestämää kohtalokasta
puhelaulua. B-puolen ranskankielinen laulu luo
urbaanin välinpitämättömän tunnelman.
Yhtye ehti tehdä vain kaksi keikkaa, yhden
Oulussa ja yhden Helsingissä. Päivi Marlene
kyllästyi bänditouhuun, ja Apres Demain
lakkautettiin. Mällinen, Raatikainen ja Kangas
vaikuttivat myöhemmin
Kansanturvamusiikkikomissiossa ja sittemmin
Radiopuhelimissa. Turunen oli
EBSATRFM-yhtyeen
perustajajäseniä.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Sähköpostihaastattelu: Jukka Turunen
Reijo Virtanen. Oulun ylioppilaslehti 21.1983
Mika Junna: Soundi 4/1983, s. 62-63.
Suomen äänitearkiston tietokanta |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
The Leo Bugariloves 1981 -
|
|
RukiVehr: kitarat
Pupu Lihavisto: urut, laulu
Läjä Äijälä: laulu |

|
|
The Leo Bugariloves syntyi 1980-luvun alussa 500 kg lihaa –
yhtyeen jäsenten Pupu Lihaviston ja RukiVehrin toimesta.
Lihaviston sanoin: ” Lihavisto ja RukiVehr aloittivat joikaavana
rockabilly-duona ja meluavina ruohonjuuritason beatnikkeinä.”
Yhtye lainasi nimensä kommunistisessa Puolassa hallitukselta
salaa levitystä monistemuotoisesta kaunokirjallisesta
julkaisusta, jonka päähenkilön nimi oli Leo Bugariloves.
Ensimmäisinä vuosinaan The Leo Bugariloves toimi lähinnä
jäsentensä iloksi, mutta esiintyi silloin tällöin
yllättävissäkin yhteyksissä, esimerkiksi Puolassa Sopotin
iskelmäfestivaaleilla. The Leo Bugariloves oli marginaalinen
yhtye, jonka saattoi löytää esiintymästä vaikka lähipuistoista.
Vuonna 1988 RukiVehr päätti jättää yhtyeen. Pupu Lihavisto
jatkui musisointia yhdessä Terveet Kädet –yhtyeen keulakuvan
Läjä Äijälän kanssa. Persoonallisista projekteistaan tuttu
Äijälä oli luonnollinen täydennys jo ennestään varsin erikoiseen
kokoonpanoon.
Äijälän liityttyä yhtyeeseen Bassmania Records osoitti
mielenkiintoa yhtyettä kohtaan. Lihavisto ja Äijälä onnistuivat
houkuttelemaan RukiVehrin takaisin The Leo Bugarilovesiin vuonna
1990 ja seuraavana vuonna julkaistiin esikois-ep Tsaeh.
Tästä alkoi yhtyeen aktiivisin toimintakausi. Bassmania Records
vaihtui Bad Vugumiin, joka julkaisi 90-luvulla muun muassa ep:t
Bitter vuonna 1995 ja Loves vuonna 1997. Näiden
lisäksi yhtyeeltä ilmestyi muutamia yksittäisiä kappaleita
singleinä tai Bad Vugumin eri kokoelmien yhteydessä.
The Leo Bugarilovesin toiminta ei rajoittunut vain musiikin
tekoon. Yhtyeen jäsenet luovat myös kuvataidetta ja
kirjoittavat. Lisäksi The Leo Bugariloves on tehnyt yhteistyötä
oululaisen tanssiteatteri Jumbon kanssa.
Vuonna 2004 ilmestyi seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen
yhtyeen historian ensimmäinen pitkäsoitto Help!. Uutena
jäsenenä yhtyeeseen oli toimintatauon aikana liittynyt kitaristi
Boss Gitarra. Levyn julkaisi Bad Vugumin sijasta Molly-mood.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähde:
Sähköpostihaastattelu: Pupu Lihavisto
Leo Bugarilovesin kotisivu |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Lady & the Tramps 1981 - 83
|
Jukka Kreus, laulu
Jukka Kylli, rummut, laulu
Kimmo Candelin, kitara
Matti Sova, kitara
Sakke Kuusisto, basso, laulu
Tapio Kangas, koskettimet, laulu
Hannu Marjamaa, kitara, laulu |
|
Lady & the Tramps perustettiin kesällä 1981. Lightning
–yhtyeessä soittaneiden Kimmo Candelinin, Sakke Kuusiston ja
Jukka Kyllin mukaan liittyivät Matti Sova ja Jukka Kreus
Mackista. Noin 18-vuotiaat muusikot ottivat tavoitteekseen tehdä
ajanmukaista melodista ja tanssittavaa kitararockia. Vaatimaton
treenikämppä oli Tuirassa. Purkutuomion saanutta puutaloa
voitiin käyttää talvella säiden mukaan.
Englanniksi laulavalla bändillä oli aluksi keikkoja tasaisen
harvakseltaan Pohjois-Suomessa. Mutta parempaa oli luvassa. L&T
osallistui seuraavana talvena Rockin SM-kisoihin saavuttaen
kohtalaista menestystä Oulun aluekarsinnassa. Tammikuussa 1982
yhtye voitti Suosikin Rock -kuninkuuskisan.
Palkintona oli sopimus singlen teosta ja kiinnitys
Suosikin kiertueelle, jossa show-mestarina oli
legendaarinen Jyrki Hämäläinen. Kiertue kolusi tanssilavoja
ympäri Suomea ja toi rutkasti lisää kokemusta ja kokemuksia.
Keväällä 1982 YLE teki Lady & The Trampsista dokumentin, jonka
keikkaosuus kuvattiin livenä silloisessa Roxy-diskossa Oulussa.
Kesällä keikkakalenterissa oli muutamia festareita, mm. Kalajoen
Särkkärock, jossa L&T oli pääesiintyjänä yhdessä Paul Oxley´s
Unitin kanssa.
Lady & the Trampsin ainoaksi levytykseksi jäänyt single
No more lovin / Stifling girl äänitettiin Oulussa Soundmix -studiossa ja julkaistiin
Kräk-levymerkillä elokuussa 1982. Sävellykset ja sanoitukset
olivat lähinnä Kimmo Candelinin ja Jukka Kreusin käsialaa,
vaikka ne merkittiinkin koko jäsenistön nimiin. Levyn tuotti
Pave Maijanen, joka lauloi myös taustaosuuksia. Singlen menevä
keskitien pop antoi lupauksia menestykseen.
Syksyllä 1982
L&T:n soundi laajentui koskettimilla kun Tapio Kangas Yetsistä
liittyi Trampsiin, Matti Sova jätti bändin samoihin aikoihin. Lady & the Trampsin
viimeisessä kokoonpanossa Kangas oli siirtynyt sivuun ja mukaan
oli liittynyt Kerjäläisarmeijasta, myös Lightningissa soittanut
Hannu Marjamaa. Kun odotettua LP:n tekoa ei kuulunut vaikka
bändillä oli jo kiinnitys levy-yhtiöön, bändi päätti keväällä
1983 osallistua OK-lehden demokisaan eri nimellä. Demo tehtiin Tumppi Niemelän
avustuksella hänen kotonaan Oulussa. Tuosta kilpailusta tulikin
taas komeasti voitto ja bändin tarina jatkui myöhemmin nimellä
Oxford Circus. Viimeisen keikkansa Lady & The Tramps soitti
toukokuussa 1983 Rauhalassa.
|
Lähteet:
Oulu pop history -bändihistoriikki:
http://kotisivu.suomi.net/oulupophistory/extra.html
Heikki Mattila: Trampsin lupaava aloitus. Kansan Tahto
21.8.1982. |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Kerjäläisarmeija 1981 - 82 |
Juha Valppu: kitara ja laulu
Markku Konttinen: rummut
Tero Siitonen / Jukka Luukinen: basso
Esa Kovalainen: kosketinsoittimet |
|
Kerjäläisarmeija
perustettiin syksyllä 1981. Yhtyeen erikoinen
nimi sai alkunsa Juha Valpun äidin huomautettua yhtyeen jäsenten pukeutumisesta: "Tehän
näytätte ihan kuin joltain kerjäläisarmeijalta". Yhtye
osallistui heti samaisena syksynä Oulussa
järjestettyihin rockin suomenmestaruuskisojen
karsintasarjoihin - ja otti ja voitti Joensuussa
alkuvuodesta järjestetyt valtakunnalliset rockin
suomenmestaruuskilpailut. Soundin arviossa
yhtyettä verrattiin Taking Headsiin ja
Bluesoundsiin, ja noteerattiin solisti Juha
Valpun varmaotteisuus esiintyjänä.
Bändin musiikkia on kuvailtu reggae-funk-rock -vaikutteiseksi. Sanoitukset olivat suomenkielisiä.
1980-luvun alussa Suomessa oli vielä voimissaan
tanssilava- ja työväentalokulttuuri. Talot olivat talvella usein
kylmiä ennen tanssien alkamista. Kosketinsoittaja Esa Kovalainen muistaa vieläkin, kuinka hän
joutui useissakin paikoissa soittamaan ns. kalastajansormikkaat
käsissään. "Pohjoisessa oli vielä kahdeksankymmentäluvun
alkupuoliskolla suosiossa karkeasti ottaen kaksi
musiikkisuuntausta. Nuoriso kuunteli heavy- tai tanssimusiikkia, eikä yhtyeemme soittanut kumpaakaan. Monissa paikoissa lavan
reunaan kokoontunut poikasakki huuteli: soittakaa heviä/
humppaa", Juha kertoo.
Tero Siitonen lähti yhtyeestä melko pian
kisavoiton jälkeen. Basistin tehtäviä hoiti sen
jälkeen Jukka Luukinen.
Kerjäläisarmeija ei saanut koskaan solmittua levytyssopimusta
Juhan jääräpäisyyden vuoksi. Atte Blom tarjosi yhtyeelle
levytyssopimusta sillä ehdolla, että laulujen sanoituksia olisi
muutettu.
Kokoonpano keikkaili puolisen vuotta melko tiiviisti lähinnä
Pohjois-Suomessa, usein yhdessä dj Markus Hännisen sekä Ramblers
-yhtyeen kanssa. Bändin elinkaari oli lyhyt ja kiihkeä, se kesti
syksystä syksyyn.
Kerjäläisarmeijan vielä toimiessa Valppu alkoi
kehitellä uutta Captain Beefheart -tyylistä
bändiä yhdessä Jyrki Mäen ja Jukka Kankaan
Kanssa. Bändin nimeksi tuli Ei!Ei! Senkin
toiminta kuitenkin hiipui ja Valppu vetäytyi
rock-kuvioista. Mäki ja Kangas jatkoivat
KTMK:ssa. Muut
Kerjäläisarmeijan jäsenistä jatkoivat
musiikillista toimintaa: Markku ja Tero päätyivät Stalker
-yhtyeen lyhytaikaisiksi jäseniksi. Sittemmin Tero on tehnyt
yhteistyötä Pelle Miljoonan kanssa ja Esa vaikuttaa nykyisin
oululaisessa huumoripopyhtyeessä Professori Heikkerö. |
Bändihistoriikin lähetti: Hannu Karjalainen
Pertti Ojala. Soundi 12/1981, s. 4.
Radiopuhelimet-kirja. Like, 2006. |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Luther 1981 - 87 |
Juha "Jupi" Hjelt: basso ja laulu
Petteri "Pete" West: kitara
Ari "Arska" Nyman: kitara
Jussi Liikanen: rummut |
|
Yets-yhtyeen lopetettua toimintansa 1980-luvun
alussa basisti Jupi Hjelt meni DJ:ksi Markku Hännisen
Marcus Circus -discoon. Make ehdotti
Jupille, että heavy-tyylinen bändi toimisi hyvin
diskon kanssa keikalla. Ja olipa vielä keksinyt
nimenkin uudelle kokoonpanolle: Luther. Jupi
hoitaisi basisti-laulajan hommat.
Näin tapahtui. Jupi kaverinaan Risto ”Ripe”
Silenius (josta tuli myöhemmin Myon-yhtyeen kitaristi) otti yhteyttä
Puolivälinkankaan nuokkarilla soitteleviin Rauno
”Luja” Penttilään ja Jore Nisulaan ja homma
lähti rivakasti käyntiin. Riff Raffin kanssa
jaetulta Puokkarin nuokkarin kämpältä Luther
pääsi treenaamaan väljempiin tiloihin VR:n
kerhotalolle. Joren vaihdettua maisemaa kitaran
varteen tuli Pete West. Kerhotalolta
treenipaikka vaihtui vielä Patelaan
legendaariseen Isohätälän Einarin pihamökkiin
Ratsuhalosentielle.
Kokoonpano haki edelleen muotoaan, Ripen tilalle
toiseen kitaraan vaihtui nyt Ari ”Arska” Nyman.
Tämä ryhmä kiersi aikakauden isoja festareita:
mm Kuusrock 1982 & -83 sekä Saapasjalkarock
1983. Festarikeikoista varmaan kovin oli
Kuusrock-83, jossa Luther pääsi esiintymään
illan pääesiintyjien, Scorpionsin ja Hanoi
Rocksin välissä. Scorpions-miehetkin
ihmettelivät kovaa lavameininkiä.
Edelleen seurasi miehistövaihdoksia: Arskan
ja Lujan lopetettua bändissä, tilalle palasi
Jore ja uutena rumpalina Jussi Liikanen. Tämä
kokoonpano heitti vielä Kuusrock- ja
Rukarock-keikat 1987.Luther kolusi tällä
ryhmällä aika tarkkaan Keski- ja Pohjois-Suomen
keikkamestat Marcus Circus Discon kanssa ja
tietysti ”Slabalinja”-bussilla. Ihan viimeisessä
Luther -kokoonpanossa soitti Riku Kukkonen
kitaraa Peten tilalla. |
Lähde:
Oulu Pop History. [Hakupäivä 11.2.2010]
|
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Ramrod 1981 - 1993 |
Sukupuu: Ramrod
Viisi vierasta miestä
Jukka Ilmavirta: laulu ja koskettimet
Timo Nykyri: kitara
Pertti Kuivala: basso
Tapio Mylly: rummut
|
|
|
Ramrodin perustivat loppuvuodesta 1981 Bluesbirdissa soittanut kitaristi Timo Nykyri ja basisti Pertti Kuivala.
He täydensivät rivejään Torniosta tulleella keyboardisti Jukka
Ilmavirralla. Nimensä bändi nappasi Bruce Springsteenin kappaleesta. Rumpali Veli Salo lähti bändistä jo ennen ensimmäistä keikkaa, joka
oli Tervolassa uudenvuoden aattona 1981. Keikkakokoonpanossa
rumpuja soitti useissa oululaisyhtyeissä
aiemmin vaikuttanut Tapio Mylly. Jussi-Pekka Kettunen tuli Myllyn
tilalle 1983.
Ramrod soitti Yhdysvaltojen länsirannikon musiikkia ja CCR:n
kaltaisia rokkiklassikoita. Keikkoja yhtye teki harvakseltaan,
mutta säännöllisesti Oulussa ja muualla Pohjois-Suomessa.
Sotkamon keikka vuodelta 1982 on jäänyt hyvin mieleen. Nykyri muistelee: ”Eka setin jälkeen
keikkajärjestäjä tuli sanomaan että tuossa rahat, saatte lähteä
kotiin. Nuoret haluaa tiskua (discoa). Hän lisäsi vielä että
älkää ottako nokkiinne, näin kävi Pave Maijanen & Mistakesille
muutama viikko aikaisemmin.”
Viisi vierasta miestä syntyi Ramrodin jatkoprojektina, kun
Asemakadun Rattori-Lupilla todettiin, että entinen Sodoma-yhtyeen solisti Markus Aalto voisi
oikeastaan liittyä bändiin.
Kokoonpanon nimeksi annettiin "Viisi vierasta miestä", mutta
koska se lausuttiin usein bluesin mörentämällä äänellä, moni jäi
ihmettelemään: "Viisi vie rastamiestä... minne te oikein sitä
raukkaa roudaatte?"
M.A.Nummisella oli ollut samanniminen bändi, joten
Timo otti häneen yhteyttä kysyen olisiko tällä mitään
nimivalintaa vastaan. Ei kuulemma ollut, kunhan hänellekin
sitten vain lähetettäisiin ensimmäinen vinyyli. Bändin
tavoitteena oli soittaa musiikkia, joka itsestä tuntui
mukavalta. Ulkomaisen rokin lisäksi ohjelmassa oli paljon omia
suomenkielellä sanoitettuja biisejä. Esiintymässä VVM kävi Oulun
lääninvankilan lisäksi mm. opiskelijabileissä, Rauhalassa ja
näkyipä se pari kertaa televisiossakin. Lisäksi bändi teki omia äänitteitä,
live -äänitteitä sekä omakustannuslevyjä.
Viimeisen keikkansa VVM soitti Oulun lääketieteen Killalla ja
siihen liittyi erikoinen tapahtuma: erään tauon aikana paikalle
oli ilmaantunut - ei enempää, eikä vähempää kuin itse M.A.
Numminen mukanaan Pedro Hietanen! Ei muuta kuin koko revohka
lavalle ja puolen tunnin setti Nummisen hittejä
alkaen "Eduskuntatalon portailla" -bravuurista. Kunniakkaampaa
jäähyväiskeikkaa tuskin olisi voinut bändille kuvitella!
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyoja.
Lähde:
Sähköpostihaastattelu: Timo Nykyri
Oulu pop history
|
|
|
|
1982
|
Sivun alkuun
|
|
Esa Eloranta Encore 1982 - 84
|
Esa Eloranta: laulu, kitara
Nalle Mustonen: kitara
Pekka Tervonen: kitara
Jukka Perttunen: basso
Santtu Sääkslahti: rummut |
|
Esa Eloranta julkaisi 1982 soolosinglen Ainoa / Bella,
jonka kustansi oululainen Mirror Records. Levyllä Elorantaa
säesti
studiokokoonpano, johon kuului Ramblers-yhtyeen muusikkoja. Yhtye Esa Eloranta Encore perustettiin vasta
tämän jälkeen. Siinä soittivat Elorannan lisäksi kitaristit Nalle Mustonen ja
Pekka Tervonen, basisti Jukka Perttunen sekä rumpali Santtu Sääkslahti.
Jossakin vaiheessa bassoa soitti Tero Siitonen. Yhtye kävi äänittämässä Oulun Soundmix-studiolla
”Tuhkimoiden yö” –nimeä kantaneen albumin, joka kuitenkin jäi
julkaisematta.
Esa Eloranta Encore keikkaili lähinnä Oulun seudulla, mm.
Rattori-lupilla ja Madetojan salissa. Yhtyeen suurin keikka oli Kuusrockissa vuonna 1983.
Paikallisesti sillä oli suosiota ja oma
kannattajajoukkonsa, johon vetosi kylmien öisten katujen ja
yksinäisyyden tunnelmat. "Ainoa" oli musiikilliselta tyyliltään sellaista
menevää mollivoittoista katurockia, jolla porilainen Yö nousi
listoille myöhemmin.
Esa Elorannan mukaan Encore oli lyhytaikainen yhtye, joka ei
päässyt elämässään eteenpäin. Niinpä hän harjoitti yhtyeen ja siirtyi laulajaksi oululaiseen hard rock bändiin Riff-Raff. Kolme albumia julkaissut yhtye
taivalsi kuitenkin tuossa vaiheessa jo viime metrejään ja lopetti pian
toimintansa. Elorannan musiikkiuran läpimurto tapahtui myöhemmin
Garbo-yhtyeessä. Muista jäsenistä Sääkslahti toimi myöhemmin
rumpalina mm. Yari & Onnensoturit ja Tiny Tones -yhtyeissä.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Heikki Mattila: Neonvalojen aika. Oulun ylioppilaslehti
19.9.1983.
Mika Junna: Garbo on kohtaloni. Soundi 9/1986
Esa Elorannan kyselyhaastattelu
www.esaeloranta.com
|
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Bye Bye Brothers 1982 - 95
|
Marko Mustonen: kitara, laulu
Heikki Kokko: basso, laulu
Timo Takamäki: rummut
|
|
Marko Mustonen ja Heikki Kokko perustivat vuonna 1982 yhtyeen
nimeltä Backstreet Boys[!]. Rumpalina aloitti Vesa
Kaakinen. Aluksi yhtye soitti Ramonesin ja New
York Dollsin kappaleita. Toisen studiodemon aikoihin Timo Takamäki korvasi Kaakisen rummuissa ja yhtye
vaihtoi nimekseen The Bye-Bye Brothers. Nimi löytyi
ääntämisohjeineen Cocco Bill –sarjakuva-albumista.
Alkuaikoina yhtye keikkaili harvoin. Takamäki lähti pian aktiivisempaan EBPSATRFM–yhtyeeseen. Rumpujen taakse löytyi
Marko Ritola, jonka kuitenkin korvasi Esa
Liukkonen. Kokoonpano kasvoi nelijäseniseksi kitaristi Kari
Aallon tultua mukaan. Marko Mustonen erosi sitten kokoonpanosta jättäen
paikan Antti Sutelalle, joka laajensi yhtyeen
musiikillista ilmaisua.
Yhtye sai mainetta kovatasoisena livebändinä. Keikkamatkat
ulottuivat Norjan Tromssaan asti. BBB esiintyi usein Turussa ja
luultiinpa sen olevan kotoisinkin sieltä. Kehuja saatiin mm. edesmenneeltä rumpali Upi Sorvalilta ja musiikkinero
Klaus Järviseltä. Silti porukkaa vaihtui kuin sukkaa. Aallon korvasi kitarassa Antti Tukio, Mikko Heikkinen liittyi yhtyeeseen Antti Sutelan tilalle
ja ennen äänimiehenä toiminut Pentti Ruotsi korvasi Esa
Liukkosen rummuissa.
Bye-Bye Brothers ei saanut varsinaista
levytyssopimusta, vaan julkaisut rajoittuivat demoihin,
omakustanteisiin ja markkinointidiileillä julkaistuihin
levytyksiin. Ensimmäinen single, lähinnä markkinointivälineeksi
nauhoitettu Backshooter / Beneath my Feet
julkaistiin omakustanteena vuonna 1990. Heikki Kokko kertoo
bändin toisesta julkaisusta: ”Gaga Goodies / Upstart
Series-merkille tehty Do me a Favour / Miles to go
-sinkku oli järjestely, jossa bändi maksoi kulut ja yhtiö hoiti
markkinoinnin. Miettiselle lähetetty
studionauha oli valmista tavaraa levytettäväksi, ja yhtye oli
kai jo niittänyt riittävästi keikkakokemusta ja pienen piirin
mainetta riittäväksi uskottavuudeksi.” Ahkera keikkailu oli tehnyt yhtyeestä varteenotettavan nimen
kotimaiselle rockrintamalle.
Vuonna 1994 Bye-Bye Brothers teki lähes 40 keikkaa. Pitkät
matkat ja riidat vähistä tuloista nakersivat sisäistä
ilmapiiriä. Loppu lähestyi 1990-luvun puolivälissä, kun
promootiotarkoituksessa Saksaan tehdystä kalliista pistokeikasta
tuli fiasko. Bye-Bye Brothers lopetti toimintansa
loppuvuodesta 1995 Oulun 45-specialissa soitettuun
jäähyväiskeikkaan.
Bye-Bye Brothersissa vaikuttaneet jäsenet ovat olleet
muutenkin aktiivisia musiikkimaailmassa. Timo Takamäki vaikutti
ennen Bye-Bye Brothersiin liittymistään Moonshine Makers
-yhtyeessä, kun taas Aallon ja Ritolan aiempi yhtye oli nimetään
The Panties. Liukkonen puolestaan oli ennen BBB-aikojaan Kolmas
Askel -yhtyeen jäsen. Antti Sutelan aiempi yhtye oli nimeltään
Anja. Myöhemmin Sutela on ollut mukana Jethro Tull -projektissa
nimeltään Limingan Tulli sekä erinomaisessa reggae-ensemblessä
Caribbean Slipover. Tätä nykyä Sutela soittaa Blaster Masterissa.
Kokko, Tukio ja Heikkinen ovat kukin vaikuttaneet Mieskuoro
Huutajissa. Kokko on vaikuttanut myös yhtyeessä Sister Sinister,
Tukio puolestaan yhtyeessä The Lunatics.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähde:
Sähköpostihaastattelu: Heikki Kokko |
|
|
|
1983
|
Sivun alkuun
|
|
Kansanturvamusiikkikomissio 1983 - 86
|
Antti Penttilä: laulu
Jarno Mällinen: kitara
Pekka Salonsaari: basso
Jyrki Raatikainen: rummut
|
|
Kansanturvamusiikkikomission (alun
perin Kansan turvamusiikkikomissio) perustivat vuonna 1983 Jarno
Mällinen, Jyrki Raatikainen ja Pekka Salonsaari. Laulajaksi pestattiin Antti ”Penttla” Penttilä.
Mällinen kertoo laulajanvalinnasta Radiopuhelimet-kirjassa
seuraavaa: ”Tutustuimme Penttlaan, Penttilän Anttiin. Ei osannut
laulaa, mutta huumorintaju täsmäsi. Päätös: tulet laulajaksi.”
Kokoonpanon vakiinnuttua KTMK aloitti treenaamisen ja omien
kappaleiden työstämisen. Ideoita ja aihioita musiikkiinsa yhtye
sai tuolloin muun muassa uskonnosta, kommunismista ja
propagandasta. Ensimmäinen keikka oli vuoden 1984 tammikuussa
Oulussa Rauhalan punk-iltamissa. Tämän jälkeen keikkoja oli
säännöllisin väliajoin.
Ensimmäisen kerran bändi suuntasi nauhoittamaan vuonna 1984,
jolloin purkkiin päätyi viisi kappaletta. Barabbas Records
julkaisi kappaleet Yalta Hi-Life –kokoelmalla. Sama yhtiö
julkaisi myös vuonna 1985 KTMK:n albumin 666. Näihin aikoihin
toiminta alkoi kuitenkin kangerrella: sisäiset ristiriidat,
innostuksen hiipuminen, uuden kappalemateriaalin ehtyminen sekä
Mällisen hetkellinen kiinnostuksen menettäminen musiikkiin
järsivät yhtyettä sisältäpäin. Salonsaari ehdotti ratkaisuksi
ongelmaan toisen kitaristin kiinnittämistä kokoonpanoon, minkä
seurauksena Jukka ”Kankku” Kangas liittyi pian yhtyeen
vahvuuteen.
Kankaan mukaan tuleminen piristi ilmapiiriä yhtyeen sisällä ja
toiminta saatiin käyntiin uudestaan. Jäsenten välillä alkoi
kuitenkin ilmetä riitoja ja erimielisyyksiä jo niin paljon, että
KTMK oli saapumassa tiensä päähän. Yhtye äänitti vielä vuonna
1986 ep:n Seitsemäs Pasuuna ja teki muutaman keikan.
Kansanturvamusiikkikomission viimeinen keikka oli Muhoksella Mimmiteekissä
1.3.1986, johon loppui myös yhtyeen toiminta yleensäkin. Pari
viikkoa tämän jälkeen Mällinen ja Raatikainen perustivat
Radiopuhelimet -yhtyeen.
KTMK:n tuotanto julkaistiin cd-formaatissa v. 2007 nimellä
Valkenee.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Radiopuhelimet -kirja – toim. Juha Hurme, J.A. Mäki
Radiopuhelimet -
www.radiopuhelimet.net |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Anttikripa 1983 -
|
Jussi Juutilainen; lyömäsoittimet
Lauri Korkala; puhaltimet
Jussi Lappalainen; basso, lyömäsoittimet
Arto Liiti; kielisoittimet
Pia Suonvieri; laulu
Antti Ylönen; lyömäsoittimet |
|
Anttikripan musiikillista linjaa on kuvattu mm.
maailmanmusiikin etiäiseksi ja avantgarderockiksi. Lokerointia
kaihtava yhtye ilmoitti kysyttäessä soittavansa "naivistis-avantgardistista
suomalais-ugrilaista populaarimusiikkia". Musiikki syntyi improvisoimalla harjoituksissa,
joissa mielikuvitus sai lentää. Keikatkin olivat yhdistelmä musiikillista
improvisointia ja performanssia. Akustisten ja sähkösoittimien
lisäksi yhtye tuotti ääniä mm. lasten leluilla ja
keittiötarvikkeilla.
Kaikki alkoi siitä, kun Pia Suonvieri, Lasse Korkala ja Arto
Liiti esiintyivät joskus 1980-luvun alkupuolella
Ruskaryhmä-nimellä kansanmusiikkijuhlilla Svanstenissä, Ruotsin puolella
Tornionjokea. Antti Ylönen oli paikalla katsojana.
Keikan jälkeen hänet houkuteltiin mukaan Ruskaryhmään. Hieman
myöhemmin kokoonpanoon liittyi Jussi Lappalainen. Anttikripa-nimi keksittiin juuri ensimmäisen
keikan alla yhdistämällä Ylösen etunimi ja piirileikkiä
tarkoittava murresana kripa.
Anttikripan keikat olivat niin yllätyksellisiä ja hauskoja, että
esityksen jälkeen aina joku soittaja yleisön joukosta halusi
liittyä bändiin. Toinen tapa liittyä mukaan oli tuuraaminen
keikalla.
Alkuperäisen palattua tuuraaja jäikin vielä mukaan.
Suurimmillaan kokoonpanoon kuului 11 jäsentä. Jussi Juutilainen
tuli alun perin Ylösen sijaiseksi yhdelle keikalle mutta jäi
pysyvästi kokoonpanoon. Lappalaista kiertueella sijaistanut Petri Sirviö pysyi mukana jonkin aikaa kiertueen
jälkeen. Viulisti Pirkko Kontkanen oli mukana siihen asti, kun
tuli kutsu Juice Leskisen yhtyeeseen. Ryhmässä
vaikuttivat eri aikoina myös Pirjo Moilanen (kosketinsoittimet), Olli Roman
(laulu, eri soittimia) sekä omia tekstejään lausuva Jari
Haavikko.
Anttikripa esiintyi Kaustisen musiikkifestivaaleilla vuonna 1984
ja vielä kolmena vuonna sen jälkeen. Se esiintyi kertaalleen
myös Valkeakoskella työväenmusiikkitapahtumassa. Oulussa yhtye
esiintyi usein yo-talo Rauhalassa. Muusikot asuivat hajallaan
eri puolilla Pohjoiskalottia: Oulussa, Rovaniemellä ja
Haaparannassa, joten harjoitusten ja keikkareissujen
järjestäminen oli haastavaa.
Joensuussa yhtyeellä oli vannoutunut
kannattajajoukkonsa. Eräällä keikkareissulla sinne yhtye ajoi kolarin Juuassa.
Henkilövahinkoja ei tullut, mutta soittimia rikkoutui. Basisti
Petri Sirviö näki tilanteessa positiivistakin: rikkoutunut
kaula teki basson soundista entistä "avantgardemman".
Anttikripa järjesti improvisoidun ilmaiskonsertin oululaisen
jugendtalon rappukäytävässä Koulukatu 32:ssa, missä Ylösellä oli
työhuoneensa. Käytävä oli tunnettu hienosta jälkikaiunnasta.
Elävää soittoa ryydittivät yhtyeen tekemät nauhakollaasit.
Jotkut puhuivat jo tässä "luomuteknosta".
Tapahtuman onnistuttua mainiosti, yhtye pääsi toteuttamaan idean
kehiteltynä Kemin kaupunginteatterissa. Keikan konsepti
improvisoitiin paikalla. Yhtye meni puvustoon ja lavastevarastoon
löytöretkelle ja ideoimaan. Sitten laadittiin piisilista ja
pidettiin pikaiset treenit ennen esitystä.
Vuoden 1991 Kemin sarjakuvapäiville Anttikripa sävelsi musiikin
multivisioteokseen Nostramo. Reijo Mustosen piirtämä sarjakuva
heijastettiin kankaalle filmiprojektorilla ja kuudella diaprojektorilla; Anttikripa soitti "soundtrackin" livenä. Esitys uusittiin
Rauhalassa Oulussa. Nostromon nauhaversio (ilman bändiä) esitettiin Helsingissä
Vanhalla yo-talolla.
Anttikripa äänitti musiikkiaan vuosien varrella, mutta tulosten
julkaisu oli hidasta. C-kasettimuotoinen äänite valmistui 1988
paikkeilla. Vasta 1998 julkaistiin yhtyeen tuotoksia kokoava
cd-levy Outoa kolinaa. Sen sisältämä musiikki oli taltioitu
vuosina 1989-1993. Yhtye ei ole enää keikkaillut aikoihin, mutta
ei sitä ole lopetettukaan. Yhtye kokoontui harjoituksiin vuonna
2004, mutta jäsenten työaikataulut eivät kuitenkaan mahdollistaneet
tuolloin esiintymisten järjestämistä.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Puhelinhaastattelu: Antti Ylönen, 28.12.2007
Antti Ervasti: Anttikripa on erilainen yhtye. Pohjolan työ
18.12.1998, s. 11.
Kenneth Mikko. Outoa kolinaa cd:n esittelyteksti. |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Totem 1983 - 85 |
Markku Luonuansuu: laulu
Axel Haga: kitara, syntetisaattori
Pekka Leviäkangas: basso, huilu
Erkki "Eeka" Leskelä: kitara
Mikko Karvonen: rummut
|
|
Totemin perustivat Axel Haga ja Pekka Leviäkangas vuonna 1983.
Haga oli ollut aikaisemmin southern boogie -tyylistä rockia
soittaneen oululaisen Rock-Nazz-yhtyeen kantavia voimia.
Leviäkankaalla puolestaan oli jazz-taustaa. Kokoonpano täydentyi
päteviksi todetuilla muusikoilla. Yhtye alkoi heti työstää
demoja Hagan rakentamassa studiossa (Hagawaga). Jo ensimmäinen
neljän kappaleen demo herätti EMI:n Esa "Takku" Kotilaisen
kiinnostuksen, ja sopimus tehtiin pikimmiten. Bändin
yllätykseksi heiltä haluttiin kokonainen LP singlen asemesta.
Levyntekotilaisuus tuli Hagan mukaan liian nopeasti. Yhtye ei
ollut ehtinyt juuri keikkailla, ja musiikillinen linja muotoutui
vasta levyntekoprosessin aikana. Jo 1983 putkahti markkinoille
TT Oksalan tuottama albumi Nights of the Nova. Puolet
siitä oli äänitetty Oulussa ja toinen puoli Helsingissä.
Musiikki oli kokonaan yhtyeen omaa Hagan vastatessa kaikista
sanoituksista ja pääosasta sävellyksiä. Tyyli liikkui jossakin
progressiivisen rockin, fuusiomusiikin ja melodisen popin
välimaastossa. Brittiläinen Supertramp-yhtye mainittiin yhdeksi
esikuvaksi.
Bändi oli vain kohtalaisen tyytyväinen levyyn. Kitarasoundit
jäivät liian steriileiksi, ja Haga joutui kirjoittamaan
laulutekstejä deadlinen painaessa päälle. Levy oli joka
tapauksessa poikkeus kotimaisen rockin kentässä. Hagan
syntetisaattori ja Leviäkankaan huilu loivat omaa persoonallista
äänimaailmaa.
Kokoonpano muuttui, kun Eeka Leskelä lähti ja hänen tilalleen
tuli kolme vuotta San Franciscossa asunut
kitaristi-kosketinsoittaja Seppo Lehto. Lehto patisti yhtyeen
harjoittelemaan entistä ahkerammin. Yhtyeen tyyli alkoi muuttua
enemmän melodisen popin suuntaan. Totem esiintyi
Kuusrock-festivaalilla vuonna 1984.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Pekka Suorsa: Totem julkaisi debyyttilevynsä. Oulu-lehti
20.2.1984
Pekka Hakala: Parasta musiikkia on painostava hiljaisuus. Kaleva
21.7.1984 |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Vienna 1983 - 85 |
Tapio Kangas: laulu, koskettimet
Seppo Karppinen: kitara
Raimo Nykänen / Harri Mehtomaa: basso
Pasi Timonen: rummut
|
|
Vienna sai alkunsa Tapio Kankaan tarpeista saada säveltämänsä
kappaleet pöytälaatikosta bändin esittämäksi. Tähän
tarkoitukseen Seppo, Raimo ja Pasi olivat
otollinen valinta: Kangas oli kuullut näiden Caesar-yhtyeen
soittoa bändin treenikämpällä Oulunsuussa.
Uuden Vienna-nimen kokoonpanolle keksi Seppo.
Kankaan musiikinopiskelut USA:n Pennsylvaniassa eivät olleet
este, ainoastaan hidaste bändin toiminnalle; C-kasetti matkasi
ahkeraan USA - Suomi - USA väliä. Kaikki Viennan kappaleet
sovitettiin bändin yhteisvoimin.
Life is an Adventure/ Dreams
are Untrue -singlen julkaisi amerikkalainen pieni levy-yhtiö.
Levyt saivat Suomessa jonkin verran huomiota, mm. Soundi -lehti
antoi kiitosta. Biisit poikivat Viennalle useita
festivaalikeikkoja, esim. kesällä 1985 bändi esiintyi Tulivuorirockissa.
Bändi päätettiin laittaa telakalle loppuvuodesta 1985, sillä
pitkät välimatkat vaikeuttivat toimintaa. Kangas palasi USA:an,
missä hän suoritti 1985 BA-tutkinnon musiikista ja soitti
Spacer-yhtyeessä, joka julkaisi vuosina 1987-89 albumin ja kaksi
singleä. Kangas julkaisi soololevyn Julia v. 1998. Hän on
toiminut tuottajana Suomessa ja Ruotsissa.
|
Tiedot:
Oulu Pop History
www.studio214.8m.net/tapio_bio.htm [hakupäivä 16.1.2012]
Tekstin editointi Juha Sutela |
|
|
|
1984
|
Sivun alkuun
|
|
Reddrum Bop 1984 - 89
|
Jyri-Jussi Rekinen: kitara ja laulu
Antti Ervasti: basso ja laulu
Kauko Leskinen: rummut ja laulu
Markku Järvelä: kitara
Juha Seilonen: rummut
Sami Pirkola: kitara ja laulu
Sauli Kymänen: laulu |

|
|
Yhtye aloitti toimintansa vuonna 1984 nimellä
Krumb-Trotski-Bop. Vuotta myöhemmin nimeksi vaihdettiin Reddrum
Bop. Antti Ervasti kertoo yhtyeen nimen synnystä: ”Nimen rytmi
ja sana Bop tulee Ramonesin Blitzkrieg Bopista. Reddrum on
peräisin Hohto-elokuvasta. Lisäsimme yhden d-kirjaimen hämäyksen
vuoksi ja siksi, että sen voisi vääntää myös punaiseksi
rummuksi.”
Ensimmäisessä kokoonpanossa olivat mukana Jyri-Jussi Rekinen,
Antti Ervasti ja Kauko Leskinen. Vuosi 1985 oli täynnä
muutoksia. Leskisen muutettua Norjaan rumpaliksi tuli Jallu Junnilainen.
Sen jälkeen Markku Järvelä liittyi yhtyeeseen toiseksi
kitaristiksi. Junnilainen lähti jo samana vuonna ja rumpaliksi
tuli Juha Seilonen. Loppuvuodesta yhtye kasvoi Sami
Pirkolan liityttyä laulajaksi. Pirkolan siirtyi kuitenkin Juliet Jonesin Sydämeen vuonna
1986, hänen tilalleen tuli Sauli Kylmänen.
Tavallisimmin yhteen näki keikalla Oulussa Rauhalassa tai Rattorissa. Välillä yhtye esiintyi kauempanakin: mm. Pudasjärven
Jyrkkäkoskella, Limingan koulukodissa sekä Rovaniemellä.
Reddrum Bopin ainoa julkaisu ilmestyi vuonna 1987. Albumi kantoi
yhtyeen nimeä ja se julkaistiin sen omalla Ameeba Records
–levymerkillä. Levy nauhoitettiin Oulussa Hagawaga-studiolla
ja sen tuottivat paikalliset muusikot Eero Hyyppä ja Tumppi
Niemelä. Näihin samoihin aikoihin Markku Järvelä poistui yhtyeen
kokoonpanosta.
Kylmänen jätti yhtyeen alkuvuodesta 1988. Tämän jälkeen Reddrum
Bop jatkoi kokoonpanolla, johon kuuluivat Ervasti, Rekinen,
Seilonen ja laulajana Ilona –yhtyeessä vaikuttanut Pauliina
Hulkko. Tämä kokoonpano ei kuitenkaan tehnyt keikkoja. Yhtyeen
toiminta hiipui 1980- ja 1990-lukujen taitteessa yhtyeen
jäsenten, Seilosta lukuun ottamatta, muutettua Oulusta.
Juha Seilonen oli 1989 mukana perustamassa The Peppermints-yhtyettä
ja soitti myös bändin mark II-versiossa 1990-luvulla. Sen
jälkeen hän on soittanut mm. Rautsi Raution Luke Whitten
-projektissa ja Supernormals-yhtyeessä. Ervasti soitti vuosina
1987–1991 oululaisessa Milla Magiassa. 2000-luvun alussa Rekinen,
Ervasti ja Seilonen kokoontuivat uudelleen Veljekset Pohjola
-nimellä. Siinä vaikutti myös Pasi Pieniniemi, jonka aiempaan
soittohistoriaan kuuluu Trousers over India -yhtye.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Sähköpostihaastattelu: Antti Ervasti
Haastattelu: Markku Järvelä
Juho Juntunen: Reddrum Bop : älkää viihtykö. Soundi 1/1988, s.
27-28. |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Erkki ja Tähti 1984 -
|
Antti Heinonen: kitara, laulu
Markku Kuosmanen: kitara, laulu
Eetu Pikkarainen: basso, laulu
Veijo Meriläinen: rummut |

|
|
Erkki ja Tähti syntyi loppuvuodesta
1984 akustisen viitisen vuotta toimineen Ontuva Myrkky –duon
laajennuttua nelihenkiseksi yhtyeeksi. Yhtye koki tarpeelliseksi
vaihtaa nimeään, Ontuva Myrkky koettiin liian omituiseksi
suomenkielistä kantria soittavalle yhtyeelle. Uuden nimensä
yhtye kaappasi omasta ”Erkki ja Tähti” – kappaleestaan.
Ensimmäisessä kokoonpanossa soittivat alkuperäisen duon
muodostaneet Antti Heinonen ja Eetu Pikkarainen sekä Markku
Kuosmanen, ja Veijo Meriläinen. Reilu vuosi perustamisen jälkeen
rumpali Meriläisen korvasi Arto Nivala, joka on yhtyeessä
edelleen.
Erkki ja Tähti on suomalaisella tyylillä kantrimusiikkia
soittava yhtye. Repertuaariin kuuluu sekä omaa musiikkia kuin
lainamusiikkia. Lainakappaleita yhtye on tehnyt muun muassa
Johnny Cashin ja Hank Williamsin tuotannosta. Verkkosivuillaan
yhtye kertoo musiikkinsa olevan ”karuja kertomuksia pohjolan
keskikaljacowboyiden ankeasta elämästä.”
Vuonna 1991 ilmestyi debyyttijulkaisu Jatkan matkaa /
Kyyneleet vain lentää – single. Nelihenkinen kokoonpano
kasvoi vuosien myötä ja vuoden 1994 ensimmäisellä täyspitkällä
albumilla Erkki ja Tähti soittikin jo kahdeksanhenkinen
yhtye: Heinosen, Kuosmasen ja Nivalan lisäksi basisti Pertti
Kuivala, pesulautaa ja huuliharppua soittanut Markus Lampela,
kitaraa ja harmonikkaa soittanut Timo Nykyri, viulua ja
mandoliinia soittanut Tommi Salmela, banjoa soittanut Juha
Varjo, toinen basisti Ilkka Juola. Albumi julkaistiin oman
Bull´s Hits – levymerkin kautta.
Levytysura sai jatkoa vuonna 2000, kun neljä kappaletta
sisältänyt ”Krototiilibuutsit” – minialbumi ilmestyi. Lisäksi
yhtyettä on voinut kuulla muun muassa seuraaville
kokoomalevyillä: ” Oulu Folk 2004” ja ”Oulun kaupunki luottaa
osaajiinsa”.
Nykyiseen Erkki ja Tähti kokoonpanoon kuuluvat Antti Heinonen,
Jussi Kallio, Pertti Kuivala, Arto Nivala, Rike Pietilä ja Tommi
Salmela. Yhtye ei ole koskaan pyrkinyt suurempaan menestykseen
ja isomiehistöisen kokoonpanon toiminnan saaminen
taloudellisesti kannattavaksi on hankalaa. Kuten niin monen
muunkin yhtyeen, myös Erkki ja Tähti – ryhmän innostavana
voimana on halu soittaa. Nykyisillään yhtye innostuu
aktivoitumaan keikkarintamalle muutamia kertoja vuodessa.
Osa tämän hetkisen miehistön jäsenistä soittaa myös muutamissa
muissa yhtyeissä, joita ovat esimerkiksi Soiva Siili, Kammarit,
Mojo Zombies, Fortis Boys ja Mieskuoro Huutajat.
Jo mainittujen lisäksi yhtyeen lyhempi aikaisia jäseniä ovat
vuosien varrella olleet ainakin seuraavat henkilöt: Jukka
Ilmavirta, Timo Sipilä, Riku Halttu, Asko Karjalainen, Petri
Sirviö ja Kalle Rankka.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Antti Heinosen kyselylomakehaastattelu
Kejonen, E. 1998. Kantti : uudistavan ajattelun äänenkannattaja.
1986:2 , s. 16-17
Mustonen, K. 1994. Oulu-lehti. Erkki ja Tähti ei ole hämybändi.
20.3.1994 , s. 6
Erkki ja Tähti -kotisivu:
www.erkkijatahti.com |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Stonehenge 1984 - 88
|
Timo "Timppa" Kopola: laulu
Jari "Oze" Oikarinen: kitara
Jouko "Sivukki" Sivusalo: kitara
Jorma "Jomppe" Makkonen: basso
Matti "Maza" Torro: rummut
|
|
Elettiin loppuvuotta 1984 kun Stonehenge alkoi muototua Ozen,
Timpan (ex-Caesar, ex-Overlord) ja Sivukin (ex-Act, ex-Overlord)
ympärille. Bändi treenaili aluksi Oulun Puolivälinkankaan
”Puokkarin” nuorisotalolla, myöhemmin harjoituspaikaksi vaihtui
Kaijonharjun nuorisotilat.
Porukan alkuperäinen basisti oli "Unski". Joka pian joutui
kuitenkin opiskelujensa johdosta muuttamaan toiselle
paikkakunnalle, niinpä hänen tilalleen astui Jomppe. Alkuvaiheen
rumpali löytyi oikeastaan sattuman kautta. Juha Jaara sattui
kävelemään ohi Ozen ja Timpan istuskellessa Cafe Ainossa, ja
tuttava tiesi vihjata että ”tuossapa kävelee teille rumpali”.
Vuoden -87 tienoilla kapuloiden varteen vaihtui Maza, joka
viihtyikin kokoonpanossa mukana aktiivikauden loppuun saakka.
Stonehenge keikkaili Oulussa ja lähialueilla n.300km
säteellä. Soittajille mieleenjäänyt erikoinen alkuaikojen
esiintyminen oli Ouluhallissa. Kyseessä oli Oulun ensimmäinen
American Car Show -ja Stonehenge taisi olla samalla ensimmäinen
orkesteri joka soitti kyseisessä paikassa.
Bändin päätettyä toimintansa sen energisiä soittajia on
vilahdellut mukana lähes parissakymmenessä muussa lähiseudun
kokoonpanossa, esimerkkeinä Gang Bang, F14, Killmister, T.I.P.,
Myon ja Heavy Oze Group.
|
Teksti:
Oulu Pop History
|
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Tiistai 1984 - 87
|
Timo ”Rautsi” Rautio: laulu
Pekka ”Nappi” Rasinkangas: kitara
Mika "April" Friman: basso
Pekka Kauhanen: rummut |
|
Tiistain tunnetuin kokoonpano syntyi 1980-luvun puolivälissä,
kun Timo ”Rautsi” Rautio tuli yhtyeen solistiksi. Yhtyeen
edellinen laulaja Jussi Lotvonen oli siirtynyt Juliet Jonesin Sydämen rumpaliksi. Rautsin lisäksi Tiistaissa
soittivat kitaristi ”Nappi” Rasinkangas, basisti Mika Friman ja
rumpali Pekka Kauhanen.
Yhtye sävelsi kappaleensa yhteistyönä. Sanoituksista vastasi
Rautsi Rautio.
Raution mukaan yhtyeen alkuaikojen musiikkia vaivasi tietty
linjattomuus. Tiistain musiikki oli eteerisen lyyristä ja
romanttista poppia. Rock-lehdissä sitä verrattiin muun
muassa Cocteau Twinsiin, The Cureen ja The Smithsiin. Bändi oli
poikkeisi myös soundeiltaan tuon ajan suomirockin valtavirrasta:
kitarasoundit olivat reilusti efektoituja kun muut vielä pitivät
parhaana efektilaitteena kitaran ja vahvistimen välistä piuhaa.
Tiistai teki elinkaarensa aikana yli kolmekymmentä keikkaa.
Kolmen vuoden aktiivisen soittamisen ja keikkailun jälkeen yhtye
levytti ainoaksi jääneen albuminsa ”Tuhansien värien tanssi”. Jo
albumin ollessa miksausvaiheessa Tiistai oli päättänyt vaihtaa
laulukielekseen englannin. Englanninkieliselle
kokoonpanolle suunniteltiin nimeä Violet Day.
Tiistai hajosi samana päivänä, kun ”Tuhansien värien tanssi”
ilmestyi kauppoihin. Yhtyeen jäsenet olivat pettyneitä musiikin
miksaukseen ja levykansiin, joihin kumpaankaan he eivät olleet
saaneet vaikuttaa.
Yhtyeen jäsenistä Friman ja Rasinkangas perustivat China
Swallow:n. Rautsi keikkaili Tiistain hajoamisen jälkeen Pirkko
Kontkasen ja Anita Kurvisen kanssa akustisena triona. Tämän
Vaudeville -nimeä kantaneen kokoonpanon jälkeen Rautsin seuraava
kokoonpano oli 1989 perustettu The Peppermints.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
www.sjoki.uta.fi/~latvis/yhtyeet/Rautsi/tiistai.html
Juho Juntunen: Tiistai - romanttisia runoja. Soundi 1/1988 |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Aknestik 1984 - 2002 |
Kai Latvalehto: laulu, kitara
Jukka Takalo: laulu, basso
Harri Nyman: rummut
Vesa Kupila: rummut
Mikko Rautalin: basso
|
|
Aknestikin juuret ovat Kai Latvalehdon ja Jukka Takalon duossa.
Kaksikko alkoi harjoitukset Haukiputaan lukion fysiikan
varastossa 1984. Nimeksi otettiin sopivan punk Aknestik. Duo
teki omia kappaleita ja äänitti niitä. Ehti kulua pari vuotta
ennen kuin mukaan otettiin taitavaksi tiedetty kitaristi Harri
Nyman. Mies pantiin kuitenkin rumpaliksi, jotta hänen parempi
soittotaitonsa ei "häiritsisi kokonaisuutta". Aknestkikin ensimmäinen keikka oli loppuvuodesta 1986 Haukiputaan Jatulintalon nuorisotilaisuudessa. Yleisössä oli paljon
kavereita ja suosio oli hyvä. Vuonna 1987 keikkoja oli jo melko
runsaasti. Aknestik-nimi alkoi kuulostaa liian "teinipunkilta",
joten sen jatkoksi lisättiin epiteetti "Nuo merten kiharapäät".
Syksyllä 1987 bändi teki ensimmäisen studiodemonsa
Hagawaga-studiossa. Nyman kyllästyi touhuun - kitaristina
hänellä oli kiinnostavampia bändivirityksiä. Yhden keikan yhtye soitti peräti kokonpanossa Takalo,
Latvalehto & rytmikone ennen kuin uudeksi rumpaliksi löytyi
Mikko Rautalin. Erään ensimmäisistä uuden kokoonpanon keikoista
Aknestik soitti Kumikameli-yhtyeen kanssa Joensuun
urheilutalolla. Syksyllä 1988 oli yhteiskeikka The Undertakersin
kansa, josta tuli keikkakaveri lähivuosiksi ja toinen
"oululaisen poprockin" edustaja "melubändien" rinnalle.
Yhtyeen kotipaikka vaihtui opiskelujen myötä Ouluun.
Laulusolistin rooli vaihtui Latvalehdolta Takalolle.
Yhtyesoundia jämäköitti kitaristi Vesa Kupilan tulo bändiin.
1989 bändi julkaisi Somaa / Mato -debyyttisinglen
omalla Lota Lota Records -levymerkillään. Sitä seurasi
seuraavana vuonna mini-LP Suomenpystykorvan kadonnut onni.
Rockradio soitti levyä ja se sai asialliset
arvostelut tyyliin "mukavaa naivistista poppia". Keikka-arvostelussa kehuttiin yhtyeen tyyliä ja
sävellysideoita. Miinuspuolelle luettiin ponneton laulu ja
hieman laahaava komppi. Bändin
yleisönsuosio Oulun seudun ulkopuolella oli vähäistä,
joten 1990 syntyi päätös kuopata Aknestik. Jäähyväissingle
Poplaulu oli jo tulossa omakustanteena kun Poko Records
ilmoitti haluavansa tehdä levytyssopimuksen Aknestikin kanssa.
Ensimmäinen Poko-julkaisu Ojat on rajat -LPilmestyi 1991. Aknestik opittiin tuntemaan omaperäisenä
poprockyhtyeenä, joka lauloi arkipäivän pikkuasioista
kiinnostavalla tavalla. Basisti Maako Härösen liityttyä mukaan
Jukka Takalo keskittyi laulusolistin tehtäviin. Vuoteen 2001
mennessä Aknestik oli julkaissut 7 studioalbumia sekä 2
kokoelmalevyä. Ensimmäinen yhtyeen musiikkivideokokoelma
Musiikkia, videoita ja musiikkivideoita ilmestyi 1997.
Vuonna 1998 yhtyeen tuotannosta nousi hitiksi laulu
Popmusiikkia. Vuonna 2002 julkaistiin kokoelma-dvd
Aikakirjat. Yhtyeen aktiivinen toiminta päättyi samana
vuonna.
Jukka Takalo ryhtyi soolouralle vuonna 2003. Hänellä on ollut jo
pitkään toinen ura ohjaajana, jonka tuotantoa on nähty mm. Oulun
musiikkivideofestivaaleilla v. 1994 alkaen. Takalo on
ohjannut (ja käsikirjoittanut) musiikkivideoita paitsi
Aknestikille myös liudalle muita bändejä: mm. YUP, Garbo ja
Jolly Jumpers.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Aknestik-kotisivu:
http://aknestik.poko.fi
http://kirjuri.osao.fi [hakupäivä 2.7.07]
Auvo Veteläinen. Oulun sanomat, 17.5.1989.
Jukka Väänänen. Oulun sanomat, 21.3.1990.
Arto Kiuru: Jukka Takalo matkaa soolollaan maineeseen. Kaleva
17.8.2005 |
|
|
Sivun alkuun |
|
Funland / Rosa 1984 - 1986 |
Funland Rosa
Timo "Timppa" Takamäki; rummut
Seppo Elsilä; basso
Matti Mikkonen; kitara
Seppo Kostilainen; kitara
Kari Juntunen; laulu
U-P Väyrynen; koskettimet |

|
|
Kari "Carre" Juntunen ja Seppo "Sepi" Kostilainen tapasivat 1984
rippileirillä isosina. Molemmilla oli kitara mukana leirillä ja
ajatus bändin perustamisesta tuli esiin. Sepi oli jo ehtinyt
soittaa rockbändissä, jonka kokoonpanoon kuului ainakin basisti
Masa Piiroinen.
Mukaan liittyi vähitellen Carren koulukavereita, Timppa Takamäki
Pohjankartanon koulusta ja Matti Mikkonen Madetojan
musiikkilukiosta. Basisti Seppo Elsilä löydettiin jostakin
"sumuisesta baarista" - todennäköisesti Rattorista, ja
kokoonpanon täydensi kosketinsoittaja U-P Väyrynen. Bändin nimi
oli aluksi Funland, mutta se päätettiin myöhemmin muuttaa Rosaksi.
Yhteistä esikuvaa ei ollut. Soittajien henkilökohtaisia
suosikkeja olivat mm.U2, Clash, Hanoi Rocks, Neil Young, Led
Zeppelin ja Whitesnake. Yhtye teki suomirokkia täysin
omavaraisesti: covereita ei ohjelmistossa ollut. Itse kukin toi harjoituksiin
biisiaihioita, joku kirjoitti tekstin ja bändi yhdessä teki
sovitukset. Demonauhoituksia bändi kävi tekemässä Åse Hännisen
Lightmusic-studiolla ja Tumppi Niemelän isännöimässä Hagawagassa.
Keikkaa bändi teki Oulun seudulla. Ryhmän lavanäyttävyyttä
lisäsivät U-P:n tulennielijän temput. Muhoksen Mimmiteekkin
keikka oli yksi bändin parhaista. Mieleenpainuvin oli kuitenkin
keikka Rattorissa Bad Sign -yhtyeen lämppärinä. Esitystä seurasi tuolloin myös Carren pikkuserkku, basistivirtuoosi Pekka
Pohjola.
Rosan toiminta loppui jo 1986 kun miehille tuli aika suorittaa
varusmiespalvelut. Tiet hajaantuivat sen jälkeen. Matti jatkoi
Peppermints-yhtyeessä, Timppa EBPSATRFM:ssa, Carre mm.
Octagon-lauluyhtyeessä. U-P ja Seppo muuttivat
pääkaupunkiseudulle.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähde: Sähköpostihaastattelu, Kari Juntunen, 3.2.2010.
|
|
|
|
1985
|
Sivun alkuun
|
|
Can the Can 1985 - 89 |
The
Can Can
Can the Can
Timo ”Rulli” Rusanen – kitara, laulu
Sakari ”Sakke” Kuusisto – kitara, laulu
Timo ”Kessler” Raatikainen – basso
Matti Soini – rummut |
 |
|
The Can Can perustettiin vuoden 1985 alussa Tahkokankaan
palvelukeskuksen pommisuojassa. Tilavuokra maksettiin muutaman
kuukauden välein esitettävillä ilmaisilla ”disco-esityksillä”
keskuksen asukkaille, joihin nopeatempoinen ja äkkiväärä
rokkimusa tuntui tekevän syvän vaikutuksen.
Heti alusta orkesterille oli selvää oman materiaalin tuotanto,
ja tavoitteena levytyssopimus, maine ja kunnia. Nimen vaihto
tuli ajankohtaiseksi, kun Norjassa vaikutti saman niminen bändi.
Asia ratkesi yhden sanan siirrolla, eli bändi ristittiin Can the
Can:ksi. Toimittaja Jukka Väänänen pohti myöhemmin nimen
syvällistä merkitystä; ”osaa purkki?”
Bändin jäsenet seikkailivat akselilla
Oulu-Tukholma-Helsinki-Berliini, joten toiminta oli välillä
enemmän ja väliin vähemmän aktiivista. Keikkoja tehtiin lähinnä
Oulun seudun rock-mestoissa. Yksi esiintyminen oli
lääninvankilassa, jossa kivitalon kokoinen asukki halusi kuulla
pelkästään tango-musiikkia. Huipentuma kuitenkin oli kuulapää
Miettisen järjestämä keikka Suomen rock-pyhättöön,
Tavastia-klubille Helsinkiin 1987.
Demoja tehtiin kolmeen otteeseen
Hagawaga studiolla miksaaja Tumppi Niemelän johdolla. Nauhoja läheteltiin levy-yhtiöihin ja alan lehtiin. Demoarvostelut,
lähinnä Rumbassa ja Soundissa, olivat poikkeuksetta vähintäänkin
mairittelevia. Arvioissa uskottiin levytyssopimukseen ja
keikkaputken alkuun.
Rumba: ”miten
ihmeessä Oulusta VOI riittää näin valmiita ja ihania yhtyeitä?
Hämmästyksen määrä vain lisääntyy ihmetellessä. Mikä niitä
vaivaa? Can the Can täyttäisi minkä tahansa mittaisen vinyylin
yli äyräidensä” ... ”tyrä rytkyy ja räkä valuu, voisilmien alta
ei meinaa puuroa erottaa lainkaan” Soundi/Miettinen: ...”äijillä
on pelottavan tehokas käsikassara ja Oulun maine Suomen Sydneynä
sen kun kasvaa." "Bändi on vähän niin kuin Jam, kitaristinaan
Wilko Johnson, noin karkeasti kertoen. Hoitakaa heti levylle!”
Vaikka mainetta ja kunniaa tulikin,
levytyssopimusta ei kuulunut. Levy-yhtiöt pitivät bändistä,
mutta siihen aikaan niin epämuodikas englannin kieli ei
kelvannut. Yhtiöt ehdottivat suoraan laulukielen vaihtoa, mutta
siihen bändi ei suostunut.
Bändi jatkoi vielä triona Saken muutettua
Helsinkiin. Etsittiin silti sopivaa korvaajaa toiselle
kitaristille ja mukaan pyydettiin mm. Jukka Korttia, joka
kuitenkin halusi jatkaa alkutaipaleellaan olevassa
Generators-yhtyeessä. 1980-luvun loppupuolella bändi päätti
lopettaa toimintansa. Rulli Rusanen palasi aikaisempaan
bändiinsä Spidersiin, Sakke Kuusisto kasasi ska-yhtye The
Blaster Masterin, Kessu Raatikainen vaihtoi rankemman linjan
Faff Beyhyn ja Matti Soini aloitti funk-pumppu Generatorsissa
lyömäsoittajan uran. Kuten monilla muillakin, turhautuminen
demojen lähettelyyn oli syynä bändin hajoamiseen. Pääsivät pojat
kuitenkin tulevissa bändeissään levyttämään - englanniksi totta
kai.
|
Bändihistoriikki: Matti Soini, lähetetty 23.1.2008.
|
|
|
Sivun alkuun
|
|
Faff-Bey 1985 - 97 |
Mika ”Maike” Valanne: laulu ja kitara
Jorma ”Jörge” Ojanen: kitara
Kai ”Sandman” Limingoja: basso
”Jarodias”: rummut
|
|
Oululaisen "sirkkelirokin" outolintu
Faff-Bey sai alkunsa alkusyksyllä 1985. Etelän boogieta Poison
Whisky –nimen alla tapailleet Maike ja Jarodias innostuivat
Venomin Welcome to hell –albumista ja päättivät ryhtyä
soittamaan nopeaa tykitystä, joka ei vaatinut kummempaa
soittotaitoa. Nimen Faff-Bye bändi lainasi Kurt Vonnegutin
kirjasta Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle.
Alkuaikojen koonpanoon kuuluivat laulaja Graveyard, kitaristi
Maike, basisti Sandman ja rumpali Jarodias. Piakkoin bändiin
liittyi myös Jörge toiseksi kitaristiksi. Vuoden jälkeen Graveyard erotettiin yhtyeestä, kun hänen laulutaitonsa
havaittiin rajalliseksi. Uutta laulajaa ei tarvinnut etsiä
kaukaa, sillä Maike otti vastuulleen kitaransoiton ohella myös
laulupuolen. Samalla Faff-Bey vaihtoi laulukielensä suomesta
englanniksi. Sanoituksiin haettiin inspiraatiota
väkivaltaviihteestä ja raa’asta pornosta.
Bändin esikoisjulkaisu oli 1988 julkaistu omakustanne-ep S/M
Party, jonka nimikkobiisi on edelleen yhtyeen tunnetuin
kappale ja eräänlainen kulttihitti. Samassa sessiossa yhtye
äänitti myös kappaleet esikoisalbumilleen, joka oli
myös tarkoitus julkaista omakustanteena. Basisti Sandman
innostui kuitenkin ryyppäämään julkaisua varten kerätyt rahat ja
niinpä Faff-Bey tarjosi valmiit nauhat Bad Vugumin
julkaistavaksi. Bad Vugum julkaisi albumin Back from the
grave samana vuonna. Tämäkin levy äänitettiin
live-sessiona minimaalisella budjetilla kahdessa päivässä.
Vuonna 1989 yhtyeen basson varteen tarttui, aikaisemmin muun
muassa Stalkerissa soittanut, Timo ”Kessler” Raatikainen.
Kyseisenä vuonna Faff-Bey julkaisi Emptyhead-singlen,
joka edelsi seuraavana vuonna julkaistua Doesn’t Feel Like
Laughing…It’s The Second Funeral -albumia. Siinä Faff-Bey
jatkoi tutuksi tullutta suoraviivaista mäiskettään, mutta mukaan
oli saatu myös monipuolisempia sävyjä.
Poko Records kiinnostui Faff-Beystä nähtyään bändin Tampereella
keikalla vuonna 1991. Yhtye saikin levytyssopimuksen ja
kolmosalbumi Birthday julkaistiin Pokon kautta vielä
samana vuonna. ”Birthday” -albumilla bändin soundi muuttui
metallisemmaksi ja uuden levy-yhtiön myötä levy oli aiempia
huolellisemmin tuotettu. Kappaleiden sanoitukset käsittelivät jo
muitakin aiheita kuin seksuaalisia fetissejä ja perversioita.
Faff-Bey levytti Pokolle vielä toisenkin albumin New Religion
vuonna 1994. New Religion oli yhtyeen aiempia albumeja selvästi
rock-henkisempi. Albumilla kuuluu vaikutteita bändin jäsenien
arvostamien The Stoogesin ja Motorheadin musiikista. Kun rumpali
Jarodias loukkasi kätensä onnettomuudessa, yhtye joutui
hankkimaan uuden rumpalin. Tehtävään löytyi Petteri Lammassaari.
Epe Helenius on kuvannut yhtyeen Poko-aikojen ongelmaksi sitä,
että yhtyeen jäsenet asuivat Oulussa ja tekivät Etelä-Suomessa
keikkoja liian harvoin saadakseen uusia kuulijoita Oulun
ympäristön ulkopuolelta. Faff-Bey oli vahvimmillaan
keikkatilanteissa, ja kun keikkoja tehtiin harvakseen, ei maine
päässyt leviämään potentiaalin edellyttämällä tavalla.
Faff-Bey pantiin multiin vuonna 1997. Yhtyeen jäsenet
kyllästyivät tilanteeseen, jossa heillä oli valmista
materiaalia, mutta he eivät enää onnistuneet saamaan kunnollista
levytyssopimusta. Maiken aikaa vei yhä enemmän Terveet kädet
-yhtye, jossa hän oli soittanut jo useita vuosia. Osa muista
yhtyeen jäsenistä keskittyi normaaleihin päivätöihin ja
perhe-elämään.
Vuonna 2005 Faff-Bey teki paluun ja on tehnyt joitakin keikkoja
sen jälkeen. Comebackin kanssa samoihin aikoihin ajoittui Pokon
julkaisema kokoelmalevy Should Have Stayed In The Grave.
Vanhojen kappaleiden lisäksi kokoelma sisälsi neljä vuonna 1996
äänitettyä demobiisiä, joista yksi on yhtyeen suuresti ihaileman
Juha Miedon inspiroima The Giant Of Kurikka.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Faff-Bey: Should Have Stayed In The Grave –albumin
kansilehtinen.
Juho
Juntunen. Faff-Bey : Nopeaan : Nahkaruoskat soi. Soundi
1/1989, 54.
Juho
Juntunen. Haudasta noussut Faff-Bey. Soundi 6-7/2005,
58-59.
Vesa
Kontiainen. Aitoa suomirokkia : Poko Recordsin
historia. Helsinki: Like, 2004.
Ari
Peltonen. Faff-Bey ei nöyristele. Rumba 11/1990, 31. |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Mr. Dick 1985 -
2000 |
Sukupuu:
Mr. Dick
Lost Riders
Loikkarit
Harri Nousiainen: laulu
Juha Kallio: kitara
Ari-Pekka Sipilä: kitara
Jukka Kilponen: basso
Janne Pekkala: rummut
-----------------------------
Matti Mikkonen: alttosaksofoni
Terhi Eteläinen: tenorisaksofoni
Tommi Skytte: trumpetti |
|
Yhtye aloitti toimintansa 80-luvun
alkupuolella Good ol’ Boys –nimisenä. Vuosikymmenen puolivälissä
laulusolisti Harri Nousiainen liittyi bändiin, ja hänen
ideastaan uudeksi nimeksi otettiin Mr. Dick. Kitarabändin sointi
monipuolistui vuonna 1987 kun puhallinsoittajat Terhi Eteläinen
ja Tommi Skytte liittyivät mukaan. Eteläisen lähtiessä
Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi hänet korvasi Matti Mikkonen.
Eteläisen palattua Mr. Dick jatkoi jonkin aikaa kolmen
puhaltajan voimin. Yhtye ei missään vaiheessa levyttänyt mitään
vaan toimi lähinnä keikkabändinä. Nousiaisen muutettua Kajaaniin
1990-luvun alussa Mr. Dick lopetti toimintansa.
Mr. Dickin lopettamisen jälkeen yksi yhtyeen jäsenten
sivuprojekteista Lost Riders vaihtui pääprojektiksi. Lost
Riders koostui lähes samasta kokoonpanosta kuin Mr. Dick. Jukka
Kilponen vastasi nyt basson soiton ohella myös laulusta ja Matti
Mikkonen vaihtoi saksofoninsa kitaraan. Kosketinsoittaja
yhtyeessä oli Erkki Tuormaa.
Vuonna 1993 TopRecords julkaisi bändin ensilevytyksen Most
lost, joka sisälsi viisi kappaletta. Yhdeksänkymmentäluvun
puolivälissä yhtye vaihtoi esiintymiskielekseen suomen ja
yhtyeen nimi muuttui Loikkareiksi. Loikkarit levytti
TopRecordsille kaksi pitkäsoittoa; Pala kakkua vuonna
1995 ja Kolmen vuoden kevät vuonna 1998. Näiden
täyspitkien lisäksi yhtye julkaisi muutaman singlen. Loikkarit
pääsi esiintymään televisioon useita kertoja mm. ohjelmiin:
Levyraati, Passi ja hammasharja, Hecumania ja Aamu-tv. Loikkarit
lopetti toimintansa vuoden 2000 tienoilla.
Useimmat Mr. Dickin ja sitä seuranneiden yhtyeiden jäsenistä
jatkavat musisointia omilla tahoillaan kuka enemmän, kuka
vähemmän tosissaan, toteaa Ari-Pekka Sipilä. Pekkala, Kilponen
ja Sipilä soittavat Janne Pekkala & Namupalat –yhtyessä. Kaikki
heistä olivat mukana Janne Pekkalan vuonna 2006 ilmestyneellä
albumilla ”Tämäkin vielä”. Janne Pekkala on musiikkiyhteyksiensä
lisäksi tullut tutuksi tv:n Makupalat -kokkiohjelmasta sekä radio-ohjelmasta Eväsreppu, jota hän juontaa
yhdessä useissa oululaisissa yhtyeissä soittaneen Timo Nykyrin
kanssa.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Sähköpostihaastattelu: Ari-Pekka Sipilä.
Bändiesittely:
Oulu pop history |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Garbo 1985 -
|
Esa Eloranta: laulu, kitara
Tuomo ”Tumppi” Niemelä: kitara
Kari Södö: basso
Kari Kuivamäki: koskettimet
Kai ”Benson” Penttilä: rummut
|
|
Garbo perustettiin alkusyksystä
1985. Benson Penttilä ehdotti Esa Elorannalle Amerikan
rock -tyylisen bändin perustamista. Yhtyeeseen löytyi heidän kaveripiiristään kitaristiksi
Tumppi Niemelä, basistiksi Kari Södö ja kosketinsoittajaksi Kari
Kuivamäki. Nimensä yhtye sai, kun Esa Eloranta kioskilla
käydessään näki lehdessä otsikon ”Greta Garbo 80 v”. Nimen
kanssa tuli kiire, koska yhtye sai levytyssopimuksen nopeasti.
Bändi lähetti demonsa kolmeen levy-yhtiöön, joista kaksi
kiinnostui bändistä. Toinen niistä, Matin ja Tepon M & T
Tuotanto, oli samoihin aikoihin etsimässä "Suomen Springsteeniä".
Garbo osui oivallisesti tähän saumaan ja yhtiöstä otettiin
yhteyttä saman tien.
Jenkkirockia suomalaisella mentaliteetilla soittaneen Garbon
suurimpia innoittajia olivat nimenomaan Bruce Springsteen ja Tom
Petty. Esa Elorannan tekstit pyrkivät olemaan realistisia ja
maanläheisiä Ensimmäinen single Poika julman maan
julkaistiin jo tammikuussa 1986. Kappale oli kohtalainen hitti ja
on edelleen Garbon tunnetuimpia lauluja. Esikoisalbumi Julma
maa julkaistiin samana vuonna. Albumin tuotti
ulkomaillakin meritoitunut Jimi Sumen. Ennen sitä Eki Tuormaa
oli korvannut Kari Kuivamäen yhtyeen kosketinsoittajana.
Toinen albumi Garbo julkaistiin syksyllä 1987. Sitä
edelsi alkukeväällä ilmestynyt single Ei kenenkään maa,
joka myös osoittautui hitiksi ja pärjäsi Ylen radio-ohjelmassa
Rokkimittari.
Vuonna 1988 Garbon kokoonpanon muuttui, kun Tumppi Niemelä ja
Kari Södö jättivät yhtyeen. Tilalle tulivat kitaristi Esko
”Elvis” Lassila ja basisti Pasi Päätalo. Uudella kokoonpanolla
yhtye julkaisi samana vuonna ”Suomalainen unelma” – ep:n. Yhtye
oli siirtynyt Megamania-levy-yhtiön artistiksi. Seuraavana
vuonna ilmestyi kolmas täyspitkä albumi Pitkä tie. Garbo
hajosi vielä samana vuonna.
Marraskuussa 1992 Garbo päätti soittaa nostalgiakeikan Oulussa,
minkä seurauksena vanha tuikku syttyi jälleen liekkiin. Keikan
vastaanotto oli erittäin positiivinen ja Garbo päätettiin kasata
uudestaan. Uuteen kokoonpanoon kuuluivat Eloranta, Penttilä,
Södö ja uusina jäseninä kosketinsoittaja Tapsa Louhimo ja
kitaristi Nixu Nikula.
Uudella kokoonpanolla yhtye nauhoitti albumin Risteys,
joka ilmestyi alkuvuodesta 1993. Albumilta julkaistiin mukavasti
radiosoittoa saaneet singlet Ikuisesti sun, Lady
Huhtikuu ja Pysäkki.
Viides täyspitkä albumi Miehuuskoe julkaistiin vuonna
1994. Albumi jäi tällä erää yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi.
Garbo vetäytyi telakalle kitaristi Nixu Nikulan kuoltua vuonna
1995. Tämän tragedian jälkeen yhtye ei kokenut jatkamista
mielekkääksi vaikka tekikin vielä joitakin keikkoja. Tuolloin
toisena kitaristina toimi ensin Tumppi Niemelä ja myöhemmin
Jussi Kallio. Garbolta ilmestyi vielä vuonna 1995
kokoelma-albumi ”10 vuotta – Parhaat”, joka sisälsi kolme uutta
kappaletta ja tunnetuimmat hitit menneiltä vuosilta.
Vuonna 2003 Garbo aktivoitui uudestaan, kun Benson Penttilä
ehdotti muun muassa The Bootsista tutun Jamppa Heikkisen
kiinnittämistä kokoonpanoon. Heikkistä lukuun ottamatta
kokoonpano oli sama kuin lopettamisen aikoihin 1990-luvun
puolivälissä. Levyttäväksi yhtyeeksi Garbo teki paluun vuoden
2005 Kruunaa ja Klaavaa – albumilla. Myös kysyntää
keikoille on riittänyt mukavasti.
Esa Eloranta on ollut aktiivinen musiikkirintamalla myös Garbon
toiminnan hiljaisimpina aikoina. Vuonna 1989 hän julkaisi
sooloalbumin Kipinä, toinen sooloalbumi ”Jotain
pysyvää julkaistiin vuonna 1998. Viimeisin sooloalbumi
Yksi pyyntö – Tuhat tarinaa ilmestyi vuonna 2007.
Soolouransa lisäksi Esa Eloranta on levyttänyt useiden yhtyeiden
kanssa. Vuonna 1991 ilmestyi albumi Pienet suuret teot
yhtyeen Esa Eloranta & Ihmeidentekijät kanssa. Yksi Elorannan
projekteista oli Kultakurkut-yhtye, johon kuuluivat hänen
lisäkseen kolme muuta tunnettua raspikurkkua, Bablo, Harri
Marstio Ja Eero Raittinen. Kultakurkut julkaisi omaa nimeään
kantaneen albumin vuonna 2002. Nykyisin Eloranta vaikuttaa myös
kantrihenkisessä Heartworn-yhtyeessä, jolta ilmestyi vuonna 2006
yhtyeen nimeä kantanut albumi. Tämän lisäksi Elorannalle on
ollut lukuisia pienimuotoisia projekteja. Hän on myös tehnyt
kappaleita muille artisteille, joista esimerkkeinä mainittakoon
Bablo ja Jari Sillanpää.
Tumppi Niemelä, Nixu Nikula ja Benson Penttilä vaikuttivat Astro
Lanes – yhtyeessä. Nykyisin Niemelä toimii Doggtown – yhtyeen
laulajana. Hän on myös julkaissut sooloalbumin ja erityisesti
hänet muistetaan lukuisien oululaisten yhtyeiden tuottajana
takavuosina. Benson Penttilä oli mukana edesmenneen Hannu
Karjalaisen H.K. Karjalainen & Austin Mailer – bändissä. Jarmo
Heikkinen on vaikuttanut The Bootsin lisäksi The Ramblersissa ja
soittanut Kauko Röyhkän ja Pelle Miljoonan bändeissä.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Esa Elorannan kyselylomakehaastattelu
ESA ELORANTA -
www.esaeloranta.com
G A R B O -
www.garbo.fi
Antti Eerola: Esa Eloranta - matalan profiilin vanki. Rumba7/1994, s. 20
Garbolla on asiaa. Rumba 8/1986, s. 7
Julman maan tarinoita. Rumba 16/1986, s. 17 |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Maple Cross 1985 -
|
Ace
Maple CrossMarco “R.J” Järvenpää.: laulu
Marko Siekkinen: kitara
Ilkka Heino: kitara
Nico Christian: basso
Ville Hyry: rummut
|
|
Yhtye perustettiin vuonna 1985.
Bändin nimi oli aluksi Ace. Ensimmäinen kokoonpano oli laulaja
Petri Puolitaival, kitaristit Marko Siekkinen ja Ilkka Heino,
basisti Mika Karppinen sekä rumpali Ville Hyry. Yhtye nauhoitti
demon Sacred to the Memory of Ace ja vaihtoi nimensä
Maple Crossiksi. Marco ”R.J” Järvenpää tuli laulajaksi Petri
Puolitaipaleen tilalle.
Vuonna 1988 bändi nauhoitti toisen, kehujakin keränneen, demonsa
Thirteen Witches... But One Of Them. Demon äänitti Nixu
Nikula. Pian julkaisun jälkeen yhtye erotti basistinsa Mika
Karppisen. Hänet korvasi Nico Christian. Muodostui miehistö,
jota pidetään alkuperäisenä Maple Cross -kokoonpanona. Siinä
vaikuttivat laulaja Marco R.J, kitaristit Ilkka Heino ja Marko
Siekkinen, basisti Nico Christian ja rumpali Ville Hyry.
Maple Cross toimi aktiivisesti julkaisten 1989 demon
Sacrificed Humanity ja vuonna 1990 The Fourth And Last.
Molemmat olivat Nixu Nikulan äänittämiä. Ominaista demoille ovat
raskaassa mättömusiikissa harvoin hyödynnetyt puhallinsoittimet
(mm. saksofoni) ja piano. Yhtye keikkaili jo näihin aikoihin
suhteellisen paljon. Kotimaan lisäksi Maple Cross kävi
keikkareissulla esimerkiksi Tanskassa.
Ensimmäinen albumi The Eighth Day Of Creation ilmestyi
omakustanteena vuonna 1991. Levy sai hyvän vastaanoton ja sitä
pidettiin tyyliltään hyvin kehittyneenä. Kaksi vuotta myöhemmin
Maple Cross esitteli seuraavan julkaisunsa, Uncontrolled Art
–demon, joka myös keräsi kehuja. Vuonna 1994 ilmestyi
yhtyeen viimeinen demo Cool Maggots. Bändi keikkaili
vielä jonkin aikaa eri yhtyeiden kanssa, joita olivat
esimerkiksi Darkthrone ja Backyard Babies, kunnes hajosi
vuosiksi.
Vuonna 2000 Maple Cross aktivoitui jälleen. Uuteen kokoonpanoon
kuuluivat laulaja Marco R.J, kitaristit Sami Siekkinen ja Late
TT, basisti Ollari sekä rumpali Aki Karppinen. Bändi aloitti
heti uuden materiaalin tuottamisen ja parin seuraavan vuoden
aikana se nauhoitti kaksi promolevyä eri käyttötarkoituksia
varten. Keikkarintamalle yhtye palasi vuonna 2002.
Yhtyeen paluualbumi Next Chapter ilmestyi vuonna 2003.
Kyseinen vuosi oli muutenkin kiireistä aikaa bändille. Kokoonpano nauhoitti tuona vuonna myös
ensimmäisen musiikkivideonsa. Kiireinen yhtye-elämä vaati
kuitenkin veronsa ja yhtye hajosi myöhemmin samana vuonna.
Jäljelle jäivät ainoastaan laulaja Marco Rj ja rumpali
Karppinen, jotka ryhtyivät etsimään bändiin uusia jäseniä.
Uuteen kokoonpanoon liittyivät kemiläisessä black
metal –yhtye Thyranessa vaikuttanut kitaristi Avather sekä
Setherystä tuttu kitaristi Juha Henttunen. Maple
Cross keikkaili ympäri Suomea ja kävi kiertueella
Iso-Britanniassa. 2004 kokoonpano vaihtui taas. Paluusta asti
yhtyeessä rumpalina toiminut Aki Karppinen joutui jättämään
yhtyeen, ja tilalle astui Embraze-yhtyeessä vaikuttava Ilkka
Leskelä. Pian tämän jälkeen basisti vaihtui Joni Lehtoon. Yhtye
soitti amerikkalaisen death metal –yhtye Cannibal Corpsen Suomen
keikkojen lämppäribändinä. Seuraavaksi Avather siirtyi syrjään
ja tilalle tuli Next Chapter –albumilla soittanut Sami
Siekkinen. Bändi soitti kiertueen yhdessä oululaisten National
Napalm Syndicaten ja Sacred Crucifixin kanssa vuoden 2005
alkupuolella. Bändit julkaisivat yhteisen cd-sinkun Creatures
of the North.
Yhtyeen kolmas albumi Heimo ilmestyi vuonna 2007. Marco
kertoo Kalevan haastattelussa 16.2.2007: "Heimo perustuu pappani
Heimo Isopahkalan sotakokemuksiin. Pappa on pikkupojasta lähtien
ollut minulle esikuva ja tärkeä ihminen. Sotakokemukset ovat
aina kiinnostaneet, muttei pappa niistä oikein aikoinaan alkanut
puhua. Kerran sitten istuttiin alas ja juteltiin koko papan
sota-aika läpi. Siitä lähtien on idea tästä levystä muotoutunut
päässä." Heimo-albumi on kerännyt kautta linjan hyviä
arvosteluita. Myös keikkoja yhtye on tehnyt ahkerasti ja keikat
ovat olleet intensiivisiä kokemuksia. Näyttääkin sille, että
Maple Cross vain paranee yhtyeenä ajan myötä.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Maple Cross:
yhtyeen kotisivu
Valjus, K. 2006. Kaleva.plus. Pappa on hevilevyn muusa.
16.2.2007 |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Kolera 1985 -
|
Mika Heiskanen; basso
Rane Kesti; rummut
Jarmo Mattila; kitara
Rike Pietilä; laulu, kitara
Heikki Kukkonen; kitara
Petri Pirnes; basso
Matti Niemi; basso
Petteri Klintrup; koskettimet ja taustalaulu
Kari Räty; basso ja taustalaulu
Olli Tuomainen, kitara ja saksofoni
Tapio Wiik, koskettimet
|
|
Koleran musiikki oli sekoitus hard rockia ja poppia.
Keskeisenä elementtinä yhtyeen kappaleissa oli humoristiset
sanoitukset. Rokkibändiksi profiloitunut Kolera sai kuitenkin
suurimman hittinsä rap-kappaleella ”Suomi on Euroopan kallein
maa”, joka tuli ihmisille tutuksi myös tv-ohjelma
Kuningaskuluttajan tunnuskappaleena.
Yhtye perustettiin vuonna 1985, kun ranttiset Jarmo
Mattila, Rauno Kesti ja temmesläinen Mika Heiskanen keksivät
pyytää yhtyeeseensä mukaan oululaisen Rike Pietilän.
Kaupunkilaispoika Pietilä koki yllätyksen, kun Kesti nouti hänet
ensimmäisiin treeneihin traktorilla Sipolankylän bussipysäkiltä.
Alkuaikoina Kolera treenasi Rantsilassa. Myöhemmin treenipaikka
vaihtui Ouluun.
Parin ensimmäistä keikkaansa bändi teki nimellä Black House.
Kolera -nimen valitsemista yhtyeen nettisivuilla kuvataan
seuraavalla tavalla: ”orkesteri tavoitteli rempseää
rokkimeininkiä kuvaavaa nimeä, jota on turojenkin helppo huutaa
keikoilla”.
Ensimmäisen julkaisunsa Kolera saattoi markkinoille tammikuussa
1987. Singlen Beibi älä lyö / Kaasu pohjaan
julkaisi Megamania. Singlen a-puolen kappale sai varsin
mukavasti radiosoittoa. Singleä seurasi täyspitkä albumi saman
vuoden kesällä. Esikoisalbumi kantoi nimeä Liekki lepattaa.
Albumia seurasi yhtyeen toiminnassa katkonainen vaihe - mm.
jäsenten asepalvelusten takia. Yhtye keikkaili jonkin verran ja
julkaisi muutamia pienlevyjä. Kokoonpanossa tapahtui muutos
vuonna 1989, kun utajärveläinen Heikki Kukkonen korvasi Jarmo
Mattilan kitaristina.
Suurempaa huomiota yhtye herätti seuraavan kerran joulun 1989
aikoihin, kun se julkaisi jo mainitun Suomi on Euroopan
kallein maa -singlen. Tämä rap-hassuttelu ylsi
parhaimmillaan Suomen singlelistalla sijalle 19. Aikana, jolloin
singlejä vielä ostivat muutkin kuin dj:t se tarkoitti varsin
mukavia myyntilukemia.
Vuoden 1990 yhtye käytti uuden pitkäsoiton työstämiseen. Albumi
Maamme laulu julkaistiin tammikuussa 1991. Samana vuonna
Mika Heiskanen jättäytyi pois yhtyeestä. Tilalle värvättiin
oululainen Petri Pirnes.
Vuosina 1991-1993 Kolera eli aktiivisinta toimintakauttaan.
Keikkoja tehtiin runsaasti ympäri Suomea ja yhtyeen kappaleet
saivat mukavasti radiosoittoa. Syksyllä 1992 julkaistiin Koleran
kolmas ja toistaiseksi viimeinen albumi Suolaista ja makeaa.
Albumin huomionarvoisin kappale on Anna mulle lovee, joka
on käännösversio Spencer Davis Groupin ”Gimme Some Lovin’”
-hitistä. Tällä kappaleella Kolera voitti Levyraadin kesällä
1992.
Bändi vetäytyi telakalle vuonna 1997. Taukoa kesti tammikuuhun
2001 saakka, jolloin yhtye teki paluukeikan Rantsilan
Ristironkkelissa. Keikka tehtiin yhtyeen alkuperäisellä
kokoonpanolla. Alkuperäinen miehitys on keikkaillut tällä
vuosituhannella valikoiduissa tapahtumissa, joihin on kuulunut
esimerkiksi Oulu Pop History 10-vuotis juhla tammikuussa 2007.
Albumit:
Liekki lepattaa 1987
Maamme laulu 1991
Suolaista ja makeaa 1992
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Koleran kotisivu
Kolera on raju bändi. Oulun sanomat 11.3.1987
Juntunen, J. 1991. Soundi. On suo, kitara ja Kolera. 1991:5, s.
52-53.
Siikajokilaakso. Kolera esiintyi alkuperäisellä miehityksellään
12 vuoden tauon jälkeen. 22.1.2001, s. 6-7 |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Savusauna 1985 - 95 |
Eero Huttunen; kitara ja laulu
Matti Niemi; basso ja laulu
Esko Erkkilä; kitara
Ari Kähkönen; rummut
|
|
Savusauna-yhtye sai alkunsa vuonna 1985 Oulun Yliopistossa
englannin kielen tunnilla. Huttusen Eero kysyi Niemen Matilta,
tuntisiko tämä ketään basistia. Kitaristi Matti suositteli
tietenkin itseään. Rumpaliksi löytyi Eeron vanha pelikaveri
Kähkösen Aki.
Alkuvaiheen ohjelmisto koostui Eeron omista
kappaleista, sekä Stevie Ray Vaughanin ja Piratesin tuotannosta.
Maikkulasta bändi siirsi treenikämppänsä Haapalehdosta
vuokrattuun punaiseen taloon. Uusi kämppä oli yhteinen Gregory
ja Vähän valoo -yhtyeen kanssa. Kuriositeettina mainittakoon,
että tästä talosta sai nimensä Simo Silmun hittibiisi
"Punaisessa talossa".
Haapalehdosta Savusauna siirtyi huomattavasti hengellisempiin
tunnelmiin, kun seuraava treenikämppä sijaitsi seurakunnan
nuorisotalossa. Raatissa soitti siihen aikaan muitakin varsin
maallisia bändejä ja tätä kautta tutuksi tulivatkin monet
legendaariset oululaisrokkarit
Keikkoja oli tuohon aikaan mukavasti; opiskelijabileet
ja ELMUjen tilaisuudet työllistivät yhtyettä. Kerran bändi
joutui jopa vankilaan. Soittamaan. Muutaman vuoden kuluttua
bändissä tuli kysyntää lisäkitaristille, näin Matin vanha tuttu
Esko Erkkilä sai kutsun mukaan riveihin. Savusauna kiersi
ahkerasti maakunnan lavojen bändikonserteissa, joita
legendaarinen Gobra -yhtye yhdessä Antti Epäilyksen kanssa
organisoi. Ohjelmistoon otettiin mukaan Creamia, Deep Purplea,
Freetä ym.
Vuosien saatossa kokoonpano edelleen laajeni: mukaan astuivat
Tero Hietala koskettimiin, Tuomas Erkkilä perkussioihin ja Aki
Louhela solistiksi. Tällä "big band -versiolla" Savusauna
keikkaili vielä muutaman vuoden kaupungin ravintoloissa. Bändin
toiminta hiljeni v. 1995 Eskon lähtiessä Amerikan kultamaille. Samoihin aikoihin myös Aki muutti Helsingin suunnalle.
Rivejä on kasailtu sittemmin muutaman vuoden ajan, ja nykyään
bändi toimii nimellä Little Fiat.
|
Lähde: Oulu Pop History.: http://kotisivu.suomi.net/oulupophistory/extra5.html
|
|
|
Sivun alkuun |
|
ANJA 1985 - 1990 |
Asko Karhunen; basso ja taustalaulu
"Nassikka" Risto Mäkinen; rummut
Jari Pietilä; kitara
Antti Sutela; kitara ja laulu
|
|
ANJA sai alkunsa vuonna 1985 Limingan Alatemmeksellä, kun
ylimääräistä energiaansa southern boogie -tyyppisen musiikin
veivaamiseen kuluttaneet parikymppiset ystävykset Antti, Asko ja
Jari valitsivat paikkakunnan laajasta tarjonnasta rumpalikseen
vastikään Tampereelta muuttaneen, vanhaan jatsiin päin
kallellaan olleen Nassikan (lähes virallinen nimi).
Soittokunta opetteli pikaisesti muutaman etäisesti
jatsahtavan soinnun kitaroilla ja tyylinmukaiset bassoäänet
niitä toisiinsa liittämään. ANJA -nimi löytyi jäsenten etunimien
alkukirjaimista samaan tapaan kuin ABBA (mikä sekin on aika outo
nimi).
Ensimmäisen demonsa kokoonpano teki jo samana vuonna 1985
HagaWaga -studiolla Tumppi Niemelän istuessa nappuloiden
ääressä. Vuosina 1988-89 seurasi vielä pari muutakin ANJA
-demoa, joista jälkimmäinen SoundMix-studiolla sittemmin edesmenneen Niksu
Nikulan hoivissa.
Levy-yhtiöitä ei saatu noilla tuotoksilla kuitenkaan
vakuuttuneeksi, päällimmäisenä esteenä palautekirjeitten mukaan
oli englannin käyttäminen laulukielenä. Muitakin puutteita
kaupallisen hyödyntämisen kannalta varmaan oli.
ANJA keikkaili suhteellisen aktiivisesti, lähinnä Oulussa.
Eräs tärkeimmistä keikoista oli keväällä 1988, ensiesiintyminen
Oulussa ELMUn bändikatselmuksessa, mikä toi ryhmää hieman
tietoisuuteen. Muitakin esiintymisiä oli joitakin kymmeniä; Cafe
Adam, Rauhala, Jousimies, EloJazz, Tornio, Rovaniemi, Valtimo,
Ämmänsaari…
Bändi hajosi vuonna 1990 Askon muutettua toisaalle, ja muiden
bändikiinnitysten astuttua kuvaan. Antti ja Jari perustivat
Limingan Tulli -yhtyeen.
|
Lähde: Oulu Pop History.: http://kotisivu.suomi.net/oulupophistory/extra3.html
|
|
|
|
1986
|
Sivun alkuun
|
|
|
|
Radiopuhelimet 1986 -
|
J. A. Mäki; laulu
Jarno Mällinen; kitara
Jukka Kangas; kitara, basso
Jyrki Raatikainen; rummut
|
|
Radiopuhelimet perustettiin keväällä 1986 Kansanturvamusiikkikomission raunioille. Jarno Mällinen, Jukka Kangas ja
Jyrki Raatikainen pestasivat laulajaksi EI!EI-yhtyeessä
vaikuttaneen J. A. Mäen, jonka kiinnostusta oli kyselty jo
KTMK:n aikana.
Ensimmäinen keikka oli 26.7.1986 Liedossa Punk
86 -festivaaleilla. Musiikki oli vielä osittain KTMK:n aikaista. Loppusyksystä 1986
valmistui Hagawaga-studiolla äänitetty demo. Se sai kehuja
Rumbassa. Yhtye alkoikin seurata Rumban arvioita tarkkaan.
Keväällä 1987 Radiopuhelimet kasvoi viisijäseniseksi, kun Jukka
Kangas siirtyi kitaran varteen ja uudeksi basistiksi tuli Mika Hautamäki.
Syksyllä
Raatikainen, Antti Penttilä ja Kari Heikonen perustivat Bad
Vugum –levy-yhtiön tarkoituksenaan lähinnä julkaista
Radiopuhelinten musiikkia. Yhtye nauhoitti kahdeksan
kappaletta, jotka julkaistiin kahtena EP:nä: Sinappia ja Ketsuppia
ilmestyi vielä samana vuonna ja Tyhjä on täysi, keväällä
1988. Menestys vei yhtyeen isomman Euros-yhtiön huomaan. Loppusyksyllä
1988 ilmestyi Rokkiräjähdys–lp.
Kun keikkamyynti siirtyi Dex-Viihteelle, Radiopuhelimet alkoi
saada keikkoja maamme suurimmille festareille, ja toiminta alkoi
pikku hiljaa rullata.
Hautamäki jätti Radiopuhelimet opiskelujen takia 1989 ja Jukka
Kangas palasi paukuttelemaan bassoa. Seuraava levy, K.O,
nauhoitettiin nelimiehisenä Kankaan
soittaessa levylle sekä bassoa että kitaraa. Levymerkki vaihtui Spiritiksi (Sonet-yhtiön alamerkki). K.O.:n
äänitysten jälkeen basistiksi tuli Eero Korhonen. Näihin
aikoihin Radiopuhelimet soitti ensimmäinen ulkomaankeikkansa
Leningradissa.
K.O. keräsi kehuja ja poiki keikkatarjouksia. Yhtye alkoi saman
tien työstää uutta albumia. Pian, pian
julkaistiin alkuvuodesta 1991. Sen perään tuli kokoelmalevy 2 ½, joka sisälsi Sinappia ja ketsuppia ja Tyhjä on
täysi -EP:t sekä viisi kappaletta Rokkiräjähdys-albumilta.
Vuonna 1992 Radiopuhelimet teki paluun cd:llä Jäämeri. Yhtye halusi parantaa
otettaan edellisestä albumista. "Jäämeren" vastaanotto oli ristiriitainen:
joko se oli liian vaikea ja kokeileva tai - toisten mielestä - yhtyeen paras. Samana vuonna yhtye teki parinkymmenen keikan ulkomaankiertueen yhdessä CMX:n
kanssa.
Viides albumi Maalla ilmestyi keväällä 1993.
Ote oli muuttunut hieman rennommaksi. Albumi sijoittui hyvin rocklehtien yleisöäänestyksissä,
mutta yhtye oli
tyytymätön albumin soundeihin ja basso-osuuksiin.
Seurauksena oli se, että Korhonen lähti bändistä.
Murnau-yhtyeessä soittanut Antti Annunen
soitti bändin Euroopan kiertueella, ja pian hänet pestattiin
vakituiseksi jäseneksi.
|
|
Vuonna 1995 yhtye palasi Bad Vugum –yhtiölle. Maasäteilyä
ilmestyi alkukesästä 1995. Levyä kehuttiin ja noususuhdanne jatkui.
Samana vuonna ilmestyi myös Hygiene-kokoelma
yhdysvaltalaisen Alternative Tentaclesin julkaisemana. Yhtye kävi keikkareissulla Islannissa.
Jukka Kangas erosi yhtyeestä alkuvuodesta 1996. Uudeksi
kitaristiksi lupautui Electric Blue Peggy Suen laulaja-kitaristi
Ray Katz (Kätsi). Katz pääsi heti tositoimiin, sillä huhtikuussa 1996 Radiopuhelimet lähti reilun kahden viikon ulkomaankiertueelle. |

|
|
Syksy 1996 kului äänityssessioissa sekä Helsingissä Kostamus-sinfonian esityksissä.
Kostamus-sinfonia oli
Ylioppilasteatterin 70-vuotisjuhlanäytelmä, johon ohjaaja Esa
Kirkkopelto oli pyytänyt Radiopuhelimia osallistumaan.
Huhtikuussa 1997 ilmestyi albumi Avaruus.
Miehistönvaihdos oli muuttanut bändin soundia, eikä kaikki
toiminut suunnitelmien mukaisesti. Levyä miksattiin pitkään,
mutta haluttua soundia ei aivan saatu toteutettua. Albumi ei
ollut napakymppi, mutta ei epäonnistuminenkaan.
Seuraava albumi Hiljaista! julkaistiin syyskuussa 1998. Musiikki hitaampaa ja kokeilevampaa, ja jälleen se jakoi kuulijoidensa mielipiteet. Seuraava albumi
Oulu on kaupungin nimi ilmestyi huhtikuussa 2000. Levy
keräsi parhaat arvostelut sitten Maasäteilyä-albumin. Nyt
Radiopuhelimet palasi takaisin kohti vanhaa tuttua
suoraviivaisuutta.
Kostamus-sinfonian
yhteydessä yhtye oli tutustunut teatteriohjaaja Juha Hurmeeseen. Hurme
ehdotti yhtyeelle jonkinlaisen Radiopuhelimet-näytelmän
tekemistä. Projekti käynnistyi keskusteluin ja
haastatteluin, ja harjoitukset alkoivat 1999.
Ensi-ilta oli vuonna 2000. Näytelmää esitettiin
yhteensä 14 kertaa eri puolilla Suomea.
Tänään-albumi julkaistiin 2002.
Jälleen mielipiteet jakautuivat. Toiset pitivät sitä huomattavana parannuksena edellisestä
albumista, joillekin taas albumi ilmensi yhtyeen heikoimpia
puolia.
Radiopuhelimet palasi teatteriin rockooppera Tommin
kanssa 2005. Sitä
esitettiin viisi kertaa Oulun
kaupunginteatterissa. Idea näytelmään oli muhinut muutaman
edeltävän vuoden.
Uusin Radiopuhelin-albumi Viisi tähteä julkaistiin vuonna
2007. Albumi on kerännyt kauttaaltaan nimensä mukaisesti viittä
tähteä.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
Radiopuhelimet -kirja. Toim. Juha Hurme, J.A. Mäki
Radiopuhelimien kotisivu
www.radiopuhelimet.net |
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars 1986 -
1995 |
|
Ray Katz: laulu, kitara
Kale: basso
Ismo Autioniemi: kitara
Merja Koistinen: urut
Timppa Takamäki: Rummut
|

EBPSATRFM v. 1987: Timppa, Kale, Isse, Merja ja Katz.
Punalippalakkinen on liike- ja tiedemies Nilsiän Oljysheikki.
|
|
Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars oli
1980-luvun uuden Oulu-soundin keskeisimpiä tekijöitä. Puhuttiin
oululaisesta "melurockista". Yhtyeen nimi oli niin pitkä, että
samalla treenikämpällä harjoitelleet Radiopuhelin-yhtyeen
soittajat käyttivät versiota "Pitkänimiset". Yhtyeen
keikka-auton kylkeen oli teipattu lyhenteenäkin vielä pitkä nimi
EBPSATRFM, joka oli kuin outo taikasana.
Ray Katz (Esa Nissi) ja Kale (Jukka Turunen) alkoivat
suunnitella bändiä jo vuoden 1984 paikkeilla. Tarkoitus oli
tehdä aivan jotakin muuta, kuin sen ajan kammottavat suosikit
Dingo ja Yö. Bändi kasattiin 1986 "jossakin jatkoilla tai
oululaisen kapakan pöydässä". Rumpaliksi tuli Turusen entinen
soittokaveri Jyrki Raatikainen. Rattorissa tavattu näyttävän
näköinen Merja värvättiin urkuriksi – ilman aiempaa
soittokokemusta. Kitaristi Ismo "Isse" Autioniemi halusi mukaan
ja pääsikin, koska oli aivan Andy McCoyn näköinen. Laulusolistiksi oli valittu Olli Försti, mutta tämä kuvio ei
toiminut, joten Katz otti hoitaakseen vokalistin tehtävät.
Försti oli silti mukana ensimmäisillä keikoilla eräänlaisena
ulkojäsenenä: hän seisoi lavalla liikkumattomana kuin Happy
Mondays -yhtyeen Bez.
Science fictionista ja psykedeliasta kiinnostunut Turunen
keksi bändille nimen, joka oli kuin muropaketin uuden
jännittävän keräilysarjan nimi. Muusikkojen lavanimistä Ray Katz
tuli Stray Cats -yhtyeestä ja Kale Velvet Underground -basisti
John Calen mukaan. Bändin musiikillisia vaikutteita olivat
esipunk (Stooges, New York Dolls) ja eräät aikalaisistakin (The
Gun Club). Alkukipinää oli saatu myös Hurriganesilta,
rock´n´rollista (Bo Diddley) ja funkista (James Brown).
Kale ja Katz jakoivat aluksi biisintekovastuun. Soundi-ihanne
oli karun pelkistetty. Soitto oli vauhdikasta paahtamista
aggressiivisine kitaravalleineen. Keikkasettikin kesti vain
puolisen tuntia - enempää ei olisi jaksanut bändi eikä
yleisökään. Vuosien mittaan suoran tykityksen rinnalle tuli
funk-sävyjä. Katz urakoi nyt aiempaa enemmän säveltäjänä ja
sanoittajana.
EBPSATRFM teki uransa aikana useammat sata keikkaa
kotimaassa, ja se esiintyi Ruotsissa ja Tanskassa useampaan
otteeseen. Pistokeikkoja se teki New Yorkiin ja Berliiniin.
Bändi esiintyi Tukholmassa jo ennen Helsingin keikkoja (1986).
Esiintyminen New Yorkin Pyramid-klubilla jäi Turusen mieleen
parhaana lavakokemuksena.
Julkisuudessa bändiä verrattiin sellaisiin tunnettuihin
vaihtoehtobändeihin kuin Jesus and the Mary Chain ja Pop Group,
joita bändi kuitenkaan ei suuremmin noteerannut. Kotimaiset
”rokkipoliisit” eivät aina ymmärtäneet EBPSATRFM:n asennetta.
Esimerkiksi Rumba-lehdessä bändin valinta laulaa englanniksi ja
tähdätä ulkomaille nähtiin suuruudenhulluutena tai diivailuna.
Tiettyä kulttimainetta yhtye keräsi maailmalla: eräs
amerikkalainen fanzine väitti 1990-luvun alussa, että EBSATRFM
oli ensimmäinen grunge-yhtye. Bändi ei pitänyt minään kunniana
vertausta ”paskabändeihin”.
Levytyssopimus piti alun perin tehdä Atte Blomin kanssa,
jonka ensimmäinen kysymys oli ollut: näyttääkö bändi hyvältä?
Miettinen onnistui kuitenkin suostuttelemaan bändin talliinsa.
Niinpä EBPSATRFM teki vuosina 1986–88 Gaga Goodies yhtiölle
kolme mini-Lp:tä sekä Hultsfredin festivaalilla äänitetyn
live-LP:n. Ensimmäisten levyjen nimet olivat väännöksiä
Beatlesin Revolution-kappaleen riimeistä. Gaga Goodies oli
mukava firma, mutta rojalteja se ei maksanut. Levyjä kuitenkin
myytiin n. 1000 kpl kutakin.
Riku Mattila värväsi EBPSATRFM:n Sonet-yhtiölle 1989 nähtyään
bändin keikalla Tavastialla. Viiden vuoden sisällä yhtye teki
kolme pitkää levyä Spirit-levymerkille Mattilan toimiessa
tuottajana. Vuonna 1994 julkaistun Family favourites -levyn
musiikki oli kriitikkojen mielestä aiempaa
kuuntelijaystävällisempää olematta silti valtavirtaa.
Raatikainen oli lähtenyt Radiopuhelimiin jo ensimmäisen levyn
jälkeen. Vuodesta 1987 rumpuja soitti Timo "Timppa" Takamäki. Rumpali
vaihtui uudestaan 1993, jolloin kapuloihin tarttui Pasi Aikio.
Rytmipohjaa oli laajentanut lyömäsoittaja Jallu Junnilaisen
liittyminen joukkoon aikaisemmin. Kosketinsoittaja Tapio Wiik
soitti yhtyeessä vuonna 1994.
Bändin ensimmäinen musiikkivideo oli versio Alan Vegan
kappaleesta Speedway. Video kuvattiin talvella 1987 Hailuodon
jäätiellä. Videon oli käsikirjoittanut Turunen, ja sen kuvasi
paikallisen av-oppilaitoksen opiskelija. Bändi hylkäsi
lopputuloksen vaikka kuvaaja vakuutti ehkä enteellisestikin,
että ”tällä on vielä joskus suurempi arvo kuin uskottekaan”.
Vuonna 1994 yhtye teki musiikkivideon Sleep Well, jonka
ohjasivat Katz ja Jukka Takalo. Se oli ensimmäisiä Music
Televisionilla koskaan nähtyjä suomalaisia videoita.
Turunen suunnitteli yhtyeen hätkähdyttävät levykannet, joista
yksi oli kuvattu ruhojen joukossa teurastamolla (useammankin
oululaisen rockmuusikon tuolloinen päivätyöpaikka), toinen oli
pornokuvasta työstetty kollaasi. Vuonna 1994 muu bändi tyrmäsi
hänen kansiehdotuksensa, jossa oli mm. Hitlerin kasvojen
puolikas, sillä sen pelättiin tuovan ongelmia Saksassa.
Polygram-yhtiölle kansi olisi kyllä kelvannut. Family Favourites
levyn kanneksi tuli lopulta Turusen tahallisen nopeasti
vetäisemä vaarattomampi ehdotus.
EBPSATRFM nähtiin muutaman kerran televisiossa, mm. Anna
Palaa -ohjelmassa. Heli Nevakareen juontamassa
Rockstop-ohjelmassa bändi esitti 1990 playbackina kappaleen
Tomorrow. Turusen mukaan ”Tohlopin pyörivä lava oli liian kova
haaste junamatkasta väsyneelle yhtyeelle ja saimme elinikäisen
porttikiellon Ylen ohjelmiin. Kieltoa kesti kolme vuotta.”
Vuonna 1994 yhtye soitti neljä kappaletta livenä Seppo
Pietikäisen ja Maria Guzeninan juontamassa ohjelmassa, jonka
nimi taisi olla Soundcheck.
Turunen erosi yhtyeestä kansijupakan jälkeen loppuvuodesta
1994. Vuotta myöhemmin bändi oli lopettanut toimintansa. Katz
jatkoi Rastas-yhtyeessä, ja liittyi 1996 kitaristiksi Radiopuhelimiin. Katz eli Esa Nissi
tunnetaan nykyään av-äänituottajana ja elokuvaohjaajana. Hän on
ohjannut palkitun dokumenttielokuvan Varis (2004).
Turunen perusti v. 1995 Sasu Ripatin ja Janne Valpun kanssa
Bright Peoplen, jota sanottiin Suomen ensimmäiseksi trip hop
yhtyeeksi. Vuosina 1996 – 2004 hän asui New Yorkissa, missä hän
jatkoi jonkin aikaa musisointia. Vuonna 1997 basso vaihtui
kameraan ja työkuviot freelance-kuvaajan ja kirjoittajan uraan.
Ismo Autioniemi soitti bassoa Blaster Master -yhtyeessä vuoteen
2006 asti. Rumpali Jyrki Raatikainen vaikuttaa Katzin tavoin
edelleen Radiopuhelimet-yhtyeessä ja pyörittää yhtyeen nykyistä
julkaisijaa, Hot Igloo levy-yhtiötä.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Sähköpostihaastattelu: Jukka Turunen, 19.10.2007.
Jukka-Pekka Kinnunen: Urbaanicountryä avaruudesta. Oulun Sanomat
19.11.1986.
Bluk: Latojien painajainen. Rumba 4/1987.
Mika Junna: Andy Warhol on kuollut [...]. Soundi 4/1987.
Jukka Väänänen. Oulu-lehti 5.6.1988, s. 5.
Jorma Jortikka: Me ei elvistellä. Soundi 11/1988.
Jorma Jortikka: EBPSATRFM - ja karjaa kaatuu. Soundi 5/1990.
Jussi Niemi: Käärmeennahkakintaat kädessä. Soundi 1-2/1994.
EBPSATRFM live
Youtubessa |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Russian Love 1986 - 1998 |
|
Mika Ronkainen; laulu, kitara
Pasi Ruotsalainen; kitara
Sampo Mattila; basso
Seppo Heikkinen; rummut
|

|
|
Russian Love perustettiin
Haapavedellä 1986. Yhtyeen kaikki jäsenet muuttivat Ouluun
1987-90. Oululaisen
rockin tuonaikaiseen möykkäbuumiin kulttuuriin yhtye ei
kuitenkaan samastunut. Bändi aloitti tummasävyisellä goottihenkisellä rockilla.
Musiikillisia vaikutteita ammennettiin mm. Joy Divisionilta,
Bauhausilta ja David Bowielta. Laulusolisti Mika Ronkainen sävelsi ja rumpali Seppo
Heikkinen teki tekstit. Bändi lauloi alusta pitäen englanniksi
vaikka suomenkielinen rock oli vielä normi. Musiikki oli bändin
mukaan "synkkää ja sameaa" ja
tarkoituksellisen "epätarttuvaa". Ensimmäinen levy, EP Malleus maleficarum
ilmestyi 1987. Sitä
seurasi 10 laulun albumi Nergal vuonna 1988. Vuonna 1990
ilmestyi Lp Flaw in the cradle.
1990-luvulla Russian Loven musiikillinen tyyli kehittyi
suoraviivaisemmaksi aternative rockiksi. Nyt vaikuttajia olivat
Bowien lisäksi Pixies, Talking Heads, Sonic Youth ja Nirvana. Kokoonpano muuttui useaan otteeseen.
Kosketinsoittaja Petri Morko jäi pois yhtyeestä. Rumpaliksi
vaihtui Mika Moilanen. Yhtye julkaisi kolme cd-levyä: Hover
Jack (1992), Meat Mazurka (1995) ja Gala Brutale
(1996).
Mazurkalla yhtye oli siirtynyt Break Recordsilta Zen Gardenille,
ja basistina toimi nyt Seppo Papa Kauppila. Levyn äänitti ja tuotti
Mikko Karmila, joka kunnostautui myöhemmin erityisesti raskaan
rockin tuottajana. Karmilan johdolla yhtye viimeisteli yksityiskohtia aikaisempaa enemmän.
Gala Brutale tehtiin Oulussa Janne Huotarin toimiessa
äänittäjänä. Basisti oli vaihtunut jälleen, ja nyt nelikielistä
soitti Brainless-yhtyeestä tullut Mervi Tervo. Ronkainen luopui komppikitarasta ja toista
kitaraa soittamaan värvättiin Maako Härönen. Galaa tehdessä
pyrittiin spontaaniin tulokseen. Levy tehtiin nopeasti - ei
ensisijaisesti budjettisyistä vaan siksi, että se on rockimpaa. Oman
sävelmateriaalin rinnalle oli valittu Morriseyn Last of the
famous international playboys. YUP:n Jarkko Martikainen
duetoi vierailevana artistina Ronkaisen kanssa raidalla Joe
is a fine man. Russian Love teki myös muutamia
musiikkivideoita, joista Sure pääsi vuonna 1994 MTV:n 120
Minutes -ohjelman rotaatioon.
Uudesta aikakaudesta kertoi Russian Loven Internetissä julkaistu single
That's what the tell me when I sleep. Vastaavan tempun oli
puhelinmodeemiaikana tehnyt vasta David Bowie. Keikalla yhtye
alkoi käyttää sekvenssereitä ja muita teknisiä apuvälineitä päästäkseen
haluamaansa teatraaliseen lopputulokseen. Keikkoja yhtye teki
pitkin Suomea. Eräs parhaista oli loppuunmyydyssä Cafe Adamissa.
Vuonna 1995 se esiintyi Suomen edustajana Eburock-konsertissa
Kölnissä Saksassa, mutta siitä ei jäänyt hyviä muistoja: Russian Love sai hyviä arvioita
levyistään, mutta niiden kaupallinen menestys oli suhteellisen
vaatimaton. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 1998. Mika Ronkainen
toimii nykyään elokuvaohjaajana ja -tuottajana. Hänen tekemiään ovat mm. dokumenttielokuvat
"Oulu palaa - kaupunki, joka katosi", "Huutajat - screaming men"
ja "Maailmanloppu alkaa huomenna". Muut yhtyeen
jäsenet suuntautuivat akateemiselle uralle. Mervi Tervo
jatkoi musisointia Lunatics-yhtyeessä.
Debyytti LP Nergal sekä EP Malleus
Malificarum julkaistiin cd-levynä vuonna 2007.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Sähköpostikysely: Mika Ronkainen 30.1.2008.
Tomi Tuomaala. Rumba 1/1997, s. 11.
Tero Alanko. Soundi 1-2/1997, s. 32-33.
Nergal-cd:n esittelytekstit. |
|
|
Sivun alkuun |
|
Big Jim's Beer Belly 1986 - 95 |
Kari Pyykkö: laulu
Janne Tienari: kitara
Lauri Miettinen, kitara
Aki Louhela: kitara, laulu
Pekka Ukonmaanaho: basso
Jukka Kurttila: rummut
|
|
Big Jim‘s Beer Belly (BJBB) on oululainen southern rockia
soittava yhtye. Alkuperäisessä kokoonpanossa vuonna 1986 olivat mukana Kari,
Janne, Lauri, Aki, Pekka ja Jukka. Jukka ja Aki erosivat yhtyeestä muiden
kiireiden vuoksi vuonna 1993, jolloin heidän tilalleen astuivat Janne Holma ja
Juha Ruonala.
BJBB kierteli ympäri Suomea ahkerasti. Keikkoja bändi ehti tehdä
toista sataa. Eräs mieleenpainuvimmista oli esiintyminen legendaarisen Doc
Hollidayn lämmittelybändinä Tampereella. Soitto kulki, ja retki oli muutenkin
täynnä pohjoisen pojille tyypillistä sähläystä. Bändin bussikuski ei tämän
jälkeen enää lähtenyt kiertueille mukaan.
BJBB:n musiikille oli ominaista kolmen kitaran aikaansaama raskas
soundi. Toimittaja Arto Kiuru kirjoitti 1.4.1990 sanomalehti Kalevassa: ”Big
Jim‘s Beer Belly tuo eteemme raskaan rockin toisen olomuodon, solisti näyttää
rotevassa olemuksessaan ja punamustassa flanellipaidassaan lähinnä hevi- ja
rock-kliseiden antiteesiltä. Siitä puuttuu kaikki se tekotarkka rakentelu, joka
on monille aloitteleville bändeille tyypillistä ja jossain määrin
tarpeellistakin”….”BJBB:ssä viehättää sen rujo aitous ja vakuuttava
teeskentelemättömyys”…”yhtyeen meikkaamaton yhteissoitto rakentelee
yksinkertaiset kuvionsa kolmin kitaroin, vahvasti ja tinkimättömästi. Yleisökin
näyttää aistivan hyvän meiningin, blues on se maaperä, josta BJBB sävynsä
kaivaa.”
BJBB teki useita demonauhoja sekä julkaisi vinyylisinglen Born loser / Goin'
home, jonka äänitti Nixu Nikula. Sinkun tekoon ryhmä pääsi voitettuaan
Pohjois-Suomen bändimestaruuden vuonna 1990. Yhtye hitsautui vuosien aikana
kiinteästi yhteen ja olennainen osa yhteisöä oli mainio kaveripiiri. Vuonna
2008, reilut kymmenen vuotta hajoamisen jälkeen yhtyeen jäsenet päättivät koota
bändin uudelleen. Oulu Pop History 2009 -konserttia varten.
|
Teksti: Oulu Pop History: http://kotisivu.suomi.net/oulupophistory/extra6.html
Singlen kappaletiedot: Viola-tietokanta
BJBB:n Myspace-sivu |
|
|
Sivun alkuun |
|
Varietee 1986 - 91 |
|
Mika "Mitsu" Pesonen: laulu
Pekka Louhela: kitara
Antti "Mike" Mannermaa: rummut
Tero "Roope" Okkonen: basso
|

|
|
Varieteen juuret ovat vuonna 1985 perustetussa Bastards-yhtyeessä, jossa
soittivat Mitsu Pesonen, Mike Mannermaa ja Roope Okkonen sekä kitaristi Mikko "Miki"
Manninen. Bastards oli heille ensimmäinen bändi. Treenikämpällä Oulun
Myllyojalla muotoutui yhtyeen musiikillinen tyyli, melankolinen suomirock / pop.
Bändi vaihtoi nimen paremmin tyyliin sopivaan ja niinpä Varietee-yhtye sai
alkunsa joskus loppuvuodesta 1986.
Miki Mannisen lähdettyä bändiin liittyi kitaristi Pekka Louhela, josta tuli
bändin pääasiallinen säveltäjä. Sanoitukset teki Mitsu ja sovituksista vastasi
koko bändi. Keikkailu alkoi toden teolla tässä vaiheessa. Bändi esiintyi Oulussa
ja lähituntumassa, Iissä, Kiimingissä, Ylikiimingissä, Muhoksella ja Raahessa.
Mieleenpainuvin oli keikka Iin työväentalolla 1987: väkeä oli paljon ja bändiä "fanitettiin"
tosissaan.
Varietee julkaisi 1988 omakustanteena singlen Hiljainen estradi / Nuoret
sankarit, joka menestyi paikallisesti hyvin. Se oli ilmestyessään useita
viikkoja Oulun myydyin single ja myös soitetuin Oulun alueen
jukebokseissa.
Vuosina 1990-91 Varietee oli mukana Oulun kaupunginteatterin näytelmässä
Keltariepu, jonka oli kirjoittanut Jussi Helminen ja jonka ohjasi Erik Pöysti.
Esiintyminen näyttämöalan ammattilaisten kanssa täysille katsomoille oli
muusikoille bändiuran parhaita kokemuksia. Lehtiarviossa huomattiin musiikin kantava voima näytelmässä. Kun harjoituksineen melkein kaksi vuotta
vienyt teatterityö oli ohi, Varietee päätti pitää taukoa jonkin aikaa. Aikaa
kuitenkin kului eikä harjoituksia enää pidetty. Bändiä ei hajotettu, toiminta vain loppui.
Työelämä vei muusikot eri aloille: radio Pookiin, ravintolanpitäjäksi Raaheen, valokuvaajaksi
Etelä-Suomeen.
|
Sähköpostikysely Pekka Louhela, Mika Pesonen. 3.2.2010.
Niina Hakalahti: Viisas ja koskettava satu. [Teatteriarvostelu].
Kansan Tahto, 1.5.1990, s. 18.
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Marilin 1986 - 87 |
Sukupuu: San Diego
Marilin
Helen West: laulu
Pete Nauha: laulu, kitara
Ladis Robles: urut
Beibi Lahtinen: basso
H.H.Putkinen: rummut
|
|
Ulkoisesti tyylipuhtaan tukkaheviyhtyeen näköinen Marilin soitti melodista poprockia. Laulaja Helen West (Heli Nevakare) oli
julkaissut vuonna 1985 Femme Fatal -levymerkille englanninkielisen soolo-LP:n,
jolla hän oli osoittanut rock-vokalistin ja lauluntekijän
taitonsa. West etsi itselleen bändiä, ja löysi sellaisen
Oulusta. San Diego -yhtyeen nokkamies Petri Nauha oli aikaisemmin
soittanut mm. Van Halen -tyylisessä oululaisbändissä
Southbound. Uuden yhtyeen nimeksi
annettiin Marilin. Kokoonpanon täydensi hieman myöhemmin rockfestareilta löydetty
turkulainen
kosketinsoittaja Ladis (Ladislao) Robles.
Loppuvuodesta 1986 yhtye julkaisi LP-levyn Marilin!
Megafon-levymerkillä. Levyn tuotti Riff-Raff -vokalisti Immu
Ilmarinen, jolle tuotantotehtävä oli ensimmäinen laatuaan ja
samalla uuden uran alku.
Suomenkieliset power-pop kappaleet olivat sävellysten osalta
pääosin Nauhan ja Westin aikaansaannoksia Westin vastatessa
kokonaan lauluteksteistä. Tuottaja Ilmarinen osallistui aktiivisesti
myös sovitustyöhön. Julkaisukeikkansa yhtye soitti Helsingin Tavastia-klubilla.
Marilinin taival jäi lyhyeksi. Bänditoiminnan organisointia
haittasi jo se, että laulaja asui Tampereella, kosketinsoittaja
Turussa ja muut Oulussa. Robles siirtyi Marilinista
pudasjärveläiseen powerpop-yhtyeeseen Tanna. West vaihtoi laulajan roolin
rocktoimittajan töihin Yleisradiossa. Vuosina 1988-1992 hän
tuotti ja juonsi TV2:n Rockstop-ohjelmaa. Petri Nauha muutti Los
Angelesiin, mutta hän palasi 1990-luvun puolivälissä joksikin
aikaa Suomeen ja musisoi helsinkiläisessä Project Forever
-yhtyeessä. Yhdysvalloissa Nauha löysi oman musiikillisen
ilmaisunsa gospelrockista. Vuonna 2007 hän
julkaisi soololevyn Feet of Clay. |
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Eija Brilli: Marilin tekee keikkaa niin kauan kuin on hauskaa.
Oulun sanomat 3.12.1986
Jukka Väänänen: Viisikko löytää jäljen. Oulu-lehti 21.4.1988
www.sjoki.uta.fi/~latvis/yhtyeet/ProjectForever/
Suomen äänitearkisto: www.yle.fi/aanitearkisto |
|
|
|
1987
|
Sivun alkuun
|
|
The Boots 1987 -
|
Jarmo Heikkinen: laulu, kitara
Petri Heikkinen: basso
Raimo Raappana: rummut
|
|
Vuonna 1987 Jarmo Heikkinen perusti
oman yhtyeen, johon hän pyysi mukaan veljeään Petrin ja
rumpaliksi Raimo Raappanan. Jarmo Heikkinen oli aiemmin
vaikuttanut muun muassa Kauko Röyhkä & Narttu –yhtyeessä sekä
Ramblersissa, ja nyt hän koki ajan olevan kypsä omaa yhtyettä
varten. Yhtye sai nimekseen The Boots.
Yhtye kuvasi alkuaikojensa musiikkia rockabillyn, rockin ja
kantrin omituiseksi sekoitukseksi, jolle ei löydy yhtä selvää
lokeroa. Ensimmäinen äänite oli single Alligator river /
Silver queen, joka julkaistiin vuonna 1989. Samana vuonna
ilmestyi myös The Bootsin ensimmäinen albumi, joka kantoi nimeä
Alligator River. Jo tällä albumilla yhtye osoitti selviä
merkkejä omaleimaisesta tyylistä ja otteesta.
Nopeatempoinen, rockabillyä ja poprock-elementtejä sekoitellut,
debyyttialbumi sai seuraajan vuonna 1991 Funky Road
–albumin ilmestyessä. Kiistämättömästä laadustaan huolimatta
albumi ei löytänyt suuressa mittakaavassa kohdeyleisöään. Myös
keikkarintamalla oli varsin hiljaista. Funky Road jäi samalla
The Bootsin viimeiseksi levytykseksi Euros –levymerkille yhtyeen
siirryttyä Rockadillo Records –levymerkin siipien suojiin.
Kolmas täyspitkä albumi Turn to Tree julkaistiin vuonna
1994. Levyllä oli kuultavissa muun muassa naislaulua ja viulua.
Tyylillisesti Turn to tree oli aiempaa popmaisempi ja
melodisempi. Yleissoundiltaan se kajahteli harkitun voimakkaana.
Neljäs levy Marketplace ilmestyi vuonna 1996. Se
jatkoi yhtyeen kehitystä kohti entistä popmaisempaa ulosantia.
Myös kokoonpanossa oli tapahtunut muutoksia, kun aiemman trion
ympärille yhtyeeseen olivat liittyneet kosketinsoittaja-laulaja
Arto Piispanen, viulisti-laulaja-perkussionisti Pirkko
Kontkanen, laulajat Satu Pohja ja Merikukka Kiviharju sekä
mandoliinia soittanut Veli-Petteri Rajanti.
Vuonna 1999 ilmestyi The Bootsin neljäs albumi Joutomies,
joka oli yhtyeen ensimmäinen suomenkielinen albumi. Tällä
albumilla Petri Heikkinen oli jättänyt yhtyeen. Raappanan,
Piispasen, Pohjan, Kontkasen ja Jarmo Heikkisen lisäksi tällöin
The Bootsissa vaikuttivat laulajat Annika Nykänen ja Merikukka
Kiviharju, kitaristi Tommi Laine, basisti Mats Hulden, bongoja
soittanut Matti Soini ja perkussionisti Kari Hipponen.
Ensimmäiset ulkomaankeikkansa The Boots pääsi tekemään vuonna
1995. Tällöin yhtye soitti ensin pari keikkaa Malesian Kuala
Lumpurissa ja matkasi sen jälkeen Kanadan Torontoon
musiikkiviikoille soittamaan kolme keikkaa.
The Boots on monella tapaa hyvin mielenkiintoinen yhtye. Se on
tavallisesti harjoitellut hyvin vähän; jäsenet ovat lähetelleet
toisilleen demonauhoja kappaleista ja tätä kautta uutta
materiaalia on syntynyt. Itse treenaaminen on usein tapahtunut
vasta studiossa. Toisaalta alati suuremmaksi kasvaneen
kokoonpanon liikuttaminen paikasta toiseen oli myös yhdenlainen
haaste.
Vuonna 2008 ilmestyi yhtyeen viides albumi, Long way to
morning. Uudessa kokoonpanossa bassoa soittaa Kari Södö.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
The Boots: http://www.rockadillo.fi/boots/
Juntunen, J; Vainio, R. 1996. Soundi. Kilpaile vain itsesi
kanssa: the Bootsilla ei ole kiire mihinkään. 1996: 7, s. 52
Niemi, J. 1994. Soundi. Boots: psykologisia rytmejä ja tyhjä
tila nuottien välissä. 1994:8, s. 21-23
Rumba. These Boots are made for rocking. 1989:11, s. 27
Kari Utoslahti: Bootsit eivät sammaloidu. Forum24 10.4.2008, s.
30. |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Subway Rats 1987 - 1995 |
Marko Kela: laulu, lyömäsoittimet
Marko Oikarinen: kitara, laulu
Mika Kamula: basso, laulu
Juha "Topi" Siltala: rummut
|
|
Subway Rats perustettiin Kempeleessä 1987. Bändin musiikillinen
linja oli heti alusta melodinen hard rock. Stemmalaulu, kunnon
"voimaköörit" olivat keskeinen osa yhtyeen soundia. Musiikki
oli pääosin omaa, mutta covereitakin mahtui ohjelmistoon, mm.
Aerosmithia, Beatlesia, Alice Cooperia, Alex Harveyta.
Ensimmäinen demo herätti heti kiinnostusta
paikallisradioissa. Subway Ratsin ”levyhittejä” olivat Nights
are so long, Best friend’s wife, Train ja
Bring back my radio. Vuodesta 1988 bändi keikkaili varsin
ahkerasti Oulussa ja ympäristössä. Energisissä
live-esiintymisissä yleisö eli sykkeessä mukana. Radiosoittoakin
yhtye sai mukavasti osakseen aina Saksaa myöten.
Yhtyen nimi muuttui matkan varrella moneen
kertaan: Subway Rats, Subway Raz, Yawbus Star, Neverheard ja
Meat The Fish. Monenlaista soittajakuntaakin orkesterissa ehti
vierailla eri instrumenteissa: Rummuissa Ismo Rosenberg, Sami
Saurio (& Mika K), kitaristina Marko Viitala, Jouko Niksu
Nikula, Jussi Matero & Juha Lintunen ja basistina Jussi Karttimo.
|
|
Lähde:
bändiesittely
Oulu Pop History |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
The Maewestmen 1987 -
|
Mika Hautamäki; laulu, kitara
Juha Alakulppi; rummut
Pertti Lamberg; basso, huuliharppu
Tommi Takkunen; kitara
|
|
Maewestmen syntyi, kun laulusolisti
lähti "angstisia ja
urbaaneja rytmejä" soittaneesta Les Pompistes -yhtyeestä .
Yhtyeen kitaristi Mika Hautamäki otti hoitaakseen
laulusolistin tehtävät. Uutena jäsenenä mukaan liittyi Pertti
Lamberg. Lambergin soittama pystybasso sopi hyvin kuvioihin,
sillä yhtyettä kiinnosti tehdä kantrin värittämää rockia. Nick Caven
The firstborn is dead -LP oli yhtyeen suosikkilevyjä. The
Cramps mainittiin vertailukohtana. Bändin nimen puolestaan
inspiroi vanhojen lännenelokuvien syntinen seksipommi Mae West.
Vuonna 1989 The Maewestmen julkaisi omakustanteena
maksi-ep-levyn Daughters in the Slaughterman's dreams.
Levyn yhdeksän lyhyenytimekästä laulua olivat Hautamäen ja
Takkusen käsialaa. Maewestmenin ohellla Hautamäki soitti 1987-89
bassoa Radiopuhelimissa.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähde: Ari Peltonen: Oman käden oikeudella. Rumba 22/1989, s. 9. |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Far Arden 1987 -
|
Nevski: laulu, akustinen kitara, huuliharppu
Jarmo Heikkinen: rummut, taustalaulu
A-M. Jänkälä: basso
Juha Lindberg: kitara, taustalaulu
Arto Willman: kosketinsoittimet, taustalaulu
|
|
Far Ardenin perustivat 1987 Nevski (Esko Nevalainen), Juha
Lindberg, Ari-Matti Jänkälä, Arto Willman ja Jarmo "GT" Heikkinen
(eri henkilö kuin mm. The Bootsissa soittanut
kitaristi). Neljä heistä oli kuulunut
aikaisemmin Hazard-yhtyeeseen.
Nimensä Far Arden otti Jim Morrisonin runosta. Nevskin mukaan Far Arden on neutraali nimi yhtyeelle, jonka musiikkia ei voi luontevasti asettaa
mihinkään kategoriaan. Far Arden kuvaa myös musiikin asemaa arkisen elämän henkireikänä.
Ensimmäinen julkaisu, omakustannesingle Lisa
ilmestyi 1989. Single on julkaistu myöhemmin myös
Poko Recordsin suomalaisen vaihtoehtorockin
kokoelmalla ”Sivulliset”. Arto Willman lähti yhtyeestä
jo ennen singlen julkaisua. Toinen miehistönmuutos tapahtui
1989, kun Eero Mahkonen liittyi bändiin kitaristiksi.
Kesällä 1990 yhtye äänitti toisen singlensä. Yhtye oli lähettänyt
kappaleen I Feel Fine Libero-lehden kilpailuun ja
palkintona lehti kustansi singlen julkaisun. Vuonna
1991 Far Arden julkaisi neljä eri kappaletta sisältäneen
Balled Up -ep:n.
Far Ardenin leimallisena piirteenä on aina ollut monipuolisuus. Vuoden 1993 Things They Roll Fast -singlen
arvostelussa Rumbassa todettiin, että julkaisun kolmella kappaleella tuntuu soittavan
aina eri bändi. Nevskin mukaan
olennaista on ollut oikeanlainen
intuitio. Spontaanisti syntyneitä kappaleita ei ole yritetty
väkisin tunkea mihinkään muottiin, vaan erilaisuus on koettu
pikemminkin vahvuudeksi kuin linjattomuudeksi.
Ensimmäisen täyspitkän Far Arden -albumin aika koitti vuonna
1993. CD Wind & Change julkaistiin omalla Donut Music
-merkillä. Näihin aikoihin Far Arden keikkaili aktiivisesti
Oulun alueen lisäksi muuallakin Suomessa Rovaniemen ja Helsingin
välillä.
Vuosina 1994-1996 yhtyeen kokoonpano uusiutui lähes kokonaan.
Jänkälä ja Mahkonen jättivät yhtyeen vuonna 1994. Jari Pietilä
tuli aluksi Jänkälän tilalle basistiksi mutta vaihtoi kitaraan Esa Koukkarin
liityttyä mukaan. Lindberg
lähti vuonna
1996. Kari Kuivamäki liittyi kokoonpanoon
kosketinsoittajaksi samoihin aikoihin. Yhtyeen musiikillinen linja muuttui
vaihdosten myötä. Folk- ja rock-aineksien sekaan
alkoi tulla enemmän progressiivisen rockin piirteitä. Vuonna
1998 miehistönvaihdoksia seurasi vielä lisää: Koukkari,
Kuivamäki ja rumpali Heikkinen jättäytyivät sivuun ja bändiä
täydennettiin basisti Juha Liimatalla ja mm. Sininen Rytmiluu
-yhtyeessä soittaneella rumpali Jarkko Arolla.
Pitkä levytystauko päättyi vuonna 2001, kun yhtye julkaisi
toisen täyspitkän albuminsa Free Pictures. Samana vuonna
Lauri Väkevä oli tullut basistiksi Liimatan tilalle. Levyn
julkaisun jälkeen kokoonpanoon liittyi kitaraa, huilua ja
koskettimia soittava Juha Sutela. Väkevän muutettua Oulusta 2005, basistina on
ollut aikaisemmin mm. ANJA-yhtyeessä soittanut Asko Karhunen.
Sutelan jäätyä pois yhtyeestä alkuvuonna 2009 kosketinsoittaja
Kari Kuivamäki palasi Far Ardeniin.
Far Arden keikkailee edelleen - lähinnä Oulun alueella. Vuonna
2008 yhtye keikkaili myös unplugged-versiona. Tätä tyyliä
edustaa yhtyeen Oulu Folk 2008 -kokoelma-cd:llä julkaistu
kappale Tune of Comfort & Delay. Far Ardenin jäsenet ovat kuuluneet
muihinkin yhtyeisiin. Yksi niistä oli 1990-luvulla
toiminut Limingan tulli, jossa olivat mukana Aro, Kuivamäki, Pietilä ja
Sutela.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
kyselylomakehaastattelu: Igor Nevski
Far Ardenin Myspace-sivu
Väänänen, J. Kynttilä vakan alta. Rumba. 1993 (11), 14.
Väänänen, J. Yksinkertaista ja tarkoituksenmukaista. Rumba 1991
(4), 19. |
|
|
|
1988
|
Sivun alkuun
|
|
Generators 1988 - 1996 |
Kortti: laulu, kitara
Pekka Salonsaari, basso
Peeke: rummut
|

Viimeisin Generators -kokoonpano v. 1995.
Peeke (vas.), Sipilä, Nyman, Kortti ja Soini. |
|
Generators ideoitiin jonkin oululaisen rokkibaarin pöydässä - todennäköisesti
Haarikassa.
Kitaristi Jukka Kortti ja basisti Pekka Salonsaari olivat tutustuneet toisiinsa
alkuvaiheen Mieskuoro Huutajissa. Rumpaliksi pestattiin Petri "Peeke"
Jakku. Peeke ja Kortti olivat soittaneet yli-iiläisbändissä The Wee Wee Separators. Salonsaaren
historiaan kuului mm. jäsenyys KTMK:ssa. Keväällä 1989 joukkoon
liittyi kosketinsoittajaksi Ei! Ei!-yhtyeessä soittanut Kari Sammo.
Kortti ehdotti yhtyeen nimeksi Who-biisistä muokattua My
Generatoria mutta Salonsaaren vaatimuksesta se muutettiin
muotoon Generators.
Yhtyeen tavoitteena oli yhdistää
väkivaltainen "oulusoundi" funk-rytmeihin. Treenikämppä oli
Rauhalan piharakennuksessa, jossa harjoittelivat myös oulusoundin edustajat EBPSATRFM ja Radiopuhelimet. Ensimmäisen demonsa Generators teki
Soundmix-studiolla syyskuussa 1989 Tumppi Niemelän toimiessa
äänittäjänä. Ensiesiintyminen oli pikkujoulukeikka
Muhoksen legendaarisessa Mimmiteekissä 9.12.1989.
Yhtyeen kokoonpano muuntui vuosien aikana: Sammo erosi
yhtyeestä jo ennen ensimmäistä keikkaa. Kitaristi Kari Korva
tuli mukaan alkuvuodesta 1990. Vuotta myöhemmin joukkoon liittyi lyömäsoittaja Matti Soini.
Seuraavaksi Basisti Salonsaari muutti
Helsinkiin ja hänen tilalleen tuli Spidersissä soittanut Seppo
Elsilä. Kari Korva erosi keväällä 1992 ja kitaristiksi
tuli nyt Timo Sipilä. Viimeinen miehistövaihdos tapahtui 1994 kun basisti vaihtui Jarkko "Jake"
Nymaniin. Hetken yhtyeessä ehtivät vaikuttaa myös kitaristi
J. Kangas, perkussionisti Jallu Junnilainen sekä
kosketinsoittaja Tapio Wiik.
Generatorsin tärkein vaikuttaja oli James Brown. Yhtyettä toki verrattiin Red Hot Chili
Peppersiin, mutta kalifornialaisbändiä diggasi vain Salonsaari.
Generators teki pohjoista funkia,
jossa oli elementtejä myös garagesta ja punkista. Biitin tuli
olla kiivas ja tuima. Myöhemmin sävykirjo laajeni industrialiin ja jopa easy listening -poppiin.
Generators keikkaili usein yliopistokaupungeissa, joiden ravintolaikäinen yleisö tanssi mielellään
bändin tahtiin. Ikärajattomilla keikoilla Oulussa oli
jopa "teinihysteriaa". Toiminta oli kuitenkin
korkeintaan puoliammattilaista, keikkoja oli 30 - 40 vuodessa. Yhtye esiintyi myös suurimpien kotimaisten rockfestivaalien
kakkoslavoilla, ja teki Skandinavian kiertueen 1994. Parhaat
muistot ovat kuitenkin klubikeikoilta Tampereelta ja Turusta
sekä Helsingin Vanhalta.
Keikkamyynti oli hyvin ajan tasalla; "pitserian nurkassa"
ei tarvinnut esiintyä. Sen sijaan ulkopuolelta tarjottu vuoden 1993 Lapin
kiertue vei Generatorsin aivan väärään ympäristöön. Flopiksi jäi myös 1996 tehty Berliinin reissu. Samanaikaiset
ilmaiskonsertit veivät potentiaalisen yleisön, ja ongelmia
tuottivat myös kiertuekumppanit, "urpoilevat helsinkiläishevarit".
Generators sopi luontevasti oululaisen Bad Vugum -levy-yhtiön
linjaan. Sen suojissa syntyi viisi äänitettä. Levyt tehtiin
nopeasti ja pienellä budjetilla, vaikka mukana oli
puhallinsoittajia ja muita vierailijoita. Kaksi viimeisintä
levyä ilmestyivät Megamania-yhtiön isommissa raameissa. Niistä
uuden
1996 Bewaren tuotantoon satsattiin jo enemmän.
Musiikkivideo teki tuloaan Suomeenkin 90-luvn alussa, ja
Generators oli tietysti mukana. Pikisaaren
ammattioppilaitoksen avustuksella toteutettu In a blue funk
-video näytettiin pari kertaa MTV Europella 1993, mikä oli
tuolloin harvinainen kunnia suomalaiselle yhtyeelle.
Shiny Mama -videon (1994) ohjasi uraansa aloitellut,
sittemmin monin tavoin ansioitunut Tommi
Pietiläinen.
Ura ei kuitenkaan edennyt odotusten mukaan. Kortti ja Sipilä
pääasiallisina biisintekijöinä halusivat uudistumista, mutta
sopivaa suuntaa ei löytynyt. Levy-yhtiön lupaama satsaus
ulkomaiden
markkinoille osoittautui heppoiseksi. Yhtyeen musiikille olisi
todennäköisesti ollut markkinoita, mutta 1990-luvun puolivälissä
ei vielä löytynyt vientiresursseja. Generators lopetti
toimintansa 1996 ja se on sen jälkeen soittanut vain pari
irtokeikkaa.
Jukka Kortti väitteli tohtoriksi vuonna 2003 aiheenaan mainonnan historia.
Hän on jatkanut aktiivisesti musiikkiympyröissä. Vuodesta 1997
hän on ollut helsinkiläisen inderockyhtyeen The Protestantsin
laulaja-kitaristi ja biisintekijä. 1999-2004 hänellä oli
myös kokeilevaa musiikkia tekevä yhtye Linko.
Generators-julkaisut:
Bad Vugum:
Brain Off Dance. 7” single 6/1990
Speed Up, Sister, Speed Up. 7” single 3/1991 (+video)
Fake. LP 1/1992
Irrational Soul Hygiene. 12” EP 1/1993 (+video In a
Blue Funk)
Shiny Mama. LP/CD 2/1994 (+video ‘Shiny Mama’)
Megamania:
Rearrange. Cd-single syksy/1995
Beware. CD 2/1996 (+video ‘Rearrange’)
|
Teksti: Juha Sutela
Lähde:
Sähköpostihaastattelu: Jukka Kortti
Lisätietoa yhtyeestä Ostrobotnia-tietokannasta
Generators
Youtubessa |
|
|
Sivun alkuun |
|
Atomic Dog 1988 - 1992 |
Riku Kukkonen; kitara
Pete West; kitara
Juha ”Jupi” Hjelt; basso ja laulu
Jaska Vetämäjärvi; rummut
|
|
Atomic Dog rakentui Lutherin ja Riff Raffin jäännöksistä vuonna
1988. Ihan alkuperäisessä kokoonpanossa rumpalina toimi Pasi
Timonen. Pasin keskityttyä kuntosalibisnekseen, hänen tilalleen
kannujen taakse löytyi Ylikiimingistä Jaska ”Jake The Fucking
Lake” Vetämäjärvi. Näinpä bändi olikin koossa.
Tämä samainen ryhmä julkaisi vuonna 1989 omakustanne-singlen
Feel No Love / Run To Me. Sen tuotti ja äänitti legendaarinen Nixu Nikula (R.I.P.) ja stemmoja lauloi Elvis Lassila. Sinkku soi
Pohjois-Suomen paikallisradioissa tiuhaan ja viihtyi niiden
TOP-10 listoilla. Sinkun ja videon siivittämänä Atomic Dog
kiersi keikoilla ympäri Suomea.
Riku käväisi välillä soittamassa
vuoden verran Kirkan bändissä, mutta palasi sitten takaisin AD
:n riveihin.
Bändin loppuvaiheissa kitaristina pyörähtivät myös Ville
”Vikke” Mattinen (Ex-IC-Rock) ja Matti ”Masa” Palvalehto (Ex-Hardline).
Lopullisesti homma hiipui vuonna 1992 Jupin muutettua
Helsinkiin, jossa hän perusti Atomic Dick -nimisen power-trion.
V. 2000 jälkeen Jupi Hjelt on ollut toiminut mm. bändeissä
Powerdrive, Royal Truck ja Grönholm. Riku
Kukkonen on soittanut mm. Austin Mailer ja Bearfoot -yhtyeissä.
|
Lähde:
Oulu Pop History
|
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Bourbon 1988 - 1996 |
Harri Narkilahti: laulu, kitara
Juha Kallio: kitara
Kimmo Koponen: basso
Pekka Soinilehto: rummut
Pasi Väyrynen: koskettimet
|
|
Oululaisyhtye Bourbon sai alkunsa 1988. Ihan
alussa mukana olivat kitaristit Harri ja Juha, basisti Kimmo ja
rummuissa Eero Simuna. Kosketinvahvistukseksi liittyi melkein
saman tien Pasi.
Yhtye keikkaili ahkerasti Oulussa ja lähiseudulla, ja tuli tutuksi ennen
muuta mainiona bailubändinä. Rautalanka ja rock 'n' roll olivat
bändin musiikilliset kulmakivet. Miehistövaihdoksiakin Bourbon koki vuosien saatossa, -91
kannujen taakse vaihtui Eeron tilalle Pekka. Tuo samainen
vuosi -91 jäi ryhmälle mieleen myös Radio Megan
hittimittariohjelmasta, jossa Bourbonin biisi Crazy Mama sai
ylivoimaisesti eniten ääniä koko vuonna.
Loppuvaiheissa kokoonpano koki vielä muutoksia: v.1995 Juhan
tilalle kitaran varteen tarttui Matti Palvalehto. Ja basistin
tontillakin ehtivät käväistä Raimo Nykänen ja Jorma Makkonen.
|
Lähde:
Oulu Pop History.
Tekstin editointi Juha Sutela |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
The Undertakers 1988 - 1993 |
Mikko Toppari: laulu, kitara
Pekka Sipilä: kitara
Matti Salo: basso
Anne Toppari: rummut
|
|
Indie-kitarapoppia soittaneen Undertakersin
juuret juontavat Keski-Pohjanmaalle. "Pyhäjoen Troggs"
-lisänimellä kutsuttu yhtye siirtyi
kuitenkin Ouluun yhtyeen jäsenten opiskelujen takia. Yhteinen
musiikkimaku tutustutti Undertakersit uraansa aloitelleeseen Aknestikiin, joka harjoitteli samalla treenikämpällä Oulun
keskustassa Santaholman nuorisotalolla.
Undertakers julkaisi toimintansa aikana yhden LP:n, yhden EP:n ja
kaksi singleä. Debyyttisingle The Cheat julkaistiin
Aknestik-yhtyeen Lota Lota -levymerkillä - käytännössä
omakustanteena. Pikkuyhtiö Strawberryn kautta ilmestyi vuonna
1990 single Manhunt. 1991 oli vuorossa LP-levy
Happiness. Manhuntista tehtiin myös
kotimaiseen esitykseen päässyt musiikkivideo.
Vuonna 1992 Undertakers teki Strawberrylle vielä EP-levyn Iris. Siinä soitti bassoa yhtyeestä
poistuneen Matti Salon sijasta Jari Pietilä. Pietilän oli määrä
liittyä yhtyeeseen vakituiseksi jäseneksi, mutta kun Sipilä
päätti liittyä Generators-yhtyeeseen, jäljelle jäänyt trio ei
enää jatkanutkaan toimintaa.
Undertakersia verrattiin sellaisiin kansainvälisiin nimiin kuin R.E.M.,
Pixies ja The Smiths. Keikka-arvio Tavastia-klubilta
alkuvuodesta 1990 puhui hauraan harmonisista kappaleista, joissa
on kantri- ja psykedeliavaikutteita. Indie rock oli kuitenkin vielä hyvin marginaalinen musiikin laji
Suomessa . Yhtye oli kuitenkin
hyvän livebändin maineessa. Keikoilla Undertakers kävi usein
yhdessä Aknestikin kanssa. Ylioppilastalo Rauhala oli yhteen
aikaan Undertakersien "kotilava". Kohtalaisen kotimaankeikkailun
lisäksi yhtye kävi soittamassa pari keikkaa Saksassa.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähde:
Soundi 4/1991, s. 61.
Keikka-arvio Undertakers / Jolly Jumpers. Sami Karjalainen.
Rumba 3/1990.
http://aknestik.poko.fi/historia2.html
Sähköpostiviestit: Jukka Kortti; Jari Pietilä |
|
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
China Swallow 1988 -
|
Mika Friman: useita instrumentteja
Pekka Rasinkangas: useita instrumentteja
|
|
China Swallow perustettiin
1980-luvun loppupuolella. Mika Friman ja Pekka Rasinkangas
olivat molemmat soittaneet Tiistai-yhtyeessä vuosina 1985-1987.
Mika Friman toimii myös yhtyeen tuottajana ja nauhoittajana,
joka työstää syntyneet ideat valmiiden kappaleiden muotoon.
Frimanin ja Rasinkankaan lisäksi levyillä on soittanut
vierailevia artisteja.
Yhtyeen musiikki on ambientia, jossa on vaikutteita muun muassa
ranskalaisen kokeilijan Erik Satien, Brian ja Roger Enon sekä
Cocteau Twins –yhtyeen musiikista. Kappaleet ovat äänimaisemia,
jotka rakentuvat useiden eri instrumenttien käytön varaan.
Kappaleissa voi kuulla niin akustista kitaraa, selloa kuin myös
kosketinsoittimia. Yhtye on itse todennut, että
ambient-musiikkia tehdessä usein valittavat soundit ja soittimet
sekä tempot ja harmoniat ovat yhtä ratkaisevia kuin itse
sävellykset.
Tärkeää kyseiselle musiikkityylille on
kone-elementtien käyttäminen.
Myös taidemusiikista, esimerkiksi Philip Glassin ja Michael
Nymanin tuotannosta vaikutteita saanut China Swallow –kaksikko
julkaisi debyyttialbuminsa Gods Themselves vuonna 1990.
Kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1992 kokoonpanolta ilmestyi toinen
julkaisu, single Moments of Being.
Yhtyeen kolmas julkaisu Memoirs of Amnesiacs ilmestyi
vuonna 1995. Tällä albumilla China Swallow siirtyi kokonaan
instrumentaalimusiikin puolelle, kun vielä aiemmilla levyillä
oli voinut kuulla laulua.
China Swallow soitti aina marginaalista musiikkia, eikä täten
koskaan onnistunut saamaan musiikilleen julkaisijaa. Yhtye
julkaisikin kaikki levytyksensä omakustanteina.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteet:
China Swallow: http://cc.oulu.fi/~rar/ChinaSwallow.html
Turun ylioppilaslehti – 13. huhtikuuta: http://org.utu.fi/tyy/old/tyl.virgin2/95/11/levypal1.html
Haapsamo, R. 1995. Rumba. Rockin antiteesi. 1995:12 , s. 18 |
|
|
Sivun alkuun |
|
Kullervo Kalske -orkesteri 1988 - 1990 |
Reijo Rinnekangas: laulu
Kari Ikonen: kosketinsoittimet
Jussi Juutilainen: rummut
Jussi Lappalainen: basso
Pasi Lehtoranta: saksofoni
Juha Sutela: kitara, huilu
Antti Ylönen: lyömäsoittimet
|
|
Kullervo Kalske -orkesteri (KKO) syntyi loppuvuodesta 1988,
kun kirjailija-valokuvaaja Reijo Rinnekangas halusi ilmaista
itseään myös musiikillisesti. Bändiksi löytyi
toimintansa lopettanut Sulo Savo & the Silver Stars, jonka
jäsenten soittohistoriaan kuului sellaisia yhtyeitä
kuin Kumma Heppu ja lopunajan voidellut, Tunnelbana Bröder ja Anttikripa. KKO:n musiikilliseksi tyyliksi muotoutui retropop,
jossa oli soulia, kevytjatsia ja vanhan
tanssimusiikin exotica-osastoa - "kuin Dallape soittaisi Santanaa". Yhtyeen nimi tuli siitä, kun
eräs nainen oli kehaissut Rinnekankaan muistuttavan
1940-50-luvun elokuvasankaria Kullervo Kalsketta.
Itsekin toimittajana työskennelleen Rinnekankaan mediasuhteet
olivat hyvät. Ensisinglen julkaisutilaisuudessa heinäkuussa 1989 hän
lanseerasi yhtyeen
ja Kalske Records -yhtiön. Sinkku Pojan toiveet
oli savikiekkoajan inspiroima:
levyllä oli näyttelijä Jari Forsmanin alkuspiikkaus,
introsoolo ja vanhan ajan soundit.
Kääntöpuolella oli ensimmäinen oma laulu, Piirakka,
jonka myötä syntyi työskentelytapa: Rinnekangas teki tekstin ja
melodian ja lauloi tuotoksensa c-kasetille ilman säestystä. Bändi sovitti kappaleen yhdessä valitun tyylin mukaan.
Levykannet suunniteltiin valokuvaaja Jaakko Heikkilän kuvien
ympärille. Rinnekangas onnistui kauppaamaan
debyyttisingleä mm. liikelahjoiksi huomattavat määrät. Tavoite oli nostaa levy Suomen singlelistan kärkeen
heinäkuussa (jolloin levymyynti on muuten vähäisintä), missä
onnistuttiinkin. Tuoreesta ja tuntemattomasta yhtyeestä julkaistiin liki puolen
sivun juttu Helsingin Sanomissa kesäkuussa
1990. Asiaa edisti luonnollisesti Rinnekankaan
maine muilla taiteen aloilla.
Keväällä 1990 julkaistiin toinen single Maaliskuun sateet
ja kesäkuussa samanniminen LP. Rike Pietilän tuottamalla kiekolla
"kullervolaistettuista"
kappaleista kuusi oli bändin omaa tuotantoa. Nimibiisi oli käännös Donald Fagenin laulusta Maxine.
Lisäksi versioitiin Madnessia, Sir Douglas Quintetia ja
Hurriganesia. Rumban levyarvostelussa bändiä verrattiin Topi Sorsakoski
& Agents -ryhmään. KKO esiintyi Oulussa mm. Rauhalassa,
Hovinarrissa ja Rotuaarin lavalla.
Kesäkuussa 1990 KKO lähti Rinnekankaan järjestämälle viikon "kotimaan
kiertueelle", jonka keikkapaikat vaihtelivat maalaiskylästä
pääkaupunkiin. Yhtye esiintyi Espan lavalla ja soitti
levynjulkaisukeikan Svenska Klubbenilla. Samalla viikolla
avattiin galleria Brondassa Rinnekankaan valokuvanäyttely .
Pihtiputaan Pasalankylän maamiesseuran keikalla KKO törmäsi kulttuurieroihin.
Avauspiisinä käytetty jatsi Hello Birdie sai kylmän
vastaanoton. Keikka jouduttiinkin "tuunaamaan" lennossa
lavatanssien suuntaan: "Onko Meksikon
pikajuna humppaa?"
Rinnekangas avasi ovia, joita toiset
yhtyeet kolkuttivat turhaan. Kullervo Kalske -orkesteri oli
kuitenkin luontojaan projektiyhtye. Liikkeelle oli lähdetty vauhdikkaasti,
ja tulevaisuuden tavoitteet vaihtelivat
bändin sisällä.
Niinpä yhtye esiintyi viimeisen kerran lokakuussa 1990 kadotakseen kokonaan
bändikartalta - näkyvän
lehtijutun saattelemana tietenkin.
Reijo "Rax" Rinnekangas jatkoi musiikkiuraansa vuonna 1995
julkaistulla soolo-cd:llä Leijonanmieli. Siinä hänen
soittokumppaneinaan olivat Rike Pietilä ja Olli Tuomainen.
Juutilainen ja Lappalainen jatkoivat Tunnelbana Bröder
-yhtyeessä, Ikonen
Noppasoppa-yhtyeessä.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Oulu-lehti 16.7.1989.
Marja Salmela: Kullervo Kalske sukeltaa teinimaailmaan.
Helsingin Sanomat, 12.6.1990, s. B 5.
Oulun sanomat 6.6.1990. Oulu-lehti 18.10.1990.
Sundholm: [Levyarvostelu]. Rumba 19/1990, s. 38.
Reijo Rinnekangas kirjaston kirjailijatietokannassa |
|
|
Sivun alkuun |
|
Dead Allison 1988 - 1993 |
St. Francis: kitara, laulu
Jurtsa Häkiö: kitara
Make Annunen: basso
Marko "Nikke" Nikula: rummut
|
|
Dead Allison perustettiin Oulussa loppuvuodesta 1988. Yhtyeen
johtohahmo ja biiisintekijä St. Francis
(Rami Posio) tunsi Annusen ja Nikulan tunsivat lapsuusvuosilta.
Ennen Dead Allisonia he soittivat punkia
yhtyeessä Idiot Clan.
Dead Allisonia inspiroivat The Stooges ja varhainen Alice
Cooper. Ensimmäisen demonsa, jolla oli kuusi kappaletta bändi
äänitti helmikuussa 1989. Sen ansiosta rocktuottaja Miettinen
kiinnitti bändin Gaga-Goodies -levymerkilleen. Demolta poimitut
Francis / You bitch julkaistiin bändin
ensisinglenä ja bändi pääsi keikalle Helsingin arvostetulle Tavastia-klubille.
Yhtye teki melko lyhyessä ajassa kolme albumia: Toys and
Dreams (1990), Second Coming (1991) ja Sceam of a
Raven (1993). Gaga-Goodiesin niukoilla budjeteilla studiotyö
täytyi tehdä nopeasti, mutta tämä tuntui sopivan yhtyeelle
hyvin. Levyarvioissa Dead Allisonia verrattiin Stoogesin ohella
sellaisiin kuuluisuuksiin kuin The Saints ja New York Dolls.
Kolmannella albumilla tyyli oli muuttunut: hitaammat ja
raskaammat soundit tulivat lähelle alkuaikojen Black Sabbathia.
Lavalla bändi oli raivoisan energinen. Tyypillinen keikkasetti
kesti puolisen tuntia. Yleisön reaktiot olivat positiivisia,
mutta levyt herättivät vain niukasti huomiota. Keikkojakin oli
vähän eikä radiosoittoa lainkaan, mikä lisäsi yhtyeen
turhautumista. Treenaaminen vaikeutui Häikiön muutettua
Helsinkiin. Viimeisen keikkansa bändi veti tammikuussa 1993,
juuri ennen kolmannen albumin ilmestymistä. Rumpali Nikula
vaikutti myöhemmin Luxury Spit -yhtyeessä, Häikiö mm.
helsinkiläisessä Dark Sunissa.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Kari Sammo: Ruumis lelukasassa. Rumba 7/1990.
www.unimeri.com/deadallison/ [Hakupäivä 19.9.2011]
Noise for Heroes nro 22, 1992. www.nkvdrecords.com/deadalli.htm
[Hakupäivä 19.9.2011] |
|
|
|
1989
|
Sivun alkuun
|
|
The
Peppermints 1989 -
|
Timo ”Rautsi” Rautio: laulu, kitara
Matti Mikkonen: kitara
Harri ”Tedi” Huuskonen: basso
Juha Seilonen: rummut
|
|
Laulaja ”Rautsi” Rautio, basisti ”Tedi” Huuskonen ja rumpali
Juha Seilonen perustivat yhtyeen kesällä 1989. Rautiolla oli jo
yhtyettä perustettaessa mielessä valmis nimi The Peppermints.
Rattorilupista löytyi vielä kitaristi Matti Mikkonen. Tämän
jälkeen yhtyeen kokoonpano oli valmis.
Bändin kappaleiden kirjoittamisesta vastasi ”Rautsi”, jolla oli
runsaasti materiaalia valmiina jo yhtyeen aloittaessa. The
Peppermintsin musiikki oli melodista ja aurinkoista
pop-musiikkia, jonka vaikuttajat löytyivät brittiläistä
rockista. Suurimpana innoittajanaan Rautsi on kuitenkin
maininnut Kalifornialaisen The Banglesin.
Peppermintsin esikoislevy saatiin markkinoille jo vuoden 1989
lopulla. Viisi kappaletta sisältänyt ep kantoi yhtyeen omaa
nimeä ja sen julkaisi turkulainen Kane Records –yhtiö. Sama
yhtiö julkaisi seuraavana vuonna The Peppermintsin ensimmäisen
täyspitkän albumin What a lovely day. Albumi poiki
yhtyeelle hyvin keikkoja. The Peppermints pääsi esiintymään muun
muassa Provinssirockin päälavalla.
Vuonna 1991 Kane Records julkaisi yhtyeen toisen albumin
Desires, tears & lies. Viimeistään tämän albumin aikoihin
The Peppermints noteerattiin jo valtakunnallisesti etenkin
kovana live-yhtyeenä. Yhtyeen keikkakokoonpanossa kiersivät
mukana myös taustalaulajat Sari Paananen ja Pia Häikiö, jotka
toivat lisäväriä esiintymiseen. Erikoisuutena voi mainita, että
Radio Mafian historian ensimmäinen suora live-keikka oli The
Peppermintsin keikka Provinssirockissa kesällä 1991. Desires,
tears & lies –albumilta julkaistiin singlenä kappale And
tomorrow desires, josta Pia Häikiö teki musiikkivideon.
Peppermintsin viimeinen albumi julkaistiin vuonna 1993.
Levy-yhtiö oli vaihtunut helsinkiläiseksi Stupido Twinsiksi ja
myös yhtyeen musiikissa oli tapahtunut muutoksia. Away
oli aikaisemipia albumeja melankolisempi niin sävellyksiltään
kuin teksteiltäänkin. Basisti ”Tedi” Huuskonen oli muuttanut
Tanskaan. Tästä syystä yhtye keikkaili harvakseltaan ja
joillakin keikoilla bändin basistina nähtiin Seppo ”Sykö”
Kauppila. Keikoilla kokoonpanoon kuului myös kosketinsoittaja
Mika Friman.
Peppermintsin toiminta loppui vuonna 1994. ”Rautsi” julkaisi
vuonna 1995 sooloalbumin Pikkutunneilla. Seuraavana
vuonna ”Rautsi” teki päiväkotilasten kanssa
hyväntekeväisyysalbumin Lauluja lapsilta lapsille.
Vuonna 1997 The Peppermints teki paluun käyttäen nimeä Rautsi &
The Peppermints. Grougho-nimisen albumin julkaisi Juliet
Jones Sydämen Art Planktons –levy-yhtiö. Peppermintsin jäsenistä Rautsi, Juha Seilonen ja Mika Friman ovat soittaneet
myös II station –kokoonpanossa, joka soitti cover-versioita U2:n
kappaleista. Rautsin ansiolistaan kuuluu myös kaksi Näyttelijä
Kirsi Tarvaisen albumia, joille hän teki sävellykset ja
sanoitukset. Vuonna 2006 Rautsi julkaisi
cd-levyllisen countrya taiteilijanimellä Luke Whitten.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähde:
www.sjoki.uta.fi/~latvis/yhtyeet/Rautsi/rpep.html |
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Sentenced 1989 - 2005 |
Taneli Jarva: basso, laulu
Miika Tenkula: kitara, laulu
Sami Lopakka: kitara
Vesa Ranta: rummut |
|
Vahvalla death metallilla aloittanut, myöhemmin melodisen
metallin kautta raskaan rockin jättiläiseksi kasvanut Sentenced
perustettiin Muhoksella vuonna 1989. Sitä edelsi vuotta aiemmin
perustettu yhtye Deformity. Sentencedin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat
kitaristi-laulaja Miika Tenkula, kitaristi Sami Lopakka, basisti
Lari Kylmänen sekä rumpali Vesa Ranta. Kokoonpano nauhoitti
kaksi demoa; vuoden 1990 ”When Death Joins Us... sekä
vuoden 1991 Rotting Ways to Misery.
When Death Joins Us –demo poiki yhtyeelle pienimuotoisen
levytyssopimuksen ranskalaiselle Thrash Recordsille. Juuri ennen
debyyttialbumin Shadows of the Past äänityksiä Lari
Kylmäsen tilalle basistiksi liittyi Taneli Jarva. Shadows... on
melkoisen tyypillistä, laadukasta death metallia. Vuonna 1992
yhtye nauhoitti promonauhan Journey to Pohjola, joka
avasi levytyssopimuksen vasta-aloittaneen Spinefarm Recordsin
kanssa.
Sentencedin toinen täyspitkä albumi North from Here
ilmestyi vuonna 1993. Nyt musiikki oli muuttunut selkeästi
melodisempaan suuntaan. Kappaleet ovat hyvin tehtyjä ja levy on
ilman muuta yksi suomalaisen melodisen death metallin
merkkitöitä. Merkittävin muutos albumilla aiempaan oli Jarvan
siirtyminen Tenkulan tilalle yhtyeen laulajaksi. Vielä samana
vuonna yhtye julkaisi minialbumin The Trooper, jolla on
kuultavissa Iron Maiden –coverin lisäksi yhtyeen omia
kappaleita. Trooper herätti saksalaisen Century Media
recordsin mielenkiinnon ja pian Sentenced solmikin
levytyssopimuksen kyseisen levy-yhtiön kanssa.
Vuonna 1995 ilmestyi yhtyeen kolmas albumi Amok. Yhtyeen
musiikki jatkoi kehitystä kohti hitaampaa, melankolisempaa ja
entistä melodisempaa ulosantia. Albumia pidetään yhtenä
Sentencedin parhaista, ellei jopa parhaana. Amok sai hyvän
vastaanoton ja yhtyeellä riitti keikkoja enemmän kuin koskaan
aiemmin. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi vielä minialbumi
Love & Death, joka kulkee Amokin viitoittamaa melodisen
metallin polkua.
Uransa huipulla ollut Sentenced koki pahan vastoinkäymisen pian
minialbumin julkaisun jälkeen, kun Taneli Jarva ilmoitti
eroavansa yhtyeestä. Seuraaja hänelle löytyi vain muutama viikko
ennen tulevan Down –albumin äänityksiä. Laulajaksi tuli Ville
Laihiala, jonka äänenkäyttö oli huomattavasti puhtaampaa kuin
Jarvan. Laihiala on kertonut, että Vesa Ranta pyysi baarissa
häntä liittymään yhtyeeseen, eikä liittyminen ollut hänelle
vaikeaa yhtyeen jäsenistön ollessa samanlaisia luusereita kuin
hän itsekin.
Yhtyeen vuonna 1996 ilmestynyt neljäs albumi Down, vei
yhtyettä yhä kevyempään ja melodisempaan suuntaan. Samalla se
myös tarkoitti uuden aikakauden alkua yhtyeelle. Levyllä Miika
Tenkula soittaa myös bassoa. Albumia seuranneilla keikoilla
basistiksi yhtyeeseen liittyi Sami Kukkohovi - aluksi
sessioperiaatteella mutta vuodesta 1997 vakituiseksi jäseneksi.
1997 ilmestyi yhtyeen kokoelmalevy Story – Greatest Kills.
Viides albumi Frozen ilmestyi vuonna 1998. Yhtyeen
musiikillinen kehitys jatkuu albumilla edelleen. Erona aiempaan
on Kukkohovin ja etenkin Laihialan merkittävämpi asema
albumilla. Vuonna 2000 ilmestyi kuudes täyspitkä albumi
Crimson, jonka musiikki on paikoin luokiteltavissa
melankoliseksi raskaaksi rockiksi. Albumia on pidetty yhtyeen
heikoimpana. Toisaalta levyltä lohkaistu sinkku Killing me,
Killing you toi ennätyksellisen paljon radiosoittoa ja sen
musiikkivideota näytettiin paljon eri tv-kanavilla. Albumi
kohosi myös ensimmäisenä Sentenced-albumina Suomen virallisen
albumilistan kärkipaikalle.
Vuonna 2002 ilmestyi seuraava albumi The Cold White Light.
Se ylsi myös Suomen virallisella albumilistalla ykköspaikalle,
ollen ensimmäisenä kahden viikon ajan. Parannus edelliseen
Crimson-albumiin oli ilmeinen. Seuraavana vuonna Sentenced
äänitti Routasydän-kappaleen, josta tehtiin
kannustuslauluksi Oulun Kärpille.
Alkuvuodesta 2005 Sentenced ilmoitti tulevan The Funeral
Albumin jäävän sen viimeiseksi studioalbumiksi. Seurasi
pitkät jäähyväiskiertueet sekä viimeiseltä keikalta tallennettu
konserttitallenne Buried Alive, joka julkaistiin niin
cd-kuin dvd-formaatissakin. Viimeisen konsertin yhtye soitti
1.10.2005 Oulun Teatrialla. Sentenced kuopattiin harkiten
elävältä, mutta sen musiikki tulee synnyttämään jälkeläisiä
roppakaupalla.
Sentenced-jäsenet ovat vaikuttaneet musiikkimaailmassa eri
tavoin yhtyeen hajoamisen jälkeen. Ville Laihiala on toiminut Poisonblack-yhtyeessä kitaristi-laulajana. Edellinen
laulaja Taneli Jarva on musisoinut The Black League –yhtyeessä. Sami Lopakka
perusti musiikin harrastajille
oman Metallion Hardwear -vaatemerkin. Vesa Ranta on yhtenä
omistajana pääsiäisenä 2007 avatussa PSK Kaupunni –ravintolassa.
Baarissa oli nähtävillä Sentencedin -hauta-arkku. Ranta tunnetaan
myös omaperäisenä valokuvaajana.
|
Teksti: Aki Huovinen ja Toni Myllyaho
Lähteeet:
Sentencedin
kotisivu
Sentenced – Meteli.net: http://meteli.net/artist.php?id=78
Päivi Parhi-Riikola: Sentencedin haudalta löytyy viisi varsin
valoisaa nihilistiä.
www.kaltio.fi/index.php?796
[Hakupäivät: 26.4.07] |
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Amazing Tails 1989 - 1994 |
Janne Törmikoski – laulu ja kitara
Jukka Kyrö – kitara
Pentti Kaulanen – basso
Pentti Ruotsi – rummut ja taustalaulu
|

|
|
Pentti Ruotsi ja Pentti Kaulanen -
Irstas- ja Vivisektio-yhtyeiden ex-basistit - päättivät
kesällä 1989 perustaa aikaisempia bändejään melodisemman hardcore punk-bändin. Muutaman biisin väsättyään kaverukset
löysivät Cafe Lillemorista laulaja-kitaristiksi
vihantilaisen Irstaassa bassoa soittaneen Janne Törmikosken. Suoraan Lillen pöydästä
pestattiin myös kakkoskitaristi, Trousers Over India -yhtyeessä
soittanut Esa "Iso-A" Rönkkö.
Amazing Tailsin vaikuttajia olivat lähinnä
amerikkalaiset punk- ja hardcore-bändit, kuten Hüsker Dü,
Ramones, Minor Threat, Dag Nasty ja 7 Seconds. Melodisen ”jenkki-hardcoren” ala-genre oli
vielä melko tuntematon suomalaisille. Viitisen vuotta
myöhemmin Offspring ja Green Day tekivät laimennetulla
versiollaan lajin maailmanlaajuisesti tunnetuksi. Amazing
Tailsia yritettiin usein niputtaa ns. Oulu-soundin edustajaksi,
mutta bändiläiset eivät itse kokeneet kuuluvansa tähän
sisäänpäinlämpiävään sceneen.
Bändin ensimmäinen keikka oli Vaasassa helmikuussa
1990 Klamydian ja legendaarisen englantilaisen
punk-bändin, Disorderin, lämmittelybändinä. Disorderia ei tosin
päästetty Suomeen johonkin tekosyyhyn vedoten. Keikka jäi Ison
A:n ainoaksi Amazing Tailsissa. Vain muutama keikka takanaan bändi
päätti levyttää ensimmäisen LP:nsä ja EP:nsä turkulaiselle
RM-Recordisille. Niksu Nikulan avustuksella bändi vetäisi
nauhalle 19 biisiä kolmessa päivässä marraskuussa 1990. Neljän
biisin Out-EP ilmestyi maaliskuussa 1991 ja sai hyvän
vastaanoton sekä
punk-piireissä että valtakunnallisessa rock-lehdistössä.
Amerikkalaiset punk-lehdet Flipside ja Maximum RocknRoll
antoivat hyvät arvostelut levylle. Myös John Peel piti EP:stä,
ja soitti Got What It Takes -biisin BBC:n radio-ohjelmassaan.
Pentti Ruotsi päätti jättää bändin juuri
ennen LP:n julkaisua, joten rumpaliksi pestattiin pikaisesti
Tommy Kangosjärvi, hänkin Irstas-yhtyeestä. Happy
Hour Unhappy Days sai nuivemman vastaanoton rock-lehdissä
kuin EP, mutta punk-piireissä levystä yleensä pidettiin. Mike
Oldfieldin 'Moonlight Shadow' -hitistä väännetty hardcore
punk-versio sai jonkin verran soittoa Radio Mafiassa.
Syksyllä 1991 toiseksi kitaristiksi bändiin liittyi Jukka Kyrö,
joka oli aiemmin soittanut pudasjärveläisessä National Napalm
Syndicatessa. Samana syksynä Amazing Tails teki neljän keikan
kiertueen Etelä-Suomen kaupungeissa amerikkalaisen Starvation
Armyn ja saksalaisen Alien Boysin kanssa. Keväällä 1992 Pentti Ruotsi tuli takaisin
bändin rumpaliksi. Heinäkuussa Amazing tails levytti Kemin
Tico-Tico studiolla Merry Go Round -EP:n turkulaiselle
Hätäapu -pikkumerkille. Levy sai hyviä arvosteluja ja jopa
radiosoittoa, ja se valittiin syyskuussa 1992 Rock Mafian viikon singleksi. Talvella 1993 bändi levytti kolme biisiä
Rumba-lehden kokoelma-CD:lle. Ja soitti samana keväänä kolme
keikkaa seattlelaisen punkgrunge-bändin Coffin Breakin kanssa
Tampereella, Turussa ja Helsingissä.
Jakeluresurssit
huomioonottaen, Amazing Tailsin levyjä vietiin ulkomaille melko
huomattavia määriä. Myös keikoille bändiä kyseltiin. Ainoaksi ulkomaan keikaksi jäi kuitenkin
vierailu Umeåssa keväällä 1993, suositun ruotsalaisen straight
edge hardcore-bändin, Refusedin, kutsumana.
Tammikuussa 1994 bändi nauhoitti Kemin
Tico-Ticossa 12 biisiä toista albumiaan varten. Samalla äänitettiin myös kolmen biisin EP, jonka julkaisi
espanjalainen B-Core. Albumi jäi julkaisematta levy-yhtiön
rahoitusongelmien vuoksi. Amazing Tails äänitti vielä syksyllä
1994 kaksi
biisiä belgialaiselle Dag Nasty -tribuuttilevylle, sekä oli
mukana italialaisella kokoelmalevyllä. Kohta tämän jälkeen bändi
kuihtui pois, syynä lähinnä yleinen turhautuminen ja bändin
jäsenten asuminen eri paikkakunnilla.
Amazing Tailsin jälkeen Pentti Ruotsi on
soittanut The Bye-Bye Brothersissa, Jyrkin siivessä, Murnaussa,
Cartoon Treessä, Esa Eloranta Bandissa ja Space Barissa. Jukka
Kyrö Burning Pointissa ja uudelleen kasatussa National Napalm
Syndicatessa. Janne Törmikoski Monotonicsissa, Mahtavissa
lämpöpusseissa ja Radar Stationissa.
Japanilainen punk-bändi, Minority Blues
Band, levytti vuonna 2004 Amazing Tailsin Hands to Built
-biisin. |
Bändihistoriikki: Pentti Kaulanen
Amazing Tailsin
Myspace-sivu |
|
|
|
|
Sivun alkuun |
|
Astro Lanes 1989 -
|
Tumppi Niemelä: laulu, kitara
Benson Penttilä: rummut
Jarski Jaakkola: basso
Nixu Nikula: kitara |
|
Kitaristi-lauluntekijä Tumppi Niemelä näki 1980-luvulla
oululaista rockelämää myös studion äänityspöydän takaa. Hän äänitti,
miksasi ja tuotti mm. sellaisia yhtyeitä kuin EBPSATRFM,
Radiopuhelimet, Faff-Bey ja Jolly Jumpers.
Kaikki alkoi siitä, kun Niemelä sijoitti opintolainastaan kaverien demostudioprojektiin.
Tästä kehittyi oulunlahtelaiseen autotalliin rakennettu Hagawaga-studio.
Edullisine hintoineen Hagawagasta tuli kaupungin ykkös-demostudio.
Studiotyön niksit Niemelä oppi itse tekemällä ja kokeilemalla -
pakosta, sillä muut osakkaat jättivät käytännön työt hänelle.
Soittohommat Niemelä aloitti rumpalina mutta vaihtoi kitaraan, kun
biisienteko alkoi kiinnostaa. Tumppi soitti Garbossa 1985-88.
Tauon tultua, hän alkoi työstää omaa
musiikkiaan apunaan rumpali Timo Takamäki.
Kappale Miss America syntyi kaksikon studioimprovisoinnin
tuloksena. Gaga Goodies -levymerkin tuottaja Miettinen kuuli
laulun ja halusi
teettää Tumpilla levyllisen musiikkia. Työympäristöksi
valikoitui Soundmix-studio, jossa syntyi seitsemän päivän aikana Reality-albumin
musiikki. Tumppi soitti, lauluoi ja työskenteli myös tarkkaamon
puolella.
Tylliseikolla oli väliä: englanninkielisellä rocklevyllä ei saanut näkyä yhtään suomen
sanaa. Niinpä levyllä avustivat taiteilijanimet Eric Dorman,
Timothy Gezzler ja Ki Benson eli Eki Tuormaa, Timo "Kessler"
Raatikainen ja Kai "Benson" Penttilä. Tumppi itse esiintyi
taiteilijanimellä Twinnie.
Reality sai hyvät arviot. Raikas, melodinen, ilmava perusrock
poikkesi ajan valtavirran tarjonnasta. Vasta levyn
julkaisun jälkeen vuonna 1990 Tumppi kokosi varsinainen
keikkabändin. Tässä Astro Lanesissa soitti rumpuja Benson Penttilä, bassoa Jarski
Jaakkola ja kitaroita Nixu Nikula ja Penu Pentikäinen. Kokoonpano työsti Niemelän
kappaleita uudelle LP:lle Stripped (1991). Siinä
yhdistyivät amerikkalaistyylinen kitarapop ja rhythm and blues.
|
Teksti: Juha Sutela
Lähteet:
Juho Juntunen: Astro lanes [...]. Soundi 7/1989.
Junnu Leskelä: Oulu-soundin takapiru. Rumba 5/1990.
Juho Juntunen: Villin Pohjolan jenkit. Soundi 11/1991. |
Sivun alkuun
|
|