1900-luvun alussa kuplettilaulajat viihdyttivät kaupunkien ravintolayleisöjä. Oululainen merimies Oskar (Oskari) Nyström (1885-1925) ryhtyi kierteleväksi laulajaksi palattuaan vuosien meripestiltä  kieltolakiajan Suomeen. Humoristi esiintyi eri puolella maata mm. kabareessa, elokuvateattereissa filmien väliajoilla, kahviloissa ja ravintoloissa. 

"Viisumaakari" Nyström huvitti yleisöään koomisilla teksteillä ja rooliasuilla. Nyström piti esikuvanaan kuplettitähti J. Alfred Tanneria. Tämän tavoin Nyström muokkasi toisten lauluista itselleen sopivia -  muokkaamisen ja varsinaisen säveltämisen raja oli tuolloin vielä häilyvä. Nyströmin lauluja myytiin nuotteina, ja niitä päätyi levylle Heikki Tuomisen tulkitsemana. Mahdollista Nyströmin omaa levytystä ei ole säilynyt. 

Kesäkuussa 1926 Helsinkiin saapui amerikansuomalaisten muusikkojen orkesteri ja aivan uusi  musiikkityyli. Tästä katsotaan alkavan jazzin historian maassamme, mutta vierailun vaikutus suomalaisen tanssimusiikin ja iskelmän kehitykseen oli ainakin yhtä merkittävä. Nuoret muusikot alkoivat opetella uutta tyyliä, jatsia tai "hottia" niin kuin silloin sanottiin.  Uudet vaikutteet sekoittuivat omintakeisella tavalla kotimaisiin tanssirytmeihin ja saksalaiseen schlageriin. Foxtrotin ja jazzin risteytyksestä kehittyi oma suomalainen haitarijatsi ja "humppafoksi" sekä lopulta humppa. 

Suomen Yleisradio perustettiin vuonna 1926. Sen tarjoama annos ns. kevyttä musiikkia oli kansanvalistustehtävän lomassa aluksi minimaalinen, mutta radion merkitys äänilevytoiminnan nousuun oli kiistaton. Schlager suomentui "iskusävelmäksi" ja pian "iskelmäksi". Vuonna 1935 radiossa alkanut Lauantain toivotut -ohjelma toi uudet esiintyjät yhä laajenevan kuulijajoukon ulottuville ensi kertaa samanaikaisesti koko maassa. Taattuja viihdyttäjiä olivat mm. Eugen ja Georg Malmsten sekä ympäri maata kierrellyt Dallapé-orkesteri. 

Kieltolain päättyminen vuonna 1932 vapautti ravintolatoimintaa. Kun anniskelupaikoissakin saatettiin järjestää tansseja, perinteisten seurojentalojen tanssi-iltamien rinnalle tuli ravintoloissa tapahtuva musisointi. Ennen haitarinsoittaja tai viulu-klarinetti-duo oli riittänyt viihdyttämään tanssiväkeä iltamissa. Nyt yhtyeiden koot kasvoivat ja soitinvalikoima laajeni. Ennen sotia oululaista tanssiväkeä tahdittivat ravintolaestradeilla mm. sellaiset orkesterit kuin Sinitähti, Syncopators ja Ismet. 

Urheiluseurojen ja yhdistysten tuki 

Sota-aikana viihdemusiikki sai virallisen roolin suomalaisten moraalin ylläpitäjänä. Tanssiminen sen sijaan oli - taas moraalisyistä - kokonaan kiellettyä vuoden 1944 lopulle asti. Erilaisia rajoituksia riitti vielä vuoteen 1948 asti. 

Kun tanssi oli jälleen luvallista, se maittoikin ihmisille. Tanssi-iltojen lipputuloista tuli urheiluseuroille ja aatteellisille yhdistyksille tärkeä tulonlähde aikana, jolloin valtion tuki oli hyvin vähäistä. Pikemminkin kruunu oli samoilla apajilla vähentäessään tuloista melko huomattavan osan huviverona. 

Oululaisten urheiluseurojen tansseista suosittuja olivat mm. Pyrinnön ja Tarmon tanssit. Tansseja järjestettiin teatterilla ja työväentalolla, jota nimitettiin hieman paheksuen Riemuliiteriksi. Yhdistyspuolella vakaita järjestäjiä oli koko liuta. Tanssilavoja oli parhaimmillaan uskomattoman monta. Kaupungin alueella oli kymmeniä ja ympäristökunnissa joka kylällä omansa. Yleisöä riitti kaikkiin. Esimerkiksi Oulun Lammassaaressa oli 400 hengen kesälava. Kiimingin Koitelinkoski oli toinen kesäkauden suosikkipaikka. Sen kulta-aikaa olivat vuodet 1957-60.

Tanssikulttuuri olikin vahvimmillaan juuri ennen television tuloa 1950-luvulla. Tansseissa soitettiin valssia, foksia, tangoa ja muita lattareja.
Mm. Rytmi-pojat ja Jam Boys tanssittivat oululaisia. 1960-luku oli tangon kulta-aikaa, mutta tanssipaikoilla alkoi esiintyä myös nuorten poikien kitarayhtyeitä, jotka soittivat rautalankaa ja muuta "räminämusiikkia".
Yleisö oli vaativaa nuorisoyhtyeitä kohtaan, ja monet rockmuusikoista oppivat pakosta soittamaan "konkareita" ja siirtyivät aikanaan sujuvasti tanssi- ja iskelmämusiikin pariin. Kaupungeissa lavakulttuuri alkoi kuitenkin painottua enemmän popmusiikkiin, perinteinen tanssimusiikki siirtyi  ravintoloihin.

Jam Boys Kuusisaaressa v. 1962. Vasemmalta: 
"Korkki" Kortesluoma, Erkki Lehtola, Timo Lappalainen,
Jukka Teittinen, Seppo Siekkinen ja Timo Ravaska. 

Ulkomaiset tanssiyhtyeet Oulussa

Oulun tanssiravintoloissa esiintyi usein ulkomaisia tanssiyhtyeitä 1960-luvun alussa. Esimerkiksi maaliskuussa 1964 Oulun ravintoloiden ohjelmassa oli seuraavia esiintyjiä: Arinassa Mancuson veljesyhtye Italiasta, Arlissa unkarilainen Dezö Kis, Kauppahotellissa tanskalainen Kristen Wilhelmssonin yhtye sekä Tervahovissa espanjalainen Jouquin Bisben kvartetti. 

Kotimaista osaamista edusti pienempi joukko: taikuri-muusikko Antti Järvenpää ravintola Haarikassa ja Paavo Nuotion kvartetti Merikoskessa. Seurahuoneella esiintyi Kalevi Ukkolan yhtye, mutta sen solistina toimi länsi-intialainen hully-gully-taituri Lee Carlton. 

Pertti Haipolan mukaan ulkomaisten kiertelevien kokoonpanojen valtti oli tuolloin se, että ne opettelivat nopeasti yleisön toivomat uusimmat hittikappaleet. Kotimaiset yhtyeet yleensä tarvitsivat uuden repertoaarin harjoitteluun nuotit,  joita ei aina ollut saatavissa. 1970-luvulle tullessa paikallisetkin tanssiyhtyeet olivat oppineet korvakuulolta opettelun ja improvisointiakin.

Pertti Haipolan trio ja solistivieras 1978. Vas.
Erkki Ojala, Haipola, Danny, Niilo Kiviniemi.

1970-luvun puolivälissä paikallisten ravintolayhtyeiden alityöllisyys koettiin taas ongelmaksi. Nyt kustannustehokkaat itäeurooppalaiset kokoonpanot olivat syrjäyttämässä kotimaiset. Puolalainen ravintolayhtye saattoi olla kokoonpanoltaan niinkin minimaalinen kuin sähköurut ja rummut. Oulussa ja lähiseudulla oli tuolloin n. 160 ravintola- ja tanssimuusikkoa. Monet joutuivat lähtemään työnhakuun muualle. Muusikot esittivät 1975 ravintoloille julkisen vetoomuksen palkata paikallisia esiintyjiä.