1970-luvulla Yleisradiossa

Yleisradiosta tuli 1970-luvun edetessä yhä tärkeämpi työnantaja. Vuonna 1975 Ruohomäki teki musiikkia Raiku Kempin ohjaamaan kuunnelmaan "Sadetta" ja niitä materiaaleja edelleen työstäen hän loi 1970-luvun tärkeimmäksi mainitsemansa teoksen Pisces, joka kantaesitettiin v. 1976 Ung Nordisk Musik -festivaalilla Århusissa, Tanskassa.

Piscesin hyvin tiheä äänikudos sisältää sekä konkreettista että elektronista ääntä ja paljon päällekkäisiä miksauksia. Työn edetessä kävi selväksi kuinka vaikeata konkreettisten äänien käsittely ajan montaasitekniikoilla oli. Ruohomäki sanoo nyt, että nykytekniikalla teoksesta olisi tullut toisenlainen. "Pahimpia töksäyksiä" silotellakseen hän remasteroi teoksen Oulun konservatorion studiolla vuonna 1998, samoin kuin alunperin vuonna 1978 laatimansa teoksen NRUT1, jonka materiaalina on ihmisäänellä lausuttuja äänteitä.

Yleisradion Kokeilustudiosta tuli 1970-luvun lopulla Suomen elektronimusiikin keskus. Ruohomäki vieraili siellä usein, milloin säveltäjänä, äänitarkkailijana, ohjelmoijana, suunnittelijana, milloin opettajana.

Tietokonegraafikoksi

Vuonna 1979 Ruohomäki liittyi kokeellisia lyhytelokuvia ja tietokoneanimaatioita työstävään työryhmään. Ala oli tuolloin vielä lapsenkengissään, mutta vei Ruohomäen mukanaan. Nykyisiä grafiikka- ja animaatiotyöasemia ei tuolloin vielä tunnettu. Kolmiulotteisesti mallintavat grafiikkaohjelmistot oli tehtävä itse - ja Ruohomäki sattui olemaan joukosta ainoa, joka osasi ohjelmoida tietokoneita. Niinpä koko 1980-luvun Ruohomäki omisti tietokonegrafiikalle tehden musiikkia vain satunnaisesti.

Filosofian kandidaatiksi

1980-luvulla Ruohomäki viimeisteli opintonsa ja valmistui filosofian kandidaatiksi pääaineenaan musiikkitiede. Laudaturtyö Iannis Xenakiksen tuotannosta oli valmistunut jo vuonna 1978. Ruohomäki on lisäksi suorittanut cum laude -arvosanan psykologiasta sekä approbaturit teoreettisesta filosofiasta ja tietojenkäsittelyopista. Tuollainen aineyhdistelmä tuskin olisi mahdollinen nykyään, toteaa Ruohomäki, mutta sanoo, että kaikista opinnoista on hänelle ollut jollain tavalla hyötyä.

Paluu musiikkiin

Vuonna 1993 Ruohomäki toteutti suomalaisen elektronimusiikin keruutyön Suomalaisen Musiikin Tiedotuskeskukselle. Hän etsi vanhoja analoginauhoja Yleisradiosta, Yliopistolta sekä yksityisiltä ihmisiltä, kopioi ne digitaaliseen muotoon DAT-nauhoille ja sai näin aikaan yli 600 äänitettä käsittävän arkiston. Hän täydensi kokoelmaa suomalaisen elektronimusiikin historia-aineistolla, lehtiartikkeleilla ja radio-ohjelmilla. Ruohomäki alkoi laatia aiheesta kirjaakin, mutta tämä työ sai jäädä toistaiseksi lepäämään, kun säveltäminen alkoi houkuttaa.

Arkistoja kuunnellessaan Ruohomäki aisti samalla omia intressejään säveltämiseen. Alkuun pääseminen vain oli pitkän tauon jälkeen vaikeaa. Pystyisikö hän omaksumaan uudet tekniikat? Oliko hän edes säveltäjä, ilman koulutusta, rajallisine teoriantaitoineen? Osaisiko hän yhä luoda?

Nämä pohdiskelut unohtuivat kun ohjaaja Mikael Sievers, Ruohomäen entinen oppilas musiikkitieteen laitoksen studiolta, pestasi hänet tekemään musiikkia lähes nelituntiseen Neurovelho -sci-fi-kuunnelmaspektaakkeliin. Stressaava ja raskas työ oli Ruohomäelle positiivinen asia: se ajoi hänet sisään luovaan työhön aivan kuten "Sähkölintupuutarha" kaksi vuosikymmentä aiemmin.

Konkreettisista äänistä tulee konkreettisia

Neurovelho-kuunnelmien musiikit syntyivät Yleisradion Kokeilustudiolla Pasilassa. Siellä oli jo 1980-luvun lopulta lähtien ollut ProTools -kovalevyäänitysjärjestelmä, jolla saattoi toistaa samanaikaisesti neljää ääniraitaa. Siihen tutustuminen oli Ruohomäelle "tajunnanräjähdys". Aiempaan ääninauhatyöskentelyyn verrattuna asiat olivat nyt ratkaisevasti paremmin. Lyhyitäkin ääniä saattoi leikellä, monistaa ja järjestää loputtomasti uusiksi yhdistelmiksi. Äänen laatu ei enää kärsinyt materiaalia monistettaessa. Vaihtoehtoisten eri miksausten tekeminen oli mahdollista. Nyt oli mahdollista, nauhureiden mekaanisen operoinnin sijasta, keskittyä pääasiaan eli äänten muokkaamiseen. Ääntä saattoi kontrolloida hyvin tarkasti, mikä seikka oli aluksi ongelmallinenkin. Enää ei voinut selittää teosten puutteita kömpelöllä tekniikalla vaan tekijä oli nyt vastuussa jokaisesta yksityiskohdasta.

Digitaaliset tekniikat ovat nyttemmin vallanneet koko äänituotannon ja ne ovat tehneet monet aikaisemmin mahdottomat asiat mahdollisiksi. 1990-luvun puolivälistä alkaen äänen kestoa on saattanut muuttaa äänen korkeuteen puuttumatta ja päinvastoin.

Tätä Ruohomäki oli odottanut 1970-luvulta lähtien. Vuosina 1994-1995 hän toteutti pitkään kypsyttelemänsä suunnitelman. Hän laati sävellyksen, jonka materiaalina soi kattopeltilevyn paukutus ja raapina. Raakamateriaaliaan hän työsti ääniä jopa 8-16 kertaa alkuperäisestä pidentäen. Korviavihlovat raapinat muuntuivat oudoiksi, rikassointisiksi kuoroiksi. Tämä Ruohomäen ensimmäinen teos yli 16 vuoteen valmistui syksyllä 1995 ja sai nimekseen Viiltoja. Se kantaesitettiin Suomen Säveltäjien 50-vuotisjuhlien elektronimusiikin konsertissa ja se voitti jaetun ensimmäisen palkinnon Bourgesin kansainvälisillä elektronimusiikkifestivaaleilla vuonna 1996. Vuonna 1997 Viiltoja valittiin ainoana suomalaisena sävellyksenä kansainvälisille ISCM -musiikkipäiville Souliin, Etelä-Koreaan, jonne Ruohomäki myös matkusti teostaan esittämään.

"Pitkän hiljaisuuden jälkeen äkkiä saamani menestys nosti riman korkealle", sanoo Ruohomäki. "Seuraavien teosten piti olla tietenkin vielä parempia..." Jatkoa kuitenkin seurasi. Satakielen laulusta tehty Luscinia valmistui vuonna 1996 ja Hommage à Winston Smith vuonna 1997. Jälkimmäinen on monivaiheisen ja -vuotisen muokkaustyön tulos vuonna 1985 valmistuneen ohjaaja Heikki Paakkasen kokeellisen lyhytelokuvan "19084" äänimateriaalista.


Ouluun syksyllä 1997

Ruohomäen pesti Oulun konservatorion elektronimusiikin lehtorina oli aluksi kokeilu, mutta se muuttui pysyväksi. Opettaessaan Ruohomäki toimii tavalla, joka muistuttaa Helsingin Yliopiston musiikkitieteen laitoksen studiosta ja Erkki Kurenniemestä 1970-luvulla: opetusohjelmaa ei ole. "Olisi väärin pakottaa tämä ala johonkin muottiin", sanoo Ruohomäki, "ala on niin laaja ja jatkuvasti muuttuva, ettei ole mahdollista esim. hallita kaikkea teoriaa tai kaikkia tekniikoita. Konservatorion studiolla opiskelijat suuntautuvat henkilökohtaisten lahjojensa ja kiinnostustensa pohjalta. Minä autan oppilaita heidän pyrkimyksissään, toimin taustatukena. Keskeistä on, että sävellän itse, jolloin olen oppilaiden kanssa ikään kuin samassa veneessä, samojen perusongelmien äärellä. Säveltäminen nimittäin on aina yhtä vaikeaa, kokemuksesta huolimatta."

Konservatorion studion varusteluun kuuluu ProTools -ohjelmisto, MAX- ohjelmointikieli ja monia muita äänityökaluja. Studiotoiminnan päämäärä ei ole ääniteknologian koulutus eikä ammattiin valmistaminen. Konservatorion studiolla Ruohomäen opissa on aina muutamia oppilaita. Teemu Ontero, Ilkka Lindgren ja Paavo Impiö ovat opettajansa tavoin voittaneet palkintoja Bourgesin festivaalilla Ranskassa.

Konkreettisten äänten tyyli

Ruohomäen työskentely pohjaa konkreettisiin ääniin, materiaaliin, jonka säveltäjä ensin taltioi mikrofonilla ja sitten työstää eri tekniikoilla. Ruohomäki saattaa äänittää pellin kolistelua, lapsen jokeltelua tai linnunlaulua. Vaihtoehtoja on rajattomasti ja materiaalin valinta onkin siksi tärkeää. Materiaali työstetään nauhateokseksi tietokoneen avulla. Ruohomäki ei käytä nuottikirjoitusta eikä monia muitakaan perinteisiä sävellystekniikoita vaan keskittyy kuuntelemaan materiaaliaan ja aistimaan sen tarjoamia mahdollisuuksia. Hänelle "kaikki on uutta" ja hän yhdistelee toisiinsa ääniä, joilla ei alunperin tarvitse välttämättä olla mitään tekemistä musiikin kanssa.

Ruohomäen musiikin tyylistä on helpompi sanoa, mitä siinä ei ole kuin mitä siinä on. Hänen teoksissaan ei ole perinteistä pulssin ohjaamaa rytmiikkaa. Ajankäyttöä ohjaa intuitio ja yksi sääntö: musiikin täytyy "toimia". Toimivuutta etsiessään Ruohomäki ei niinkään ajattele rakentavansa draamaa tai edes etsivänsä affekteja, vaan "hyviä juttuja". Ajankäytöstä Ruohomäki toteaa, että "mikään ei saa olla liian pitkää" ja "samaa ei saa toistaa liikaa". "Musiikkihan pakenee määrittelyitä ja sen hyvyyden tai huonouden voi ainoastaan kuulla", hän sanoo. "Musiikki on vain musiikkia. Se ei ole draamaa, filosofiaa, kielitiedettä eikä mitään muutakaan ulkomusiikillista."

Ruohomäki karttaa muutoinkin menetelmiä, jotka määrittävät liikaa lopputulosta etukäteen.. Hän varoo esimerkiksi teosten muotoa koskevien suunnitelmien laatimista ja antaa muodon rakentua työn edetessä, kun alkaa, mitä äänimateriaaleista saa irti. Luovan hetken ydin on äänen kuuleminen ja siihen reagoiminen. Reaktioille ei ole sääntöjä. Reaktioista lopullisiin teoksiin valikoituvat ne, jotka "toimivat" - jälleen ilman sääntöjä. Tämä säännöttömyys on kuitenkin tarkoituksenmukaista. "Äänentuottamis- tai muokkausprosessin lopputulostahan ei voi ennustaa etukäteen. Miksi siis laatia suunnitelmia asioista, joiden kulkua ei voi ennakoida? - Mutta toisaalta, jonkinlaisia suunnitelmia täytyy tietenkin olla, jotta pääsisi yleensä minkään tekemisen alkuun..."

Ruohomäen harmoniat ovat tonaalisia ja pysyttelevät mieluiten duuri- ja mollisoinnuissa - silloin kun säveltasollisia nuotteja ylipäätään esiintyy. Konkreettiset äänet voivat hyvinkin olla vaikka kokonaan säveltasottomia.

Ruohomäki huomauttaa lisäksi, että hänen teoksensa eivät ole millään tarkalla tavalla ohjelmallisia vaikka niiden nimet äkkiseltään näin antaisivat ymmärtää. Ja vaikka monet teokset ovat saaneet materiaalinsa kuunnelmista tai elokuvista, ei niillä enää ole suhdetta lähteisiinsä.

Tyylin estetiikasta

1970-luvulla ainakin suomalaisilla elektronimusiikin säveltäjillä oli vielä samoja tyylipiirteitä, sillä kaikki käyttivät materiaalinaan Yleisradion tehostearkistoa ja työstämismahdollisuudet olivat rajalliset ja kaikilla samat. Kehitys on kuitenkin johtanut pois tästä.

Ruohomäki sanoo 1960-luvun popmusiikin vaikuttaneen hänen estetiikkaansa. Myös siinä harmoniat pidettiin yksinkertaisina, mutta soundin etsiminen oli kaikki kaikessa ja outojakin sointimaailmoja hyväksyttiin. The Beatles, Bob Dylan, Jimi Hendrix ja Velvet Underground olivat Ruohomäen ensimmäisiä innostajia matkalla äänen maailmaan. Ruotsalaisten Ralph Lundstenin ja Leo Nilssonin erilainen, "ei-klassinen" elektronimusiikki antoi myös vaikutteita.

Tervetulleena ilmiönä Ruohomäki pitää popmusiikin nykyisiä tekno-, ambient- ja muita sähköisiä tyylejä. Niissä käytetään periaatteessa aivan samoja tekniikoita kuin klassisessa elektronimusiikissa, joten tekijät voivat ymmärtää toisiaan yli genrerajojen. Vaikka Ruohomäki näkee teknossa ja ambientissä urautumista voisi klassinen perinne hänen mielestään ottaa niistä vauhtia, päästäkseen liikkeelle nykyisestä pysähtyneisyyden tilastaan.

Ruohomäen sävellystyylin syvällisempi analyysi paljastaisi todennäköisesti paljon yhtäläisyyksiä popmusiikin tekijöiden ajatteluun. Miksaus, sovittaminen ja soundi ovat siinä tärkeämpiä luovuuden alueita kuin musiikin ylärakenteet. Niinpä kansainvälisillä elektronimusiikin festivaaleilla esiin pulpahtavia akateemisempia lähestymistapoja elektronimusiikkiin Ruohomäki pitää keskimäärin "aika tylsinä", samoin kuin useimpia elektronimusiikin puolella lyhyitä vierailuja tekevien vakavan musiikin säveltäjien tuotoksia.

Muusikot nuoteitta mukaan

Työskentely Oulun Musiikkikeskuksessa ja eräät tilausteokset ovat johtaneet tilanteisiin, joissa elektronimusiikin konserteissa soittaakin mukana eläviä muusikoita. Näitä töitä tehdessään Ruohomäki kertoo aluksi taas poteneensa rimakauhua: kuinka nyt säveltää muusikoille, kun "nuotinkirjoitustaito on lievästi sanottuna puutteellinen?"

Laatiessaan teostaan Flow (2002) harmonikalle ja nauhalle Ruohomäki yritti ensin simuloida harmonikan soittotapoja MAX -synteesillä, jonka tuottama MIDI-informaatio voidaan muuttaa nuoteiksi. Havaittuaan menetelmän työlääksi ja tulokset kömpelöiksi Ruohomäki päätyi teoksen tilaajan Matti Rantasen ehdottamaan metodiin. Hän valmisti taustanauhasta raakaversion, jota Rantanen kuunteli ja teki ehdotuksia omasta stemmastaan. Sitten Ruohomäki teki uuden version nauhasta ja taas tutkailtiin yhdessä. Näin jatkettiin ja teos hahmottui kerta kerralta tarkemmin.

Ruohomäki näkee menetelmässä etuja: soittajat tuovat teoksiin mukaan oman soittimensa luonnollisimmat ja virtuoosisimmat ominaisuudet. Muusikot pääsevät soittamaan omalta kannaltaan mielekkäästi sen sijaan että joutuisivat toimimaan "säveltäjän päähänpistojen marionettimaisina tulkkeina". Edellytyksenä tietenkin on, että muusikot todella haluavat tuoda mukaan oman luovan panoksensa.
  
Oulu elektronimusiikin kehtona ja Pohjoisen alueen yhteistyö Ruohomäen ja hänen oppilaidensa ansiosta elektronimusiikki vaikuttaa pysyvästi Oulun konservatoriolla ja kaupungin musiikkielämässä. Teokset piristävät ja joskus häkellyttävätkin yleisöjä säännöllisesti mm. Tulindberg-viikoilla. 

Ruohomäki kannattaa ajatusta oululaisen nykymusiikkiseuran perustamisesta. Paitsi että nykymusiikkiseura järjestää konsertteja, se olisi muutenkin kokoava voima, jonka piirissä ihmiset oppisivat työskentelemään yhdessä ja tekemään myös kauemmas suuntautuvaa yhteistyötä.

Erityisen innostunut Ruohomäki on ns. Pohjoisen alueen yhteistyöstä. Sitä on jo viritelty mm. vuonna 2002 Pohjoiset äänet - tapahtumassa, joka kokosi Ouluun säveltäjiä koko pohjoisen Fennoskandian alueelta. "Suorat pohjoiset yhteydet ovat jo tähän mennessä osoittautuneet mahdollisiksi ja toimiviksi. Täällä Oulussakin yleinen pohjoisen eristyneisyyden kokemus ei ole vain suomalainen ilmiö. Perinteinen, kunkin pohjoismaan sisällä tapahtuva, etelässä sijaitseviin keskuksiin suuntautuva kommunikaatio oikeastaan vain pitää yllä pohjoisten alueiden eristyneisyyttä. On huomattava, että manner-Euroopasta katsoen esim. Oulu ja Helsinki ovat molemmat melko samanlaista periferiaa - joten tuntuisi mielekkäältä koota pohjoisia resursseja yhteen, toimivaksi, kansainvälistä painoarvoa omaavaksi organisaatioksi."

2006: Neurovelhosta Cyber Suiteen

Ruohomäki viimeisteli pitkän prosessin päätteeksi Neurovelho-kuunnelmaan tekemänsä musiikin itsenäiseksi teokseksi. Alkuperäinen materiaali oli hänen mukaansa suureksi osaksi "ylisimppeliä taustamusiikkia". Uuden Cyber Suite -nimen saanut sävellys kantaesitettiin Tampereella 6.4.2006. Oulun ensiesitys tapahtui Uuden musiikin lokakuu -festivaalilla 13.10.2006. 
Loppuvuodesta 2006 ilmestyi myös Ruohomäen ensimmäinen oma cd-levy, Time Ride, joka sisätää Cyber Suiten ja muita keskeisiä teoksia.