In English | På svenska | Tekstin koko A- A+

Lisää sivun otsikko Lisää sivun otsikko

VAELLUSKURSSI HOSSAN RETKEILYALUEELLE SYKSYLLÄ 2015

Lukiomme järjesti perinteisen vaelluskurssin vuoden 2015 elo-syyskuun vaihteessa. Kurssille osallistui ennätyssuuri 34 innokkaan vaeltajan ryhmä, jota vetivät opettajat Tomi Jokivirta ja Juha-Matti Laakko sekä erämaan pelottomia sankareita ympäri Suomen teitä kuljetellut bussikuski Hannu. Vaellus suuntautui Oulangan kansallispuiston alueelle Karhunkierroksen varrelle. Itse reissua edelsi muutama kokoontuminen, joissa perehdyttiin tulevaan vaellukseen esimerkiksi varustuksen, muonituksen ja seudun kannalta. Samalla muodostettiin vaeltajista erilaisia porukoita: lättyryhmät vastasivat iltaisesta letunpaistosta leirinuotiolla, päiväkirja- ja videoryhmä reissun dokumentoinnista ja geokätköryhmä vaelluksen lomassa suoritetusta geokätköilystä. Nakkiryhmälle langetettiin erilaiset nakkihommat ja vaellusbic -porukka järjesti vaeltajille reissun aikana pari jumppatuokiota.

Matka alkoi maanantaiaamuna noin klo 8 aikoihin bussimatkalla. Jokivirralla oli lieviä vaikeuksia saada ylös tarkkaa lukemaa vaeltajien lukumäärästä, liekö laskutaito ruostunut bilsan ja mantsan opettamisen lomassa? Poimimme Laakon kyytiin matkan varrelta, ja sen jälkeen bussin keula kääntyi kohti Oulankaa. Teimme muutaman välipysähdyksen geokätköilyn ja ruokatauon merkeissä. Bussissa perehdyimme meille jaettuihin Oulangan kansallispuiston karttoihin sekä itse kansallispuistoon. Matka vaikutti etenkin melonnan osuudelta alkuun pitkältä, mutta vaeltajat tarttuivat haasteeseen varsin innokkaasti ja ennakkoluulottomasti.

Noin kolmen ja puolen tunnin jälkeen saavuimme Karhunkierroksen portille, josta eteneminen alkoi puoli kahden maissa. Eräs vaeltaja loukkasi polvilumpionsa pari tunnin jälkeen, ja sitä sitten porukalla Ristikallion rinteellä korjailtiin opettajien ja muutaman vaeltajan kesken. Polvi saatiin hieman yllättäen Laakon suklaalevyn avulla taivuteltua paikoilleen, ja seuraavalla pysähdyspaikalla pari käsistään taitavaa erämiestä taituroi kovia kokeneen polven tueksi kävelykepin jeesusteipistä ja oksasta. Maisemat Ristikalliolla ja pysähdyspaikalla olivat hienoja. Sää oli hyvä, eivätkä vaeltajat mutisseet turhia raskaanpuoleisesta jalkapatikasta ja sattuneesta haaverista huolimatta.

Pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa Taivalkönkäälle, jossa vietimme ensimmäisen yön. Ensimmäisen päivän aikana oli karttunut noin 15 kilometriä kävelyä. Neljä yli-innokasta vaeltajaa olivat jopa ehtineet muiden edelle Savilammen kupeeseen, ja saivat selviytyä yön keskenään. Opettajat eivät moisesta juuri innostuneet, mikä olikin polttava puheenaihe seuraavana päivänä muun ryhmän saavuttaessa nämä kiireellä taivaltaneet patikoijat. Taivalkönkäällä ihailimme hienoa joki- ja koskimaisemaa, teimme iltaruuat tulen äärellä ja söimme lättyryhmän paistamia lättyjä ennen leirin pystytystä ja yöpuulle menoa. Suuremmilta kommelluksilta onnistuttiin ensimmäisen päivän aikana välttymään lukuun ottamatta erään vaeltajan tuliterää termospulloa, joka hajosi pudottua maahan ja otti sen jälkeen kaarevan ilmalennon lähimpään mäntyyn aggressiivisen karjaisun saattelemana. Lensi silminnäkijähavaintojen mukaan vähintään yhtä komeassa kaaressa kuin Pitkämäen keihäs toissa viikolla.

Tiistaina kävimme katsastamassa Oulangan kanjonin, joka oli jylhiltä maisemiltaan komea nähtävyys. Puolenpäivän tienoilla nousimme kanootteihin Savilammen rannalla ja aloitimme melontaurakan. Melonta sujui pieniä tekniikkavaikeuksia, tuulenpuuskia ja joen pyörteitä lukuun ottamatta varsin näppärästi ja osoittautui varsin mukavaksi touhuksi.  Myös sää oli otollinen melomiselle, lukuun ottamatta muutamaa sadekuuroa säilyimme kokonaan kuivana. Pari melojaa päätyi tosin tutkailemaan Oulankajoen vettä ja pohjaa ihan lähietäisyydeltä. Jokivirran ja Laakon melontataidot herättivät opiskelijoissa suurta hämmästystä: opettajat lähtivät kanooteillaan matkaan aina viimeisenä, mutta vetelivät nopeasti ja vaivattomasti ohi kaikista. Jotkut epäilivätkin, että heillä oli kanoottinsa perässä äänetön perämoottori.

Päivän melomisen jälkeen suuntasimme leirintäalueen kautta Oulangan luontokeskukseen, jossa katsoimme videon paikallisesta luonnosta. Monelle vaeltajalle aitojen wc-tilojen näkeminen parin päivän eräsamoilun jälkeen oli suuri helpotus sanan syvimmässä merkityksessä. Illalla leiriydyimme luontokeskuksen lähellä sijainneen leirintäalueen tuntumaan joen rannalle.

Keskiviikkona kylmän yön jälkeen purimme leirin yhtä kylmissä oloissa. Jo valmiiksi märkänä pakatun teltan pinnalle oli yön aikana kertynyt kovasti kuuraa, ja moni vaeltaja käytti kaiken sanavarastonsa kirotessaan kohtuullisen kylmää aamua. Kenttäpakissa keitetty aamupuuro lämmitti kuitenkin mukavasti. Kävelimme katsomaan Kiutakönkään jylhää koskea, ja geokätköilimme sen lähistöllä. Sen jälkeen nousimme jälleen kanootteihin, jotka meloimme yksitellen Oulankajoen vastarannalta ja näin melominen pääsi jatkumaan. Melonnan lomassa pidettiin mm. kasvien bongauskisa sekä tutustuttiin joen meanderoinnin synnyttämään makkarajärveen.

Melottuamme kahteen päivään 40 km lähes Venäjän rajan tuntumaan asti päätimme urakan tiukalla melontakilpailulla, jossa jokainen kanootti kulki siihen malliin että maisema vilisi silmissä ja vesi roiskui. Sen jälkeen siirryimme bussilla leirintäalueen tuntumaan, jonne pystytimme telttamme viimeisen kerran. Ohjelmassa oli illan mittaan saunomista ja tarinointia leirinuotion äärellä, sekä geokätköilyä. Joidenkin vaeltajien järkytykseksi bongasimme kuolleen rotan joesta, josta olimme illan mittaan hakeneet ruoka- ja juomavettä. Moni totesi leirinuotiolla reissun olleen kaikin puolin mukava, mutta kylmät ja pakkasen puolellakin piipahtaneet telttayöt eivät keränneet joukossamme hurraa-huutoja.

Torstaina jo rutiinilla sujuneiden aamutoimien jälkeen vuorossa oli bussilla siirtyminen Rukan liepeille, ja aloitimme nousun Valtavaaran huipulle jalan. Maisemat huipulla olivat käsittämättömän hienoa katseltavaa, mutta jyrkät nousut ja laskut painoivat vaeltajien jalkoja jo lyhyen kävelyn jälkeen melkoisesti. Kun olimme taittaneet viimeisen Karhunkierroksen kilometrin, oli vuorossa nousu hissillä Rukan huipulle. Sieltä laskimme alas kesäkelkkamäkeä, jonka jälkeen napsittiin pariin otteeseen ryhmäkuvia ja aloitettiin matka kohti kotia. Kun on syönyt kolme päivää pussipastoja ja papuja vähän sinne päin putsatusta kenttäpakista, huoltoasemaruokailu ABC:lla osoittautui varsinaiseksi hemmottelukokemukseksi. 

Ruokailun jälkeen lähdettiin linja-autolla kohti Haukipudasta. Neljän päivän reissu vaati jokaiselta vaeltajalta veronsa, mutta kaikki olivat läpi reissun varsin iloisella tuulella ja positiivisina, ellei pakkasyön jälkeisiä aamuja ja muutamaa melontaepisodia lasketa. Jokainen meistä oli neljän päivän jälkeen varmasti yhden kokemuksen rikkaampi, ja matka jää varmasti jokaisen mieleen pysyvästi.

Päiväkirjaryhmä kiittää opettajia ja kaikkia reissulle osallistuneita vaeltajia unohtumattomasta matkasta komeissa maisemissa.