ROMANTIKKOJA

	ROMANTIKKOJA
	Nimimerkki Stella on jäänyt 1800-luvun suomalaisen kirjallisuuden historiaan romaanilla En qvinna af vår tid, joka ilmestyi v. 1867. Nimimerkin taakse kätkeytyy juhlittu kaunotar, seurapiirirouva ja kosmopoliitti Marie Linder. Hän oli syntynyt Pietarissa v. 1840 kreivi Mushin-Pushkinin ja suomalaissyntyisen Emelie Stjernvallin tyttärenä. Jäätyään äidittömäksi v. 1845 Marie muutti Järvenpään kartanoon tätinsä Aurora Karamzinin kasvatettavaksi. Marie oli vilkas, lahjakas ja hermoherkkä tyttö ja harrasti kirjoittamista jo varhain. 19-vuotiaana hän meni naimisiin kreivi Constantin Linderin kanssa, ja kirjoittaminen väistyi vuosiksi perheen kasvaessa. Vuonna 1862 Linderit asettuivat asumaan Kytäjän kartanoon. Avioelämän vaikeudet ja neljännen lapsen kuolema v. 1865 heikensivät Marie Linderin terveyttä ja henkistä tasapainoa. Hän kuoli 29-vuotiaana kouristuskohtaukseen, kuten virallisesti ilmoitettiin; ilmeisesti hän ei enää jaksanut elää ja otti ratkaisun omiin käsiinsä. Aikamme naisen kirjoittaminen toimi Marie Linderin pakotienä ahdistavasta elämäntilanteesta. Terapeuttinen tehtävä ei kuitenkaan teoksesta näy: se on kosmopoliittinen, tyylikäs naistenromaani ja sellaisena täysin poikkeava aikakauden suomalaisessa kirjallisuudessa. Päähenkilö Lucy on kiihkeä, vapautta kaipaava nainen, joka kokee yhteiskunnan naiselle asettamat velvoitteet kahleena. Aikakauden naisenelämän keskeiset ongelmat eli elinikäinen holhouksenalaisuus ja miesten kaksinaismoraali sekä siihen liittyen naisten kasvatus viattomuuteen tulevat romaanissa käsitellyiksi. Lucya kuvataan suhteessa kolmeen mieheen: despoottiseen isään, vastenmieliseen kihlattuun Edvardiin ja rakastettuun Oscariin, jonka kanssa syntyy puhdas, henkinen liitto. Miespuoliset kriitikot suhtautuivat penseästi etenkin ajatukseen "puhtaasta rakkaudesta" avioliiton vastapainona. Myönteistäkin huomiota teos tosin sai. Esim. Kaarlo Bergbom kuvasi Stellaa adjektiivein "aristokratillinen ja vallankumouksellinen" ja vertasi romaania George Sandin tuotantoon. Aikamme naisen emansipaatioajatukset olivat varsin maltillisia, mutta synnyttivät lausuntoja naisen perhevelvollisuuksista, joita ei sopinut uhrata muulle toiminnalle. Lääninrovastin tytär Edith Theodora Forssman syntyi Kemiössä v. 1856. Kotona kasvatetun tytön vilkas mielikuvitus ja kirjallinen harrastus huomattiin varhain. Ensimmäinen novelli julkaistiin tekijän tietämättä Åbo Postenissa v. 1875 nimimerkillä Aina, jota kirjailija käytti siitä lähtien. Esikoisteos Sex små berättelser af Aina och Eva ilmestyi v. 1880. Eva oli Edithin vanhemman sisaren Fanny Lovisa Forssmanin (s. 1835) nimimerkki. Kirjailijan vuosittain (1891-1917) ilmestyneistä Vid aftonlampan -kertomuskokoelmista tuli hyvin suosittuja, ja osa niistä suomennettiin (esim. Iltalampun alla 1893). Tarinat kuvastelevat tekijänsä uskonnollista ihanteellisuutta, jolle muukin tuotanto rakentuu. Ainan lastenkirjoja ovat mm. kaksi joulukirjaa ja lasten rukouskirja. Hänen kertomuksiaan julkaistiin myös sanomalehdissä. Kirjailija kuoli v. 1928.
	Louise (Isa) Asp ehti lyhyen elämänsä aikana jättää vain hennon jäljen suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Hänen merkityksensä on siinä, että hän oli ensimmäinen suomenkielinen naislyyrikko kansanrunouden ulkopuolella. Isa Asp oli utajärveläisen talon esikoistytär, syntymävuosi 1853. Isä oli kasvatuskodissaan oppinut ruotsin kielen, mutta äiti puhui vain suomea, jota isäkin käytti sepittäessään kalevalamittaisia pikkurunoja. Isasta tuli kaksikielinen. Hyväpäinen tyttö pääsi Raaheen pikkulasten kouluun ja v. 1864 ruotsalaiseen tyttökouluun. Ensimmäinen säilynyt runo on suomenkielinen, mutta tyttökoulun Fågeln- ja Lauluja- lehtiin kirjoitetut runot ovat luonnollisesti ruotsinkielisiä. Isa toimitti kumpaakin lehteä, joista myös jälkimmäinen oli nimestään huolimatta ruotsinkielinen. Vuonna 1871 Isa Asp aloitti opinnot Jyväskylän seminaarissa, ja suomenkielisten runojen määrä karttui. Niiden keskeinen aihe on isänmaa, ja Isa sai sepitettäväkseen useita juhlarunoja. Isänmaallisen lyriikan ja luonnonkuvausten rinnalla tulee esille myös nuoren naisen kaipaus ja mielen levottomuus sekä kuin tulevan kohtalon enteenä ajatus kuolemasta. Hänen runoistaan tunnetuin lienee Aallon kehtolaulu, jossa rauhatonta sydäntä kehotetaan tyyntymään aallon lailla. Isa Asp kuoli keuhkotautiin joulukuussa v. 1872, ja hänen haudallaan jaettiin hänen muutamista runoistaan koottua Muisteliaisia-vihkosta. Yhtään itsenäistä runokokoelmaa ei hänen elinaikanaan ilmestynyt, mutta runoantologioissa (esim. Runojen kirja 1977) hänet on muistettu.
	Irene Mendelin oli Isa Aspin seuraaja, Suomen ensimmäinen omia runokokoelmia julkaissut naislyyrikko. Hän oli myös ansiokas runouden, näytelmien ja romaanien suomentaja. Irene Mendelin syntyi v. 1864 Jyväskylässä ja asui synnyinkodissaan Koivikossa lähes koko elämänsä (k. 1944). Tyttökoulun ja jatko-opiston käytyään hän toimi opettajattarena. Vuodesta 1885 hänen runojaan julkaistiin Kansanvalistusseuran kalentereissa, ja runoilija avusti ahkerasti myös Suomen Kaunokirjailijaliiton Liitto-albumeja sekä Keski-Suomi -lehteä. Esikoisrunokokoelma Koivikossa ilmestyi v. 1893 ja sen seuraaja Koivikossa II v. 1899. Kolmannelle kokoelmalle Lehtisiä Koivikosta löytyi kustantaja vasta v. 1915. Mendelinin jäämistöstä löydettiin vielä kaksi julkaisematonta kokoelmaa: Ajan virran vieremiltä ja Den gamla trädgården. Runojen aiheina ovat isänmaan muistot ja toiveet, koti, luonto, lempi ja ystävyys, ja niiden sävy on hartaan hempeä ja vieno, sukua Hilja Haahden lyriikalle. Omana aikanaan Irene Mendelin oli tunnettu runoilija ja kulttuuri- persoona, mutta hän koki naiskirjailijoiden tavanomaisen kohtalon, eli runoantologiat ja kirjallisuuden historiat eivät ole häntä muistaneet. Muistokirjoituksessaan Vuokko Raekallio-Teppo toteaa, että "unohdettaessa Irene Mendelin unohdetaan kappale suomalaisen runouden ja suomalaisen naissivistyksen historiaa".