Raahe

Matti Tulinen; basso, laulu
Veikko Honkavuori; soolokitara, taustalaulu
Jukka Silvola; kitara
Pasi Halunen; kitara, laulu
Janne Mathlin; rummut

Matti Tulisen ja Veikko Honkavuoren rautalankayhtye aloitti toimintansa jo 1950-60 -luvun taitteessa.  Nimi Waymen otettiin käyttöön 1964. Aluksi bändissä soittivat Matin ja Veikon ohella Rauno ja Teuvo Teräslahti, Kari Peuhkurinen (ks. Express) ja Jorma Riihijärvi. 1963 Teräslahden veljekset jäivät pois, ja heidän tilalleen tulivat Heikki Anttila ja Jorma Ranta. 

Keikkoja oli runsaasti, koulupippaloita, juhlatilaisuuksia jne. Laulukamoihin ei ollut varaa, mutta koska instrumentaalimusiikki oli suosittua, homma toimi jotenkin. Ekat vahvistimet oli viritelty vanhoista putkiradioista, ja "Fenderin malliset lankkukitarat" tehtiin itse sähkö- ja metalliosia lukuun ottamatta. Kuljetuskalustokin oli lievästi sanoen vaatimatonta: keikoilla kuljettiin vesikärryllä, jos keikka oli lähellä! Kauemmas lähdettäessä hommattiin avuksi joku, jolla oli auto.

Alkuvaihe on jäänyt elävästi Veikon mieleen: "Muistan hyvin ensiesiintymisemme Raahen vanhalla tökärillä (työväentalo). Olimme valmiina esiripun takana, ja kun aloimme soittaa Shadowsin kappaletta Rise and Fall of Flingel Bunt, järjestysmies veti esiripun auki. Siinä sitä oltiin pällisteltävänä, ja hämmennys oli molemminpuolinen. Kaverit yleisön joukossa katselivat huuli pyöreänä, että nuoko tuolla on soittamassa? Meillä oli yhden setin verran kappaleita, ja ne soitettiin ihan menestyksellä, kun päästiin irti ujoudesta." Polvet oli pehmeinä ja mielessä vain ajatus saada keikka kunnialla läpi. "Saimme jopa aplodeja! Sitten pystyi jo hiukan vapautumaan ja uskalsi katsoa ympärilleenkin. Ensiksi pisti silmään se, että Matin vanhasta radiosta tehdyn vahvarin osat roikkuivat johtojen varassa lattianrajassa(!) ja putket loistivat hämärässä. Se vain nosti soittofiilistä.".

Rautalankamusiikki jäi, kun pojat perustivat uuden bändin Veikon lähdettyä työn perässä merille. Bändin nimeksi tuli Descamind, ja se oli paikallisesti kova juttu kuusikymmenluvun loppupuolella. 

Waymen palasi kuvioihin Agents-huuman aikaan 1989 - 90 paikkeilla. Tulisen Matti lausui Kajuutta-ravintolassa Waymenin uuden tulemisen taikasanat: "Jos Veska joskus laitat vielä kitarakamat, niin saat multa sen Dynacordin nauhakaiun ilman eestä". Tietämättään hän tuli ns. sohaisseeksi kepillä kusiaispesään. Ei kun Veikko aamulla ensimmäiseksi musiikkiliikkeeseen, ja siitähän se sitten lähti.

 

Make ja Jukka aloittivat talvella 1965 soittokokeilunsa Iin Asemakylällä Osuusliike Turvan hiilikellarissa. Rummuiksi kelpasivat tyhjät maalipurkit. Kitarana toimi Noso Sointu-A. Pojat kuuntelivat ahkerasti Radio Luxemburgia ja Ruotsin radiota, mutta levyjä ostettiin varsin säästeliäästi. Kaverukset alkoivat kiikaroida samanhenkisiä soittajakandidaatteja ja keräillä kalustoa - putkiradiota, itse valmistettuja kitaroita ja rumpuja. Kaikkea rakennettiin ja savun hälvettyä aloitettiin uudelleen. 

Rikos & Rangaistus perustettiin kesällä 1969 miehistön vahvistuttua Hannulla ja Simolla.  Soittokamat olivat jo kohtuulliset: kesäduuneilla oli hankittu jopa pari Marshallin putkinuppia, mutta  kaiutinkaapit olivat omatekemiä. Tärkein vaikuttaja oli ilman muuta Rolling Stones (parhaimmillaan puolet keikkabiiseistä) mutta listalta löytyi myös Who, Steppenwolf, CCR ja Black Sabbath. ”Satisfaction” oli bändin bravuuri. 

Yhtye harjoitteli ahkerasti. Harjoituskämppiä oli parhaimmillaan kaksikin – yhteiskoulun jumppasalin takahuone tai maamiesseurantalon treenikämppä, jopa salikin tarvittaessa. Treenejä tuli usein seuraamaan vuoden pari nuorempia ”faneja”. Ja mukana tietysti bändin ”manageri” Reijo. 

R&R:n eka esiintyminen oli paikallisessa tapahtumassa Iin Urheilukentällä syyskesästä 1969. Vahvistimissa oli tehoa yhteensä 150W, mutta kentän vahtimestari epäröi järjestää sähköjä lainkaan, ”siitä kun tulee niin kova meteli”. Se oli sitä aikaa. 

Rikos & Rangaistus oli koulukeikkabändi. Tanssipaikkakeikkoja oli vain muutamia. Yhtye esiintyi  pääasiassa Iin, Yli-Iin ja muutaman muun koulun teinibileissä. Markku M Yli-Iin teinikunnan puheenjohtajana järjesteli keikkoja. Nasevan bileisiin tuli bussilla väkeä Pudasjärveltä kysellen onko Rikos & Rangaistus jokin elokuva? Yli-Iin kouluhipoissa oli  tanssikielto mutta ympyrää sai kävellä. Markku muisteli keskustelleensa hippojen valvojan kanssa, onko hyppiminen tanssia vai ei.

Yli-Iin Nasevalle oli hankittu huvilupa ohjelmallista iltamaa varten. Iltamia verotettiin kevyemmin kuin varsinaisia tansseja. Lupa salli puolitoista tuntia soittoa esitetyn ohjelman jälkeen. Ja ohjelmaahan ei ollut. Kun virkavalta saapui kesken illan tarkastuskäynnille, bändiä pyydettiin kiireesti keskeyttämään. Jukka ja Make esittivät ”ohjelmaksi” jonkinlaista rumpujen hakkausta.”

R&R loppui siihen tavalliseen tarinaan – soittajat poistuivat palvelemaan isänmaata ja opiskelemaan. Sami ja edesmennyt Freedom –bändin keulahahmo Olli Koskela perustivat Child –yhtyeen, jossa Makekin soitteli pari keikkaa. 

Bändiprojektin jälkeen eivät aktiiviset nuoret miehet jääneet laakereilla lepäämään. Niinpä Iissä järjestettiin kesäkuussa 1971 Suomen tiettävästi toiset rockfestarit, kaksipäiväinen Operaatio Villikissa . ”Järjestelytoimikunta” muodostui lähinnä Jukasta ja Makesta Hannun toimiessa lavanrakennusvastaavana. Simo oli mukana, minkä intiltä ehti.

Sivun alkuun

Raahelainen Lievä Mielenhäiriö keikkaili aktiivisesti 1970-luvun alkupuolella. Yhtye oli mukana Iin Villikissa-festivaalilla 1971. YLEn Radio Mafian  toimittaja Tero Liete kuvasi Lievää Mielenhäiriötä Raahen ensimmäiseksi oikeaksi rock-bändiksi.  

Yhtyeen keikkaohjelmisto koostui pääasiassa Elviksen, Beatlesien, Rollareiden ja CCR:n biiseistä. Pelkosen ja alkuperäisen kitaristin, Pekka Eerikkilän ideoima nimi ei ollut kaikkein kiitollisin keikkamyynnin kannalta. Manageri möikin yhtyeelle keikkoja useilla eri nimillä. Bändillä olikin tapana keikkapaikkakunnalle saapuessaan piipahtaa ensin paikallisen huoltoaseman baarissa lukemassa tanssi-ilmoituksesta, ollaanko nyt Hannu Pelkosen tanssiyhtye vai Pekka Eerikkilän tangoyhtye.  

LM:n riveissä käväisi rumpalina myös Hannu "Jakke" Leppäluoto. Muita ryhmälle tärkeitä henkilöitä olivat manageri Mauno "Rekku" Alanen ja roudari Erkki "Nono" Orava. Kitaristi Kauko Ilkko soitti 1980-luvulla Stalker-yhtyeessä.

Sanomaton puolukanvarpu 

Sanomaton puolukanvarpu perustettiin "kaveripohjalta" loppuvuodesta 1974. Alkukokoonpanossa soitti rumpuja Make Härmä  ja bassoa Risto Konola. Seuraavana vuonna rumpuihin tuli Rape Halonen ja basistiksi Pete Yrttiaho ja laulusolistiksi Juha Salo. Härmä vaihtoi urkuriksi. Samoihin aikoihin keksittiin yhtyeen nimi, joka on kieltämättä suomalaisen rockhistorian omaperäisimpiä. 

Yhtyeen tyyli oli aluksi raskasta perusrokkia, mutta kehittyi pian progen ja jazzrockin suuntaan. Bändi teki sävellyksiä mm. Aulikki Oksasen, Timo K. Mukan, Eino Leinon ja Edgar Allan Poen runoihin. Yhtye harjoitteli tiiviisti, mutta teki keikkoja harvakseltaan. Kun se sitten debytoi Oulussa 1978, lavalla oli yllättävän valmis ja taitava ryhmä. Maine levisi, ja bändi esiintyi TV2:n Iltatähti-ohjelmassa keväällä 1979. Yhtyeen rivit kuitenkin rakoilivat eikä saman vuoden rockin SM-kisoissa tullut menestystä. Sanomattoman puolukanvarvun tämä kokoonpano hajosi loppuvuodesta 1979. 

Vuoden hiljaiselon jälkeen yhtye koottiin uudestaan. Vanhoista tekijöistä mukana olivat Oksala, Salo; uusina tulivat mukaan basisti Olli Kampman ja rumpali Jari Heiskanen. Tyyli muuttui, kun entinen voimahahmo ja urkuri Härmä puuttui porukasta. Soundi muuttui suoraviivaisemmaksi ja mukaan tuli roots-sävyjä. Oksala ryhtyi säveltämään ja tekstejä teki Kampman. Samppa Mäkelä liittyi myöhemmin mukaan urkuriksi. Toiminta jatkui kausittaisena. 

Sivun alkuun

Zero Nine ponnahti Lutikkalinnan treenikämpältä suomalaisten tietoisuuteen 1980, kun yhtyeen debyyttisingle Down the line voitti television Levyraati-ohjelmassa. Yhtye oli perustettu pari vuotta aikaisemmin Kuusamossa, missä perinteinen heavy oli suosittua, mutta mihin rockabillyn kaltaiset muotijutut eivät koskaan rantautuneet. "Ysiorkesterin" tiukan huoliteltu, melodinen heavy tavoitti varsin nopeasti kuulijakuntansa ja auttoi samalla raskaan rockin maineen kohentamisessa. 

Tammikuussa 1982 julkaistu esikois-LP Visions, scenes and dreams sai hyvät arviot. Yhtye lähetettiin pian tekemään uutta albumia Englantiin itsensä Deep Puprle -vokalistin Ian Gillanin tuotannossa. Projektin tuloksena oli Blank Verse -albumi, joka ei kiireisen tekotahdin takia aivan vastannut korkeita odotuksia. 1980-luvun mittaan yhtye julkaisi neljä hyvätasoista albumia ja kasvatti tasaisesti suosiotaan. Yhteistyötä tehtiin englantilaisen Virgin-levy-yhtiön kanssa. Kansainvälinen menestys oli varsin lähellä 1980-luvun puolivälissä. 

Kova keikkatahti poltti muusikot loppuun 1990-luvun alussa. Zero Nine laskeutui hiljaiseloon pitkäksi aikaa. Miehistö asettui pääosin Ouluun. Vasta vuonna 1996 yhtye teki seuraavan levyn Freakshow. Levy toi jälleen listamenestystä, ja yhtye lähti taas keikoille - nyt kuitenkin harkitummin kuin kuumimpina vuosinaan. Muusikkojen päivätyöt rock-klubitoiminnassa ja mediamusiikissa veivät sen jälkeen taas miehet mukanaan, kunnes vuonna 2004 ilmestyi uusi cd, N.E. Files. Basistiksi oli nyt tullut Jarski Jaakkola. Vuonna 2009 oli vuorossa 30-vuotisjuhla-albumi IX, joka julkaistiin "maagisena päivämääränä" 09.09.09.

Stink-foot on Frank Zappan Apostrophe-levyllä (1974) julkaistu laulu. Bändi nimeltä Stinkfoot puolestaan syntyi Iissä keväällä 1978 kun Riku, Pekka Väänänen (basso), Jouko "Keppeli" Järvenpää (rummut) ja Seppo Mielonen (kitara) kokoontuivat kokeilemaan kuinka yhteissoitto sujuisi. Aika ajoin mukana olivat myös Hannu Mielonen (laulusolisti/ rummut) ja Jaakko Kakko (kitara). 1980-luvun alkupuoliskolla ryhmä vakiintui muotoon: Riku, Hannu M., Keijo Koivikko (basso), Simo Karjalainen (kitara) ja kannujen takana vuorotellen Keppeli tai Juha "Timmi" Salminen. Aikojen saatossa bändissä on vilahdellut myös muita nimiä kuten Tapio Wiik ja Risto Silenius. Nykykokoonpanon jäsenistä Eero liittyi ryhmään 1994, Keijo G. 1998 ja Jukka 2002.

Stinkfoot on keikkaillut lähinnä Oulussa ja ympäristössä. Tyypillisiä paikkoja alkuaikoina olivat Rattori, Rauhala ja Rysäklubi Iissä. Pisimmät reissut ovat ulottuneet Rovaniemelle ja Lappeenrantaankin asti.
Ja kommelluksiakin on sattunut: "Rysäklubilla kitaristillemme tuli mieleen että olispa tyylikästä soittaa seisten Marshall -vahvistinsetin päällä. Tuumasta toimeen ja heti kohta kun soittoniekka pääsi vahvarin päälle seisaalleen, koko kasa kippasi nurin ja kitaristimme lavan taakse seljälleen. Mutta soitto ei katkennut hetkeksikään", kertoo Riku.

Stinkfootin musiikillinen linja perustuu 1960-70-lukujen rockmusiikkiin, tyylillisesti bluesista kevytprogeen. Omia biisejäkin on kasassa noin setillinen. Lainamatskua on tarttunut mukaan esim. bändeiltä Hot Tuna, Allman Brothers, Kansas ja herra Rory Gallagher.

Sivun alkuun

Johnny Rottenin mukaan nimetty Matti Mätä & SS perustettiin alkuvuodesta 1979 punkiin "hurahtaneiden" kaverusten kesken. Asko Keräsestä tuli yhtyeen laulusolisti. Kitaristiksi ryhtyi pikkuveli P-K , joka ei vielä ollut viittätoistakaan. Rumpaliksi tuli Jouni Uhre ja basistiksi Martti Hentunen. Viimeksi mainittu oli ainoa, jolla oli aiempaa bändisoittokokemusta. Musiikillisia esikuvia olivat mm. Ramones, The Stooges ja The Clash, joiden kappaleista bändi teki omia suomennoksiaan. 

Yhtye aloitti keikkailun vaikka soittotaitoja oli vasta minimaalisesti. MM&SS sovelsi punkia shokeeraavaan tyyliinsä: "tärkeintä on säpinöinti eikä turha tärkeily". Lavakohkaus oli hurjaa ja hillitöntä. Tältä pohjalta tuore ryhmä ilmoittautui rohkeasti vuoden 1979 rockin  suomenmestaruuskisoihin. Oulun aluekarsinnassa poikien pogoilu ja säntäily kohauttivat, mutta yksi kilpailukappale riitti tuomaristolle. 

Kesällä 1979 yhtye vaihtoi rumpalia. Patteristiksi tuli lähipiiristä tuttu Espe Haverinen. Espe aloitti harjoittelun nollasta, mutta edistyi nopeasti. Seuraavana keväänä olivat vuorossa uudet rock-SM-kisat. Nyt MM&SS pääsi Rattori-lupin karsinnassa hieman pidemmälle, mutta Askon "lavashow" pöydän kaatamisineen meni siinä määrin överiksi, että  soitto keskeytettiin ja bändi sai porttikiellon Rattoriin.

Samana vuonna MM&SS esiintyi pohjoisen punkyhtyeiden yhteiskiertueella mm. Kauko Röyhkän ja Xtaasin kanssa. Muut soittajat ihastelivat ryhmän energisyyttä ja vauhtia, mutta ihmettelivät oudon sekavaa ja epävireistä soundia. Syyksi epäiltiin sitä, että duuri- ja mollisointujen ero ei ollut vielä hallussa. 

Henttunen lähti yhtyeestä liittyäkseen Xtaasiin. Muut jatkoivat jonkin aikaa triona, mutta vuoden 1981 keväällä MM&SS hajoisi. Ydintrio etsi uutta suuntaa, punk ei enää sytyttänyt entiseen tapaan. Uusia vaikutteita tarjosivat mm. Velvet Underground, Slits ja The Raincoats. Kohkaamisen tilalle tuli hillitympi ilmaisu ja oma musiikki. Asko Keränen otti hoitaakseen basistin roolin ja PK enemmän vastuuta lauluosuuksista. Kolmas kerta sanoi toden: 22-pistepirkoksi nimensä vaihtanut yhtye voitti rohkealla avantgarde-tyylillään rock-suomenmestaruuden vuonna 1982.

Sivun alkuun

Sivun alkuun

 
Stalker perustettiin Raahessa vuonna 1980. Alkukokoonpanossa soittivat Ilkka Nordström, Kauko Ilkko, Veikko Manninen, Timo Järvelä ja Martti Sovio. Bändi sai nimensä Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvan (1979) mukaan. Uuden aallon suomirokkia soittanut yhtye sai jo vuonna 1981 julkaistua kappaleensa Meidän vapaus Selecta -yhtiön ”Vaahtopäät II” –kokoelmalla.
Ennen ensimmäistä omaa albumiaan yhtye keikkaili aktiivisesti. Kotimaan lisäksi se kävi kiertueella Neuvostoliitossa vuonna 1982. Vuonna 1984 Poko Recordsin Epe Helenius kiinnostui Stalkerista demo-nauhojen perusteella, ja parin Tampereen Yo-talolla tehdyn keikan jälkeen yhtye sai levytyssopimuksen Pokolle.

Esikoisalbumi Ei kenenkään maalla näki päivänvalon vuonna 1985. Levyllä soittivat Nordströmin, Ilkon ja Sovion lisäksi Ahti Valkeapää (basso) ja Juha Saapunki (koskettimet). Epe Helenius halusi tehdä Stalkerista Pokon U2:n. Tuotantopuoleen satsattiin vahvasti ja albumin tuottajaksi tuli Eppu Normaalin Pantse Syrjä. Stalker noteerattiin siinä määrin, että keikkoja riitti aina Suomen suurimpia musiikkifestivaaleja myöten.

Yhtye teki yhteiskeikkoja muun muassa Juice Leskisen ja Eppu Normaalin kanssa. Jatkuvat miehistönmuutokset kuitenkin haittasivat. Esimerkiksi bassoa soittanut Tero Siitonen ja rumpuja paukutellut Reijo ”Repa” Kauppila siirtyivät Pelle Miljoonan yhtyeeseen. Seuraava rumpali Esa ”Eski” Palosaari vaihtoi Stalkerin, hetken yhtyeessä oltuaan, Kirkan kokoonpanoon. Yhteensä 19 eri muusikkoa on soittanut yhtyeessä vuosien varrella. Yhtye julkaisi 1980-luvulla vielä muutaman singlen. Vuonna 1990 Stalker julkaisi toisen täyspitkän albuminsa Kultahiekkaa. Levyllä soittivat Nordström, Ilkko, basisti Janne Huotari ja kitaristi Harri Nyman. Pian albumin julkaisun jälkeen Stalker jäi telakalle vuonna 1991. Kauko Ilkon mukaan jatkuvat miehistönvaihdokset ja ongelmat manageriportaassa turhauttivat bändin.

Tämän vuosituhannen alussa yhtye aktivoitui uudelleen ja se on esiintynyt harvakseltaan tarkoin valituissa tapahtumissa. Ilkon mukaan vastaanotto on ollut mahtavaa, ja yhtye aikoo jatkaa tällä tavoin myös tulevaisuudessa. Perinteeksi on muodostunut vuosittainen keikka Raahen Pekanpäivillä. Stalkerin nykyiseen kokoonpanoon kuuluvat laulaja Ilkka Nordström, kitaristit Kauko Ilkko ja Pekka Kolehmainen, basisti Kessu Raatikainen, rumpali Pasi Tyybäkinoja ja kosketinsoittaja Juha Ilkko. Suurin osa Stalkerissa soittaneista henkilöistä on edelleen tavalla tai toisella mukana musiikkipiireissä eri puolilla maailmaa Los Angelesista Raaheen.

Stalkerissa ovat vuosien varrella soittaneet seuraavat henkilöt:

Ilkka Nordström: laulu ja huuliharppu
Veikko Manninen: kitara
Harri Nyman: kitara
Kauko Ilkko: kitara
Pekka Kolehmainen: kitara
Martti Sovio: rummut
Repa Kauppila: rummut
Esa Palosaari: rummut
Make Konttinen: rummut
Saku Kyllönen: rummut
Pasi Tyybäkinoja: rummut
Petri Kolehmainen: kosketinsoittimet
Juho Ilkko: kosketinsoittimet
Timo Järvelä: basso
Ahti Valkeapää: basso
Tero Siitonen: basso
Timo ”Kessu” Raatikainen: basso
Janne Huotari: basso
Jari Kenakkala: basso

Sivun alkuun

Vuonna 1986 perustettu National Napalm Syndicate oli suomalaisen thrash metallin edelläkävijöitä. Yhtyeen esikuvia olivat mm. Kalifornian speedmetallistit Exodus ja Slayer, englantilainen Venom sekä kotimaiset kollegat KTMK ja Faff-bey. Vokalistina toimi aluksi Vesa Ruokangas, mutta noin vuoden kuluttua hänen tilalleen tuli Aku Raaska.

Kotikuntansa Pudasjärven maisemissa pitkätukkainen rockyhtye herätti pahennusta - treenikämppä vielä sattui olemaan vastapäätä rauhanyhdistystä. Paikallislehdessä bändiä syytettiin peräti saatananpalvojiksi ja natseiksi. 

Thrash metalli oli 1980-luvun puolivälissä suomessa hyvin marginaalinen laji. NNS ei uskonutkaan saavansa levysopimusta Suomesta, vaan lähetti demojaan suoraan ulkomaisille levy-yhtiöille. Englantilainen Kerrang-lehti kirjoitti kiittävän arvion bändin demosta. Kun sitten kotimaiset Stone ja Airdash olivat osoittaneet thrashissa olevan kaupallistakin potentiaalia, peräti kolme yhtiötä kiinnostui NNS:sta. Bändi teki sopimuksen EMI:n kanssa.

Bändin nimeä kantava debyyttialbumi julkaistiin Parlophone-merkillä v. 1989. Äänityksestä Oulun Soundmix-studiolla vastasi Nixu Nikula. Kaikki laulutekstit olivat Kyrön kynästä ja sävellykset olivat parivaljakon Kyrö/Jokikokko.

Bändi keikkaili ympäri Suomea. Vokalisti vaihtui LP:n julkaisun jälkeen uudestaan, nyt Heikki Lesoseen. Lupaava nousu kuitenkin hyytyi reilun vuoden sisällä. Muusikot olivat muuttaneet eri suuntiin opiskelujen takia ja jatkaminen kävi hankalaksi, joten yhtye lopetti toimintansa v. 1991.

NNS aloitti uudelleen toimintansa Oulussa vuonna 2002. Alkuperäisestä kokoonpanosta olivat mukana kitaristit Jukka Kyrö ja Markku Jokikokko. Uusia jäseniä olivat basisti Tero Nevala, rumpali Jari Kaiponen ja laulaja Ilkka Järvenpää. Uuden kokoonpanon ensimmäinen albumi Resurrection of the Wicked julkaistiin 2006. Seuraavana vuonna julkaistu The Birth, Death and Resurrection sisälsi molemmat bändin siihenastiset albumit sekä bonusraitoja. Vuonna 2009 julkaistiin albumi Devolution of Species.

Sivun alkuun