Saran sisaret
Naiskirjallisuuden perinnettä Suomessa 
1800-luvulta 1900-luvun alkuun

Fredrika Pietilä syntyi Oulussa 29. lokakuuta 1837 merimiehen perheeseen. Hän toimi nuoruudessaan kauppa-alalla, mutta lähti v. 1864 opiskelemaan Jyväskylän seminaariin ja valmistui opettajaksi v. 1868. Opettajan uransa hän aloitti Raahessa Lybeckerin koulussa, jossa työskenteli kymmenkunta vuotta. Synnyinkaupunkiinsa Fredrika Pietilä palasi v. 1877 ja oli Kajaanintullin koulussa opettajana kuolemaansa (26.4.1888) asti.

Fredrika Pietilän ainoa kaunokirjallinen teos, kertomus Kihlatut, ilmestyi Oulun kirjapaino-osakeyhtiön painamalla v. 1878. Se on realistinen kertomus merenrantakaupungin elämästä. Paikkakunnan nimeä ei mainita, mutta se lienee Oulu. Tarinan päähenkilö on merimies Arvolan tytär Kaisu, jonka henkilöhahmon ja lapsuudenkodin kuvauksessa on yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Monia muitakin henkilöitä on nimiä mainitsematta kuvattu niin elävästi, että heillä on hyvinkin voinut olla esikuvansa 1840-luvun oululaisissa.

Ensimmäinen suomeksi kertomuksensa kirjoittanut ja julkaissut naiskirjailija oli Hilja Haahden äiti Theodolinda Hahnsson (s. Limon) . Hän syntyi v. 1838 Kiikan pappilassa. Tiedonhaluinen tyttö ei päässyt kouluun, mutta sai opetusta isältään ja luki paljon. Hänen haaveensa oli tehdä jotakin kansan hyväksi, ja tätä toivetta hän ryhtyi toteuttamaan alkamalla sepittää kertomuksia pappilan palvelusväelle. Vuonna 1864 tuleva kirjailija meni naimisiin maisteri Hahnssonin kanssa. Koti perustettiin ensin Kokkolaan, v. 1871 Hämeenlinnaan. Toinen lapsi, pieni tytär oli kuollut Kokkolassa, ja äiti oli ryhtynyt surunsa lievittämiseksi kirjoittamaan novelleja, joista syntyi esikoisteos Haapakallio, Idyllintapainen kuvaelma Hämenmaasta (1869). Kertomusten aiheet ovat maalaiskansan elämästä, ja sävy opettavainen ja puhdashenkinen. Ajan idealismille tyypillinen köyhyyden ihannointi on selvästi esillä, mutta kirjailija ei silti ollut sokea epäkohdille, esim. jyrkälle säätyerolle. Hahnsson oli tavattoman tuottelias etenkin 1870-80-luvuilla ja hyvin suosittu. Kertomusten lisäksi tuotantoon kuuluu näytelmiä (esim. Viinantehtailia, 1877) ja runsaasti käännöksiä mm. Heinrich Hoffmanin Jörö-Jukka (1869), Defoen Robinson Crusoe (1875) ja Fredrika Bremerin Perhe (1882).

Naiskirjailijan työn heikkoa arvostusta kuvastelee se, että Jörö-Jukan suomentajaksi Suomen Kirjallisuus VIII:ssa mainitaan Yrjö Koskisen puoliso. Leskeksi Theodolinda jäi kuitenkin vasta v. 1888, ja solmi uuden avioliiton senaattori Yrjö-Koskisen kanssa v. 1896. Toistamiseen hän jäi leskeksi v. 1903. Kirjailijan pitkä elämä päättyi v. 1919.

Ina Blenda Augusta Lange (s. Forsten) syntyi tullihallituksen asessorin perheeseen Helsingissä v. 1846. Hän opiskeli aluksi kotiopettajan johdolla, myöhemmin tyttökoulussa Berliinissä. Musiikkiopintoja hän harjoitti Berliinin ja Moskovan konservatorioissa huomattavien opettajien (mm. Pjotr Tsaikovski) johdolla. Vuonna 1876 Ina solmi avioliiton oopperalaulaja Algot Langen kanssa ja muutti asumaan Tukholmaan, myöhemmin Kööpenhaminaan. Perheeseen syntyi kolme lasta. Avioliitto oli kuitenkin onneton ja purkautui v. 1898.

Ina Lange loi huomattavan uran sekä esittävänä taiteilijana että musiikkihistorijoitsijana. Jo avioliittonsa aikana hän teki laajoja esiintymismatkoja Keski-Eurooppaan ja toimi arvostettuna pianonsoiton opettajana Kööpenhaminassa. Hän julkaisi omalla nimellään lukuisia musiikkiaiheisia teoksia, mm. säveltäjäelämäkertoja.

Ina Langen merkitys 1880-luvun realismin perinteeseen keskeisesti kuuluvana kirjailijana on jäänyt hänen muun toimintansa varjoon. Naiskirjailijoiden yleiseen tapaan hän käytti nimimerkkejä (Daniel Sten, Daniel Stern, Aino, -U jne.), ja siten hänen tuotantonsa hajosi moneen suuntaan. Esikoisteos on kertomuskokoelma Bland ödebygder och skär. Berättelser från Finland (1884), ja sen kuvauksen kohteena ovat maaseudun ihmiset. Romaanin Sämre folk (1885) päähenkilö on elämänsä yhteiskunnan kaksinaismoraalin varaan rakentava Nadja. Hänen hahmoaan pyritään valaisemaan hänen taustastaan käsin, mutta kehityskertomus jää heiveröiseksi: miksi Nadjan hyvät puolet katoavat, kun hän "tekee parannuksen"? Keskeistä on kuitenkin kirjailijan ironia, tarkkanäköisyys ja avoimuus yhteiskunnan ongelmakohtien kuvaajana, ei ratkaisujen antajana. Ina Lange kuoli v. 1930.

Helena Charlotta Westermarck oli Ina Langen tavoin lahjakas useilla taiteenaloilla. Hän oli kulttuuriperheen tytär (s. 1857 Helsinki), jolla oli nuoruudessaan kaikki mahdollisuudet omien kykyjensä kehittämiseen. Hän aloitti kuvataideopinnot 17-vuotiaana ja jatkoi niitä Pariisissa 1880-luvulla. Vuonna 1884 hän sairastui keuhkotautiin, toipui, mutta ei enää kyennyt rasittavaan maalaustyöhön. Hän oli jo sairasvuosinaan kirjoitellut taidearvosteluja sekä novelleja ja esseitä Finsk Tidskriftiin, ja niistä koostuivat ensimmäiset teokset Ur studieboken I-II, berättelser och utkast (1890-91).

Laajan sivistyksen saanut ja paljon ulkomailla oleskellut Westermarck koki kotimaan henkisen ilmapiirin ja etenkin naisen aseman masentavan ahtaana. Hän julisti naisten itsenäistymisen olevan välttämätöntä kansakunnan kehityksen kannalta. Naisen aseman ongelmat, etenkin ristiriita miehen naisihanteiden ja naisen oman minäkuvan välillä, ovat keskeisiä hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan. Romaanitrilogia Tecken och minneskrift från adertonhundratalet (I fru Ulrikas hem, 1900, Ljud i natten, 1903 ja Vandrare,1910) edustaa uudenlaista historiallista romaania, sillä siinä analysoidaan aikakauden naiskäsitystä sen omista edellytyksistä lähtien. Naishistoria oli myös monien Helena Westermarckin tutkimusten kohteena. Julkaistessaan merkittäviä elämäkertoja (esim. Fredrika Runebergista ja Adelaide Ehrnroothista) hän siirsi 1800-luvun naiskirjallisuuden perintöä uudelle vuosikymmenelle. Sara Wacklinin muistelmien uusi painos laajoine johdantoineen (1919) oli sekin Helena Westermarckin toimittama. Tuotantoon kuuluu myös kansansatukokoelma Nyländska folksagor berättade för ungdom af Helena Westermarck (1897). Kokoelman sadut on muokattu uusmaalaisista, suomenruotsalaiseen perinteeseen kuuluvista saduista erityisesti nuorille sopiviksi.

Helena Westermarck on myös osa suomalaisen naisliikkeen historiaa: hän oli Uniooni Naisasialiiton sihteeri vv. 1892-96 ja toimitti Unioonin Nutid-lehteä v:sta 1895. Vielä muistelmateoksessaan (postuumi Mina levnadsminnen, 1941) hän uudistaa ohjelmanjulistuksen, jonka julkaisi Nutid-lehdessä v. 1895. Sen ydin on, ettei nainen saa istua kädet sylissä odottamassa miehen hankkivan kaiken hänen toivomansa, vaan hänen on omalla toiminnallaan saavutettava päämääränsä. Helena Westermarckin oma työntäyteinen, pitkä elämä (k. 1938) oli oiva esimerkki tämän julistuksen toteuttamisesta. )

Kansaa kuvaavat naiskirjailijat olivat yleensä ylemmistä sosiaaliluokista, virkamiesperheiden tai pappiloiden tyttäriä. Näihin kuuluu Theodolinda Hahnssonin ja Ina Langen tapaan myös Lydia Naemi (Lilly) Londen. Hän syntyi Ruokolahdella papin tyttärenä v. 1862. Nuorena Lilly Londen hoiti pientä maatilaa kotiseudullaan. Vasta ensimmäisen romaaninsa ilmestyttyä v. 1892 hän muutti Helsinkiin. Esikoisteos oli nimeltään En mistanke. Se oli synkkä rahvaanromaani, jossa päähenkilö ei yrityksistään huolimatta kykene sosiaaliseen nousuun, vaan ympäristön epäilyjen ja paineiden vuoksi lopulta tuhoutuu. Vuonna 1893 ilmestyi Londenin toinen teos, Berättelser och bilder, jonka kertomuksissa kuvataan karjalaisen rahvaan elämää. Lilly Londenin teoksissa on keskeistä karjalainen luonto ja karjalaisen kansan elämä ja ajatustavat. Kirjailija ei idealisoi kansaa, hän kuvaa elämän raadollisuutta, köyhyyttä, kateutta, vihaa ja itsekkyyttä. Romaaneissa vastustetaan tiukkoja luokkarajoja ja ympäristön paineita yksilöä kohtaan. Tyyliltään kirjat ovat melko lakonisia.

Vaikka kriitikot ottivat Lilly Londenin kirjat hyvin vastaan, hän lopetti kirjallisen uransa kahteen romaaniin. Kuten monilla muillakin aikansa kirjallisesti lahjakkailla naisilla, hänellä oli myöhemmin "paikka eräässä liikekonttoorissa". Lilly Londen kirjoitti ahkerasti sanoma- ja aikakauslehtiin sekä käänsi useita teoksia,  mm. Santeri Ivalon romaanin Juho Vesainen. Lilly Londen kuoli v. 1937.