Tekstin koko A- A+

Juttuja henkilökunnasta ja opiskelijoista Juttuja henkilökunnasta ja opiskelijoista

Otsikkoa klikkaamalla pääset henkilökuvaan

Riitta, Beatles-ajan nuori

Kipu kumppanina

Uskaltaisinko laulajaksi

Nuorittan kylä vireäksi

Lenni Go

Mielihyväpallo on täynnä muistoja

Harrastuksesta ammatti

BANG! 15 sekuntia ja kurssi täynnä

Uusi rehtori vaalii laatua

Rauha Go Go - huhtikuun opistolainen Rauha Ukkola

Matti und die Gitarre - Matti Jäntti

Pirteä vatsa-peppu-reisijumpan opettaja Elina Väyrynen

Opistolainen henkeen ja vereen - Kerttu Vilmunen, rehtori

Riitta, Beatles-ajan nuori

Pohjankartano

Arkkitehti Kari Virta tunnetaan Oulun Linnanmaan yliopistoalueen luojana ja Pohjankartanon suunnittelijana. Pohjankartano valmistui keväällä 1967 kansalaiskoulun ja työväenopiston yhteiseksi tilaksi. Rakennus kohosi keskellä peltoja puretun huvittelupaikan Riemuliiterin tilalla. Nykyisin Pohjankartanossa toimivat Oulu-opiston lisäksi Karjasillan kirjasto, Madetojan musiikkilukio, Oulun konservatorio ja Pohjankartanon koulu. Opiston ja koulujen lisäksi Pohjankartanon salia vuokraavat ahkerasti eri yhdistykset ja yhteisöt. 

Riitta, Beatles-ajan nuori

Ensi vuonna konserttien, tapahtumien ja koulujen Pohjankartano täyttää 50 vuotta. Riitta kävi rakenteilla olevassa Pohjankartanossa koulutunneilla, muutti sinne 15-vuotiaana vanhempiensa kanssa asumaan ja valmistuttuaan töihin. Nyt hän jättää Pohjankartanon.  

”Pesin juuri tuon ruukun, jonka toin kotoa”, Riitta Haipus (os. Saarela) toteaa vaihtaessaan multia opiston kukkiin yhdessä Oulu-opiston uudehkon rehtori Outi Lohen kanssa. Riitta jos kuka on läpikotaisin pohjankartanolainen. Hän kävi kansalaisopiston tunneilla rakenteilla olevassa Pohjankartanossa, muutti teininä vanhempiensa kanssa sinne asumaan. Valmistuttuaan merkonomiksi Riitta aloitti työt 23-vuotiaana Pohjankartanossa silloisessa Oulun työväenopistossa. ”Ei kai nämä kukat minun vastuullani ole olleet. Ohi kulkiessani olen kastellut”, Riitta veistelee, vaikka on huolehtinut kukista vuodesta 2009 lähtien, jolloin koulusihteeri Raija Ahtinen jäi eläkkeelle.

Ahtista ennen satakymmenvuotiaan Oulu-opiston viherpeukalona toimi toimistonhoitaja Aino Autio. ”Aino oli puutarhaihminen. Osti aika monta vuotta ennen eläkkeelle jäämistään siirtolapuutarhamökin Äimärautiolta. Hän kuoli vuonna 2013. Olin hautajaisissa. Kävin toisinaan Ainolla kahvilla.”

Riitta ei pidä itseään puutarhaihmisenä. ”Kiimingissä kotini lähistöllä asuva serkkuni sai minut innostettua. Minulla on iso puutarha, pottumaat, mutta viime vuosina olen vähentänyt puutarhan pitoa. Opiston syyskiireet alkavat aina samaan aikaan, kun pitäisi marjat poimia.”

Opintosihteerinä toimiessaan Riitta oli yksi Oulu-opiston noin kolmestakymmenestä vakituisesta työntekijästä. Heidän lisäkseen opistossa työskentelee kaksi- ja puolisataa tuntiopettajaa. On pedagogeja, muusikoita, teatteritaiteen, tanssin, liikunnan, kielten, kädentaitojen ja visuaalisten taiteiden osaajia, valo- ja äänitekniikan sekä reskontran, hallinnon ja tiedottamisen ammattilaista.

Riitta ei tuo itseään esille, työkaverit kertovat. Hän on huolehtivainen ja auttavainen sekä ajatteleva ja tarkka.  ”Kun hän tekee jotain, hän on suunnitellut sen jo valmiiksi päässään.” ”Riitta ajattelee talonpoikaisjärjellä. Hän näkee, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää”.

”Kun me muut toimistolla räjähdellään tasaisesti, Riitta on rauhallinen kuin viilipytty.” ”Riitan hiljainen ulkokuori kätkee sallivan ja elämää ymmärtävän ihmisen.” ”Välillä hän väläyttää nokkelan huumorintajunsa.” ”Eikä hän ikinä sanoisi pahaa sanaa kenestäkään.”

Mutta mistä Riitan huolehtivuus juontaa juurensa?

**

Matalan auringon säteet siivilöityivät Tuiran puutalojen piipuista nousevien savujen läpi helmikuisena päivänä 1952, kun Mirjam-äiti toi Riitan kotiin Tuiran synnytyslaitokselta. Tai voihan olla, että taivas oli lumipyrystä mustanharmaa. Riitan valoisasta luonteesta päätellen hänen ensimmäiset päivänsä olivat kuitenkin auringonkehrän kultaamat.

Riitan mummu asui talon toisessa päässä, jossa myös Riitan isä oli syntynyt ja kasvanut. Toisella puolella asui mummun sisko. Riitta asui äitinsä ja Mauri-isänsä kanssa piharakennuksessa kahden huoneen ja keittiön asunnossa. Vesi haettiin naapuritalosta. Tuirassa ei vielä ollut montaa kerrostaloa.  ”Se oli ihana se puu-Tuira”, Riitta huokaa.

Talon ympärillä oli peltoa ja kasvimaa ja isän Hilja-tädillä oli pihapiirissä navetta, jossa oli lehmiä, hevonen ja koira. ”Oikeastaan pelkäsin sitä hevosta. Ei kai se ilkeä ollut, mutta kuitenkin.” Oritkarissa oli niittyjä, jossa kävimme tekemässä heinää. ”Silloin varmaan olen ollut hevosrattaitten kyytissä.”

Riitan isä oli nuoruudessaan Pikisaaressa Oulun Villatehdas Oy:llä töissä ja erilaisissa rakennushommissa. ”Hän oli rakentamassa muun muassa Oulun edustalla majakkaa.” Äiti oli myös villatehtaalla töissä. ”Jäi kottiin, kun minä ja sisko synnyimme”. Riitan äitin sisko oli yrittäjä. Hänellä oli pesula Stockmannin kohdalla olevan rakennuksen yläkerrassa. ”Rakennus on edelleen olemassa jossakin siellä Stockmannin sisällä. Äiti kävi pesulassa apuna.”

Kansakoulu oli vieressä. Talvella Riitan vapaa-ajat kuluivat kavereiden kanssa läheisellä luistinkentällä, kesät Tuiran uimarannalla. Kun Riitta oli pikkulikka ja vanhemmat olivat töissä, Tuiran uimarannan puistossa oli puistotäti, jolle kaupunki maksoi palkan.  ”Mentiin eväitten kanssa sinne päiväksi.”

**

Oulun yliopisto perustettiin, kun Riitta oli kuusivuotias. Riitan tullessa teini-ikään vuonna 1965 Kärpät nousi mestaruussarjaan. Oulun palloseura oli viisi kertaa peräjälkeen jääpallon Suomen mestari ja Oulun luistelukerho järjesti pikaluistelun MM-kisat Oulussa. Oulusta tuli Suomen suurin kaupunki, kun siihen liitettiin Pateniemi ja suuria osia Oulujoen kunnasta.

Riitalle tuli Suosikki-lehti. Radiosta soi Beatles ja kodin puuvessan lautaseinät olivat täynnä Suosikin keskiaukeaman julisteita. Riitan mummo leikkasi Irwin Goodmania esittävän julisteen kahdeksaan osaan, kun luuli, että lehden sivut olivat liimautuneet toisiinsa kiinni. ”Serkkuni tykkäsi Dannystä (Ilkka Lipsanen), siskoni Tapani Kansasta. Minä tykkäsin enemmän Johnnystä (Liebling ).

Riitta ei lähtenyt Laanilaan oppikouluun, koska se oli liian kaukana. ”Menin Sammakkotalon kansalaiskouluun. Viimeisellä luokalla käytiin kotitaloustunneilla keskeneräisessä Pohjankartanossa .”
Pohjankartanon vihkiäiset olivat 2. heinäkuuta 1967. Riitan perhe muutti tammikuussa 1968 Pohjankartanoon. ”Yhtye nimeltä ”Suomen talvisota 1939–40” esitti paljaspeppuisen M. A. NUMMISEN 6. internationaali the SHARKS valoshow UNDERGROUND-miehet -teoksen. Kaupunginorkesteri soitti Verdin Naamiohuveja. Veikko Sinisalo esitti Suomi 50 -runoja ja lauluja. Viulisti Oleg Kagan konsertoi, samoin amerikkalainen jazztrumpetisti Ted Curson. Riitalta nämä menivät ohi. Hän ei vielä juurikaan käynyt talon juhlasalipäädyssä.

”Täytin 15, kun muutimme Pohjankartanoon, josta nyt olen lähdössä pois. Äiti aloitti siivoojana ja isä talonmiehenä. Asuimme talonmiehen kaksiossa, joka nykyisin on Oulun konservatorion opintotoimisto. Pohjankartano näytti kamalan isolta. Juhlasalikin oli iso ja hieno. Tämä oli koko kaupungin keskuspaikka.”

Riitalla oli hirveä hinku päästä kauppakouluun. Kauppaoppilaitos järjesti lukuvuoden kestävän kurssin, jonka jälkeen Riitta oli kesän Höyhtyän K-kaupassa töissä. ”Pakkasin leivät pusseihin ja hinnoittelin. Juustot tulivat isoina tankoina ja palloina. Ne piti leikata, pakata ja hinnoitella. Asiamiespoika kävi aamuisin kerräämässä ihmisiltä laatikot, joissa oli kauppalistat. Minä täytin laatikot ja poika vei ne takaisin.” Riitta sai vaadittavan työkokemuksen ja pääsi Oulun kauppakouluun.

Kesäisin Riitta oli töissä Oulun lennätinkonttorissa, nykyisessä Sonerassa. Lennätinkonttorin kesätyöpaikkoihin pääsi ainoastaan suhteilla. Riitan isän veljen vaimo oli töissä siellä ja hän kysyi, haluaisiko Riitta kesätöihin. ”Hän opasti talven aikana minut työhön. Monesti olen miettinyt, miksi sinne tällä tavalla otettiin töihin? Se oli varmaan se salassapitosopimus, joka piti allekirjoittaa.”

Riitta valmistui merkonomiksi vuonna 1974. Lennätinkonttorista ei urjennut vakituista työtä. Työväenopiston toimistonhoitaja Aino Autio kysyi, voisiko Riitta tulla kiireavuksi toimistoon. Syksyllä alkoivat ilmoittautumiset opistoon ja Riitta pyydettiin jälleen avuksi. Tammikuun 5. päivänä 1975 Riitta aloitti opistolla tuntityöntekijänä. Vuonna 1977 hänen tehtävänsä vakinaistettiin.

Riitan työpäivä alkoi iltapäivällä yhdeltä. Ruokatuntia lukuun ottamatta hän oli töissä iltayhdeksään asti, jolloin opiston tunnit loppuivat. ”Paitsi keskiviikkoilta oli vappaa, mutta en malttanut olla pois opistolta vaan menin venäjän tunneille, kansallispuvun tekoon, verhoilukursseille.”

Kun Riitta aloitti opistolle työt, muutti hän siskonsa kanssa takaisin Tuiraan. Vuonna 1982 Riitta meni naimisiin ja muutti Kiiminkiin.   Nyt Riitta on ollut neljän rehtorin aikana töissä. ”Ihmiset kävivät ilmoittautumassa paikanpäällä ja kursseja ei ollut muualla kuin Pohjankartanossa. Kaikki tapahtui tässä. Ei ollut monistuskoneita, piti kirjoittaa vahaksia, sitten tuli spriikopiointikoneet. Kaadoin yhden kerran punaisen korjauslakan vaatteille.”

**

Tammikuun 23 päivänä 1976 Pohjankartanossa soitti Kevin Coyne Band. Kitaristina soitti Andy Summers, joka hieman myöhemmin liittyi The Police -nimiseen yhtyeeseen. Salissa esiintyivät myös amerikkalainen bluesveteraani Eddie Boyd ja walesilainen progeyhtye Man sekä suomalaisista bändeistä muun muassa Tasavallan presidentti, Wigwam, Hurriganes, Hector, Pekka Pohjola. Aulassa pidettiin TUL:n Suomi–Unkari-nyrkkeilyottelu. Maakunnan maidontuottajat kokoontuivat lusikkajuhlille. Pohjois-Suomen messut oli kesäisin. Martti Ahtisaari avasi presidentinvaalikampanjansa Pohjankartanossa ja Me naiset -lehti piti muotishown.

”Olen nähnyt vaikka mitä.  Jean Sibelius -Viulukilpailun voittanut Yuval Yaron soitti niin ihanasti kaupunginorkesterin solistina. Kerran Karita Mattila soitti konsertin jälkeen opettajalleen Anita Välkille aulan yleisöpuhelimesta. Kertoi isoon ääneen, että konsertti oli mennyt hyvin. Opiston filmipiirissä lauantaisin olen myös monet elokuvat käynyt kattomassa.”

**

Työstään Riitta on pitänyt kovasti opistossa kun ei ole kahta samanlaista päivää. ”Se on minun vuoroni nyt jäädä eläkkeelle. Ei ihminen voi olla koko elämäänsä töissä. Varmasti saan päiväni kulumaan. Jos ei muuta niin olen lapsenvahtina. Tytölle tuli toinen lapsi toukokuussa.” 

Riitan äiti kuoli vuonna 2006 ja isä 2013. ”Kun äiti kuoli, pidin isästä huolta ja olin edunvalvojana ollut äitin siskolle, joka kuoli 2012. Äitin kolmannesta siskosta olen myös pitänyt huolta. Hän kuoli 2014. Hänen omat lapsensa asuvat Ruotsissa.” Riitan tädit, isän siskot, noin 90-vuotiaat Martta ja Maila asuvat edelleen Tuirassa.

Oulu-opistossa on monenlaisia työntekijöitä. On nopeasti ja hitaasti reagoivia, asioihin tai ihmisiin keskittyviä. On lörppöjä, törppöjä, pomottajia, pehmoja, esiintyjiä, tosikoita, humoristeja. Rauhalliset ja auttavaiset Riitan tapaiset ihmiset ovat työyhteisölle tärkeitä. He ovat se liima tai loimi, joka kutoo yhteisön kokoon.

Seuraava kertoo paljon Riitan huolehtivaisuudesta. Tietäen, että hänen tilalleen ei palkata uutta työntekijää, hän ei jäänyt eläkkeelle kesäloman jatkona, vaan säästi työpäiviä opiston syksyn aloitukseen, jolloin yli yksitoistatuhatta ihmistä ilmoittautuu syksyn kursseille ja kaksi- ja puolisataa opettajaa opetukseen. Tekemättä asiasta numeroa hän tuli auttamaan ylityöllistettyjä työkavereitaan, vastaavalla tavalla kuin aloittaessaan opistossa 42 vuotta aiemmin.

Jussi Vilkuna 29.9.2016

 

Kipu kumppanina

Oli maaliskuun alku 2005, kaunis ja aurinkoinen pakkaspäivä. Pertti oli aamulla lähtenyt katsastusasemalle Limingantulliin töihin. Töihin ajaessaan hän ei vielä tiennyt, että hänen elämänsä suunta kääntyisi tänä päivänä. 

Pertti Latvalan jalka vääntyi päivän aikana kahdesti. Ensin jalka jäi nalkkiin henkilöauton jarrupolkimen taakse. Ruokatunnin jälkeen Pertin ollessa kuorma-auton alla auto lähti liian aikaisin liikkeelle. Pertti väisti liikkuvaa autoa. Jalkaan sattui. ”Loppupäivän känkkäsin ja mietiskelin, menenkö näyttämään lääkärille.”

Lääkäri antoi sairaslomaa ja kortisonipiikin jalkaan. ”Koko loppukevät oli kortisonisekoilua.” Jalka leikattiin kesäkuun alussa. Viikon sairasloman jälkeen Pertti jatkoi töissä. Kaksi päivää myöhemmin jalka tulehtui ja alkoi muuttua mustaksi. Seuraavan kymmenen päivän aikana jalka leikattiin seitsemän kertaa. Jossakin näistä kirurgin veitsi lipsahti ja jalan hermo vaurioitui. Pertti jatkoi elämäänsä kipu kumppaninaan. 

Pertti taisteli kolme vuotta vakuutusyhtiön kanssa. ”Olin tosi tiukoilla. Vakuutusyhtiöt eivät selvästikään ole vakuutettuja vaan osakkeenomistajia varten.”

Jouduttuaan sairaseläkkeelle Pertti aloitti harrastustäyteisen elämän Kiiminkijoen opistossa, nykyisessä Oulu-opistossa: ”Opiston opetus on edullista. Sohvan pohjalta lähteminen onnistuu helposti. Olen opiskellut japania, äijäjoogaa, englantia, hyvän olon kuntosalia. Kiimingissä olen ollut puukon ja Haukiputaalla koriste-esineiden taonnassa. Neljää, parhaillaan viittä kurssia viikossa olen harrastanut.” 

Pertti aloitti Suomen Kipu ry:n aluevastaavana vuonna 2011 ja Kipupuomi-lehden päätoimittajana 2014. ”Pari, kolme sataa metriä pystyn kävelemään, mutta lentokentällä jo tarvitsen rollaattorin. Siivoamaan en pysty, kun se on sellaista eestaaliikettä. Kesäisin nojaan ruohonleikkuriin hitaasti leikaten. Talvella itsevetävä lumilinko heittää lumet pois poluilta. Vaimolla pölähtää päähän aina jotakin pientä nikkarointia, jossa ei hirveästi tarvitse liikkua.”

Yli miljoona suomalaista elää kroonisen kivun kanssa. Jooga ja Hyvän olon kuntosali merkitsivät Pertille liikkeelle pääsyä ja kivun hallintaa. ”Opettaja Pirkko Ukkolan kanssa kun kerran viikossa kävin kunnolla rentoutumassa tuli monena yönä hyvät unet.” 

Pertti suosittelee kipukroonikoille niin paljon liikuntaa kuin pystyy kivun rajoittamissa mitoissa tekemään. ”Ensin pitää saada kipua pois ja sitten liikkeelle. Lääkkeettömiä kivunhoitojakin löytyy. Mindfulnessiakin olen alkanut opetella.” 

Joogan lisäksi myös taonta auttaa kipuun. ”Kun kiireettömästi omaan tahtiini puuhailen, kipu saattaa unohtua.” Pertillä on crps2-kipuoireyhtymä. Vasara ei aina osu siihen, mihin hän haluaa. ”Siksi puukkoa en pysty enää takomaan, mutta teen erilaisia koriste-esineitä.” 

Ryhmä tukee oppimista. Toisilta saa taonnassa vinkkejä ja ohjeita. Opettaja, seppä, Heino Tuomivaara neuvoo ja näyttää, miten muutamassa minuutissa taotaan koriste-esine, jota Pertti kertoo hakkaavansa kaksi tuntia. 

”Kurssilla tapaan samanhenkistä porukkaa ja hyviä kavereita on löytynyt sieltä. Joskus unohdumme juoruamaan. Raatataan kaikenlaista. Kehutaan vaimot ja lapsenlapset.” 

Pertin poika on japanilaisen tytön kanssa naimisissa. Tytön vanhemmat ovat kutsuneet Pertin heille kylään Japaniin. Pertti säästää lentolippuihin rahaa, opiskelee japanin kieltä opiston kurssilla ja haaveilee kivuttomasta elämästä.

Jussi Vilkuna 4.8.2016

 

Uskaltaisinko laulajaksi

Oulu-opistossa on sata opetuspaikkaa. Välikylän päiväkodilla Jäälissä, toistakymmentä teiniä harjoittelee nykyjazztanssin askeleita. Yksi heistä, 15-vuotias Tinja Alalauri, on superharrastaja. 

Nykyjazztanssin lisäksi Tinja käy Oulu-opistossa street-tanssin ja nykytanssin tunneilla, opiskelee kitaran ja viulun soittoa. ”Perjantaita lukuun ottamatta jokaisena iltana olen jollakin tunnilla. Tiistaina minulla on koulun jälkeen ensin kitaratunti ja illalla vielä nykyjazztanssikurssi.”

Harrastukset eivät saa nuorta väsyneeksi. ”Ei haittaa kyllä yhtään. On hyvä, että harrastaessa ajatukset menevät muualle, kun minulla on niin paljon kokeita koulussa.” Silti koulukin menee hyvin. Tinjalla on yhdeksän keskiarvot. ”Jouluna numerot laskivat, mutta nyt yritän parantaa.” Vaikka Tinja harrastaa paljon, ehtii hän koulun jälkeen olla kavereittensakin kanssa. Kotona on kilppareita eli kilpikonnia. ”Mutta ei niiden kanssa voi hirveästi tehdä mitään.”

Tinjan perhe harrastaa talvella laskettelua. ”Koko perhe lumilautailee, paitsi iskä, joka laskettelee.” Kesällä Tinja on kesätöissä Kiimingin päiväkodissa kaksi viikkoa. Perhe tekee myös matkan ulkomaille. ”Varmaan niinku Lontooseen tai jonnekin kaupunkiin.” 

Haastattelua tehtäessä Tinjalla oli tulossa tanssin kevätnäytökset Teatterikuopalla ja Pohjankartanossa. ”Ei jännitä yhtään. Olen neljävuotiaasta asti tanssinut ja seitsemänvuotiaasta lähtien soittanut. Soitin pianoakin välillä, mutta sitten lopetin sen.”

Tinja soittaa klassista, poppia ja rockia, mutta ei ole ehtinyt bändiä vielä perustamaan. ”Laulan kotona poppista. Haluaisin kehittyä laulajana. Mutta ei riitä aika eikä uskallus.” 

Laulamisen oppimisen lisäksi Tinja haaveilee, että hän pääsisi Madetojan musiikkilukioon. ”Ehkä musiikin opettajaksi”, Tinja kertoo isona haluavansa. Rohkeutta laulamiseen ja menestystä Tinjalle Madiksen pääsykokeisiin! 

Jussi Vilkuna 4.8.2016

Nuorittan kylä vireäksi

Vepsäjärven rannalla sijaitsevan Vepsän kylätalon, entisen koulun, piha on täynnä autoja, suurin osa lukitsemattomia. Käsityöluokassa kaikuu rappauksen ja käsihiomakoneiden äänet huonekalujen entisöintikurssilla. Kahvihuoneessa pullat odottavat vasussa ja kahvit termarissa ottajaansa. 

Mirja Koistinen hioo Seinäjoelta ostamaansa 1800-luvun lopun klaffilipastoa puupinnalle, jotta voi sen petsata. Mirja aloitti huonekalujen entisöinnin vuonna 2010. Hän kertoo miehensä antaneen hänelle puuhapussin, ruskean arkun, joka oli täynnä työkaluja. ”Ainoastaan vasaran tunsin”. 

Lipasto on ensimmäinen huonekalu, joka päätyy Koististen Ylikiimingin keskustan asuntoon. Muut hän on kunnostanut Nuorittan kylällä sijaitsevaan isänsä kotitaloon, jota Mirja on miehensä kanssa vuosien ajan kunnostanut. Vaikka Mirja sanoo Nuorittan talon olevan ”Ikuisuusprojekti”, hän haaveilee talon valmiiksi saamisesta. ”Kesällä olemme siellä paljon. Silloin Ylikiimingin keskustan talomme jää vähemmälle käytölle. Vanhassa pihapiirissä ovat tyrnipensaat, omenapuut, kasvimaat ja kasvihuone.” 

Kun uurastaminen kesällä Nuorittassa alkaa ottaa voimille, Mirja siirtyy istumaan miehensä suvun mailla olevalle Vepsän mökin rantalaiturille ja rentoutuu. ”Voin päivänkin istua Vepsäjärven mökin laiturin päässä ja onkia kalaa.”

Mirja heläyttää röhönaurun kysymykselle, mitä palveluita toista sadan hengen Vepsän kylältä löytyy ja esittää vastakysymyksen? ”Mitä palveluita Ylikiimingistä löytyy? On yksi kauppa, apteekki ja pankki, joka on muutaman tunnin auki viikossa.” 

Totta puhuen ei Vepsän kylä tyystin hiljainen ole. Siellä on aktiivinen kyläyhdistys, joka kymmenkunta vuotta sitten osti kaupungilta koulun kylätaloksi. Kyläläiset kunnostivat rakennuksen talkoilla. Mirja on yhdistyksen rahastonhoitaja ja hänen miehensä on varapuheenjohtaja. ”Kyläyhdistys järjestää nappulahiihdot, kevättapahtuman, myyjäisiä, Vepsäjärven kiertokävelyn juhannusaattona, venetsialaiset, marrasmarkkinat ja joulutapahtuman. Tämä vanha koulu on Oulu-opistolla vuokralla tiistaisin”, Mirja kertoo. 

Talvisin Koistiset asuvat Ylikiimingin talossaan. Linja-autopysäkille on kilometrin matka. Mirja lähtee arkiaamuisin kello 6.40 Oulu10:iin töihin.  Takaisin kotona hän on viiden jälkeen. ”Kyllä nämä Oulu-opiston kurssit ovat tärkeitä. Vaikka kuinka väsyneenä tulen kotiin, Vepsän koululle kun pääsen, aika loppuu aina kesken, vaikka kuudesta vartin yli yhdeksään puurramme. Vuoronperään jokainen tarjoaa kahvit porukalle ja samalla parannamme maailmaa.” 

On Mirjalla palautettakin Oulu-opistolle. ”Kun asuu täällä hieman etäämmällä kaupungista, aika vähän tulee käytyä kaupungin kulttuuririennoissa. Kiiminkijoen opiston aikana tarjontaa oli Ylikiimingissä enemmän kuin nykyisin Oulu-opiston aikana.” Kiiminkijoen opiston aikaan Mirja kävi erilaisissa jumpissa sekä tanssi itämaista ja israelilaista tanssia. Kertoo hän yrittäneensä opiskella venäjääkin. 

”Työnteko haittaa harrastetoimintaa”, Mirja toteaa. Hänen on mahdollista jäädä kahdeksan vuoden kuluttua eläkkeelle. ”Olisipa aikaa enemmän tehdä Ketolan talo kuntoon ja saada Nuorittan kylä vireäksi. Silloin voisi asua Ketolassa pääasiallisesti”, neljän lapsen isoäiti haaveilee. 

Jussi Vilkuna 4.8.2016
 

Lenni Go

 
Kymmenvuotias Lenni haaveilee eläinten suojelusta, soitto-, tanssi- ja näytelmätaidoista sekä useiden kielten hallinnasta.
Lenni Laineen suurimpana haaveena on huolehtia eläinten hyvinvoinnista. Hän haluaisi auttaa kaikkia eläimiä onnelliseen elämään. Aikuisena hän suunnittelee perustavansa eläinsuojelukeskuksen. "Ihmiset on menny liian pitkälle siinä, että ei kunnioiteta eläimiä, niinku esimerkiksi tehotuotanto. Tai se, että koiria ei pidetä huomiossa, ja jos ne puraisee ku ihminen kiusaa, niin ne pitää heti lopettaa. Se ei ole oikein."
Ennen eläinsuojelukeskuksen perustamista Lenni aikoo kasvaa isoksi ja monitaitoiseksi kuin renessanssiruhtinaat ennen vanhaan. Hän on osallistunut useamman vuoden ajan Oulu-opiston Dance action -tanssikurssille.  Näytelmäkerhossa hän on ollut kaksi vuotta ja aloitti pianon soiton viime vuonna. Hän haluaa soittaa muitakin instrumentteja kuin pianoa ja osata puhua mahdollisimman montaa kieltä. Myös musiikin teoriaa pitäisi alkaa seuraavaksi syventämään.
Viime keväänä Lenni sai lisäpotkua näyttämöharrastukseensa katsottuaan opiston teatteriviikoilla kaikki lasten ja nuortenryhmien esitykset. Hän seurasi erityisen ihastuneena Combo-Komediaa. Esitys oli K-10, joten Lenni oli juuri saavuttanut sallitun iän. Combossa tarina alkaa siitä, kun Miisan ja Miran äiti saa tarpeekseen tietokonepelaamisesta. Äiti pamauttaa nyrkillä tietokonetta niin, että ruutu hajoaa. Savun ja sirpaleiden keskeltä astuu esiin uusi perheenjäsen, maaginen Combo, joka puhuu yksinomaan rap-riimein. 
"Combo oli tosi hyvä näytelmä. Siinä oli hyvät näyttelijät. Ne niinkö uskalsi näytellä ja ne näyttikin aidolta roolissa. Siinä oli hyvä juoni ja se kertoi siitä että kaikkia pitää kunnioittaa, vaikka ollaan kaikki erilaisia ihmisiä", Lenni täsmentää. 
Haaveissa pojalla on itselläänkin päästä näyttämölle usein, sekä näyttelemään että tanssimaan.  "Näytteleminen varmaan on kuitenkin mukavampaa, koska lavalla on kiva puhuakin." Esiintyminen ei yleensä Lenniä jännitä. "Se riippuu.. ei paljon yleensä. Jos esiinnyn yksin, niin voi jännittää liikaakin."
Lenni GO! Opiskele monia taitoja ennen kuin lähdet maailmaa pelastamaan. Niillä pärjäät ja niistä on hyötyä lukuisissa eteesi tulevissa tilanteissa. 
Jussi Vilkuna 4.8.2016

Mielihyväpallo on täynnä muistoja

Uusitun Pohjankartanon aulan lavalla esiintyy, ehkä jopa tanssii, Oulu-opiston Tilkkujen taikaa -ompeluryhmä itse tekemiensä mielihyväpallojen kanssa lauantaina 30.1.2016. 

Mielihyväpallot sisältävät koko elämänkirjon muistoja, värejä ja tunteita. Tilkkutyöryhmä keräsi pallovärkeiksi erilaisia kankaita: äidin ristipistokirjonnalla tehtyjä vanhoja nenäliinoja, mummon keskeneräiseksi jäänyt leninki, hameen helmoja, Marimekon ensimmäiset ananasverhot, kirpputorilta löytynyt pöytäliina, vanha pusero. Mielihyväpalloja on mukava pitää sylissään, sormeilla ja sivellä. Ne kuiskivat vuosien takaisia tarinoitaan sille, joka niitä hypistelee ja kuuntelee. 

Kaikki kurssilaiset tulevat erilaisista lähtökohdista. Kurssilla on ”matikkanero, kaksi terveydenhuollon ammattilaista, kirjafriikki, eläinten ystävä, kauppias ja koulumaailman ihminen.” Kenelläkään ei ole varsinaista käsityöalan koulutusta. Moni on harrastanut käsitöitä nuoruudessaan, mutta aikuisiällä ei ole ehtinyt. Nyt eläkkeellä on aikaa. ”Yhdessä tuumataan ja kaverilta kysytään.” 

Kurssilla tehdään koriste- ja käyttötekstiilejä. Tekemiseen käytetään vanhoja vaatteita. ”Vuosien varrella on kertynyt hirveästi kangastilkkuja. Niitä on kiva käyttää täällä kurssilla. Toisaalta ei ne kankaat näytä vähenevän, kun tulee aina ostettua uusia”, eräs kurssilaisista toteaa. 

Kurssilla on syntynyt monitasku- ja kännykkäpusseja, sängynpeittoja, keinutuolimattoja, tyynynpäällisiä, liinoja, tarvikepusseja, pannulappuja. Tulossa on lumiukko ja joulutonttuja. ”Niin ja kanojakin on tehty. Aina jotain joululahjojakin.” 

”Kotonakin voisi tehdä tilkkuja, mutta ei viitti tehdä. Täällä ryhmässä on mukava tehdä. Vaikka tehtäisiin samaa työtä, jokaisella on erilaiset kankaat ja erilaiset ideat. Saa muitten tekemisestä virikettä.” ”Hirveän paljon ideoita tulee toisilta. Aamulla ensimmäisenä käydään kierros, mitä kukin on tehnyt.” 

”Parasta kurssilla on opettaja. Ystävätär sanoi, että minulla palaa aina pinna. Kehotti aloittamaan opistossa tilkkutöiden tekemisen. Ite kun kotona yritin tehdä, hermot menivät ja kone oli aina tukossa. Marita (Pääskynen) ei hermostu. Hän on opettanut kaikki ompelukoneen niksit. Nyt pinna pitää ja voi kysyä kaikkea, vaikka seittemän kertaa.” 

”Verraton ryhmä, odotan aina tätä päivää. En millään viitsisi jäädä pois. Olen värien perään.  Värit ovat kaikki kaikessa. Ryhmä merkitsee kaikkea. On kavereita ja samanhenkisiä ihmisiä. Käsillä tekeminen on tärkeää, ei muuten kotona kuluisi aika. Lapsenlapset käyvät syömässä. Melkein joka päivä on joku. Tulevat niin kuin kottiinsa. Minulla on yksi huone tilkuille, tietokoneelle ja kauneuelle. Illallakin vielä ennen nukkumaanmenoa siellä pitää käyä kattomassa värejä.” 

Jussi Vilkuna 8.12.2015

Harrastuksesta ammatti

Nykyaikana on ihan sama, minkä nuoruudessaan tehdyn tutkinnon unohtaa! Ammattialoja kuolee ja uusia syntyy. Työsuhteet ovat harvoin enää pysyviä. Vauhti kiihtyy. Näinhän meidän annetaan ymmärtää! 

Jouni Pajalalle harrastuksesta tuli ammatti. Ammatikseen hän valitsi hiljaisen nykertämisen, jossa valmista syntyy vasta vuodessa ja jossa tekemisen tavat ovat pysyneet samoina vuosisatoja.  

Viulut ovat maailman kalleimpia käyttöesineitä. Käyttöesineiksihän soittimet voidaan luokitella. Arvokkaimmat viulut 1600-1700-luvun vaihteesta maksavat miljoonista jopa kymmeneen miljoonaan euroon. 

Vanhojen viulujen soinnin salaisuutta on tutkittu paljon. Sointia on selitetty soittimen oikeilla mittasuhteilla, huolellisella käsityöllä, pienellä jääkaudella kasvaneella tiheäsyisellä puulla, viululakan ja homeenestoaineiden ominaisuuksilla. 

Kaikki salaisuudet eivät edelleenkään ole selvinneet! ”Hyvillä viuluilla ovat soittaneet hyvät soittajat, mikä vaikuttaa soittimen sointiin. Jokaisella rakentajalla on myös omat niksinsä, joita hän ei muille paljasta”, myhäilee oululainen viulunrakentaja Jouni Pajala opettaessaan viulunrakentamista Oulu-opiston kurssilaisille. 

Viikoittainen kansalaisopiston kurssilla käynti on useimmille vakiintunut sosiaalisen toiminnan muoto, jossa tapaa samanhenkisiä ihmisiä ja samalla oppii uusia taitoja. Joskus kansalaisopiston kurssi saattaa muuttaa jopa elämän suunnan. 

On 1970-luvun alku. Jouni Pajala, Koskilinjojen bussikuski, lukee lehdestä ilmoituksen: viulunrakennuskurssi alkaa Oulu-opistossa, tuolloisessa Oulun työväenopistossa. ”Silloin ajattelin, että yhden viulun itelle rakennan”, Pajala kertoo.

Viulu valmistui talvessa. Pajala pohti, tuliko viulusta hyvä, oliko edes soittokelpoinen? Pajala soitti itse pasuunaa ja baritonia, mutta viulua hän ei osannut soittaa. 

Oulun kaupunginorkesterin muusikot olivat tulleet tutuiksi Pajalan kuljettaessa orkesteria bussilla esiintymismatkoille.  Pajala kysyi, olisiko ketään, kuka haluaisi kokeilla viulua? Orkesterin konserttimestari Juhani Palola tarttui tehtävään ja totesi soittimen kelvolliseksi. Oulun musiikkiopiston rehtori Elias Palola, Juhanin isä, oli tullut tutuksi Pajalan käydessä musiikkiopiston soittotunneilla. Kuultuaan hyvästä viulusta rehtori sanoi Pajalalle, että hänen pitää alkaa korjata viuluja, kun seudulla ei ollut korjaajaa ja tarvetta korjaamiselle oli paljon. 

Pajalasta, yhden viulun tehneestä kurssilaisesta, tuli viulunrakentamisen opettaja, kun opiston opettaja Matti Salmen päätti siirtyä kaappikellojen rakentamisen opettajaksi ja pyysi Pajalaa jatkamaan opetustaan. Bussikuljettajan työnsä ohella Pajala alkoi korjata viuluja ja aloitti samalla yhtäjaksoisesti 36 vuotta kestäneen opettamisen. Samaten hän ymmärsi, miten alkutaipaleella hän viulunrakentajana ja korjaajana vielä oli.

Pajala alkoi ottaa lisäoppia Helsingissä Mittenwaldin viulunrakennuskoulun käyneeltä Risto Vainiolta. Pajalan ehdotuksesta Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopisto järjesti viulunrakennuskurssin, jonne opettajaksi saatiin neljä kansainvälistä viulunrakentamiskilpailua voittanut ja myös Mittenwaldin koulun käynyt Michael Ledfuss. Yh-teyshenkilönä Suomen ja Sveitsin välillä toimi Sankt Gallenin sinfoniaorkesteriin toisen viulun äänenjohtajaksi siirtynyt Juhani Palola. 

”Kesäyliopistosta tämä alkoi. Aloin miettiä ammatinvaihtoa. Jotain pieniä korjaushommia olin jo tehnyt. Tein ensin sivuhommana, mutta pikkuhiljaa aloin miettiä toiminimen ottamista ja katsoa, miten pärjään”. Seitsemänä kesänä Pajala kävi Sveitsissä Ledfussilla opiskelemassa viulunrakentamista. ”Olin kymmenestä päivästä kolmeen viikkoonkin. Koska en kieliä osannut, Juhani toimi tulkkina.” 

Vaikka Pajala mieluummin rakentaa kuin korjaa viuluja, sai hän ensialkuun leipänsä korjaamalla viuluja. Korjaamisen hyvänä puolena oli se, että myös rakentamistaidot kehittyvät. ”Kun soittimia aukoo ja korjaa, niitä voi mittailla ja tutkia. Kaksikymmentä vuotta tein pääasiassa korjaushommia. Vasta tämän jälkeen aloin tehdä viuluja myyntiin.”  

Sen verran Pajala oppi hyvin viuluja rakentamaan, että hän on toinen 12-jäsenisen Suomen viulunrakentajien killan jäsen, jolla ei ole viulunrakennuskoulun todistusta. ”Opin kuitenkin yksityisoppilaana kaiken sen, mitä viulunrakentamiskoulussa opetetaan.”

Parasta Pajalan mukaan viulunrakentamisessa on se, että saa näperrellä käsityökaluilla. Ei sen mukavampaa hommaa ole. Jos koneita käyttäisi, niin pitäisi saada paljon aikaiseksi, mutta käsityökaluilla tehdessä tehokkuutta ei voi ajatella. ”Pitää vain malttaa tehdä tarpeeksi hitaasti, jotta saa kaiken tehtyä hyvin. Mietiskelen paljon yksityiskohtia. Se on kiehtovaa. Esimerkiksi lakassa voi käyttää kymmeniä eri aineita ja erilaisia väripigmenttejä, jotta viulun saa kauniiksi.”  

Yksi Pajalan viulunrakennusoppilaista on OAMK:lla kanttoriksi opiskeleva Teresa Keskisipilä, joka korjaa viulua siskontytölleen. Pajalan näyttäessä, miten taltalla pitää veistää, Teresa ihmettelee: ”Näyttää niin helpolta, kun sinä sen teet.”  

Taltta irrottaa lastun puusta. Jos malttaa mielensä, kuulee, kuinka pieni lastu putoaa lattialle.

Jussi Vilkuna 8.12.2015 

 

BANG! 15 sekuntia ja kurssi täynnä

Sähkökitaran rakentamiskurssille osallistuu Antti-, Hantte-, Juha-, Matti-, Tuomo- ja Niko-nimisiä miehiä. Kurssilla ei ole kymmenen vuoden historiansa aikana ollut ketään, jonka nimi olisi ollut Alessio, Bregtje, Jabbar, Mark, Osama tai Xavi. Eikä kurssilla kyllä ole koskaan ollut yhtään naistakaan! Kun aukaisen Kellon käsityösalin oven, ilma on paksuna äijähuumorista ja -tunnelmasta.

Oulu-opistossa on runsaasti erilaisia kädentaitokursseja, joilla on aika hauskojakin nimiä: Värkkää kassisi, Kalannahan parkitseminen, Pöllönkankaan puutyöt, Puuveneen rakentaminen, Tilkkujen taikaa, Vaatteet vartalosi mukaan, Pistoja pintaan, Voimarumpu, Kaappikellonrakennus ja Moderni sisustushimmeli. 

Kädentaidon kurssit ovat selvästi suosittuja. Ilmoittautumisen alkaessa kurssi täyttyy nopeimmillaan viidessätoista sekunnissa. ”Sähkökitaranrakennuskurssi meni heti”, eräs kurssilaisista sanoi. ”Tänä syksynä pääsin.  Viime vuonna olin kuudentena varasijalla. Kun ilmoittautuminen alkoi, minuutin päästä tuli tieto, että olen kuudennella varasijalla”, toinen toteaa.  ”Ensimmäistä kertaa olen kurssilla. Neljä kertaa yritin, nyt pääsin”, kolmas kertoo. 

”Täällä on hyvät vetäjät ja saamme työt valmiiksi talvessa.” Kurssilaisten mielestä Kellon koululla on hyvät laitteet ja tilat. Konesali on hyvä ja lakkaamo on ihan ookoo.

Kaksi on kurssilla ensimmäistä kertaa. Suurin osa tulee useampana vuotena kurssille ja onpa yksi jo seitsemättä kertaa. Kurssilaiset tekevät kitaroita omaan käyttöönsä ja seinälle koristeeksi. Yhden kitaran tekemiseen menee noin 100 tuntia eli hyvinkin koko talvi. Kitaraa ei raski myydä, kun sitä on niin pitkään tehnyt, että siitä on tullut jo liian kallis. ”Kun Carilloa olen talven juonut ja miettinyt kitaran rakentamisen yksityiskohtia, kitara on nyt jo niissä hinnoissa, että ei sitä voi myydä.”

”Jo neljä kitaraa olen tehnyt sukulaisille.”  ”Joutuu tekemään myös kotona, jos haluaa saada valmiiksi. Kotona voi hioa ja kiillottaa sekä tinata.” 

Kurssilaiset ovat nuoria aikuisia ja keski-ikäisiä miehiä. Kurssille ei vielä tähän mennessä ole uskaltautunut yksikään nainen. ”Tulisi turhia jännitteitä, jos tänne tulisi nainen”, eräs letkauttaa puolileikillään vai puolitosissaan, jään miettimään?. 

”Toissa vuonna joku lukioikäinen poika oli kurssilla. Ei ihan huru-ukkoja vielä ole tullut.” Tosin useamman vuoden kursseilla kävi jo eläköitynyt Paavo, joka teki kaikille lastenlapsilleen kitarat. Kurssin lopuksi Paavo kehotti omia lapsiaan: ”Lopettakaa jo tuo lasten teko, ettei enää tarvitse kurssilla käydä.” 

”Ei Sampolle ole ikinä mikkään kelevannut”, yksi vitsailee, kun kurssin opettaja Sampo Leppävuori tarkistaa kitaran kaulan hiontaa. ”Ei ole tasaisen pyöreä. Tässä on pykälää ja tuossa kulmaa sekä tässä flättikohta”, Sampo tarkentaa. Kurssilainen yrittää: ”Siinä pykäläkohdassa on rokkikappaleen aloituskohta,” ”Jatka hiomista”, Sampo sanoo. 

Useimmille kurssista on tullut ”se torstai-illan juttu”, viikon kohokohta, jolloin pääsee sähkökitaraa rakentamaan samanhenkiseen porukkaan. ”Unohtuu arkiset asiat ja työmurheet.” ”Ootteko huomanneet, että meidän maalaamon ovessa lukee: ongelmajätteiden kierrätyspiste”, maalaamosta palaava lohkaisee itseironisesti. 

Jussi Vilkuna 8.12.2015

 

Uusi rehtori vaalii laatua

Elokuun alussa Oulu-opiston rehtorina aloittanut Outi Lohi silittää pöytäliinaa laajoin liikkein Päivi-siskonsa kerrostaloasunnossa Oulun Myllyojalla. Siskontytär Jutta Emilia saa valkolakin Oulun lyseosta ja Outi on tullut auttamaan juhlien järjestämisessä. 

Kaksi vuotta sitten Outin tytär kirjoitti samasta lukiosta ja opiskelee nyt Tampereella. Poika on armeijassa. Lapset ovat lentäneet pesästään. Lohi on valmis uimaan uusiin seikkailuihin. 

Viimeiset yksitoista vuotta Lohi on toiminut Ranuan kunnan sivistystoimenjohtajana ja kansalaisopiston rehtorina ja odottaa innolla uusia työtehtäviä. ”On mielenkiintoista käydä uusien asioiden pariin. Olen pyörittänyt sivistystoimen organisaatiota Ranualla, johon on kuulunut varhaiskasvatus, perusopetus, lukio, kansalaisopisto, kirjasto, vapaa-aikatoimi (liikunta-, kulttuuri-, nuorisotoimi) ja Japanitalo. Nyt pääsen yhteen isoon taloon. Saan keskittyä vapaaseen sivistystyöhön, joka on valtavan laajaa Oulussa.” 

Outi, maatalon tyttö, on kummaltakin puolelta useamman sukupolven ranualainen. Ajalta ennen Ranuan kuntaa esivanhemmat olivat pudasjärveläisiä, joka aikoinaan itsenäistyi Iin kunnasta. Oulukin on Outille tuttu kaupunki. ”Eihän oululaisuus eroa paljoakaan ranualaisuudesta. Kuulumme kaikki samaan pohjoissuomalaiseen kastiin.” Oulussa asuu hänen lähisukuaan ja ranualaisena hän on paljon käynyt Oulussa. 

Luonto on Lohelle tärkeä. Hän asuu Ranualla avopuolisonsa kanssa entisellä maitotilalla, metsästää ja hortoilee. ”Olen kiinnostunut yrttien kasvattamisesta. Nyt pitäisi istuttaa väinönputkia ja ruusunjuuren siemeniä. Horsmaa tulisi ehtiä kerätä ja syödä parsan tapaan.” Siskonsa kanssa Outi on ollut samassa hirviporukassa vuodesta 2000 lähtien. 

Outilla ei vielä ole Oulussa asuntoa, mutta hän kertoo muuttavansa kaupunkiin. ”Haluan olla siinä kontekstissa, missä teen töitä. Päivillä on tässä tilaa ja minulla on ystäviä, joiden luona voin aluksi olla yötä ennen kuin saan asunnon vuokratuksi. Puoliso, joka on yrittäjä, on ilmoittanut jäävänsä Ranuan kotiin asumaan. Kuljemme puolin ja toisin riiuulla.”

Lohi on innokas lavatanssija. ”Harrastus on viime vuosina jäänyt, mutta nyt aloitan uudestaan Oulun seudulla. Joogaan toivoisin myös ehtiväni ja talvella hiihdän mielelläni. Teatteria ja konsertteja sekä kädentaitojen harrasteita odotan myös innolla.”

Lohi kokee, että hänen työnsä, vapaasivistys, on ihmisille vahva voimaannuttaja ja ilon lähde, koska kursseille tullaan vapaaehtoisesti. ”Kansalaisopistoa ei ole olemassa ilman asiakkaita. Jos opetus ei ole laadukasta, asiakkaat äänestävät jaloillaan. Laadun kehittäminen ja hyvä palvelu hyvässä hengessä on erityisen tärkeää.” 

Vaikka talous tiukkenisi, uusi rehtori ei mielellään pienennä kurssitarjontaa eikä vähennä opetuspisteitä. ”Kaupunkilaisten täytyy saada olla tasa-arvoisessa asemassa opetustarjonnan saatavuuden suhteen ja olemassa olevat resurssit täytyy valjastaa tehokkaaseen käyttöön.” Uuden rehtorin mielestä taiteen perusopetuksen tulisi olla kaikkien lasten oikeus, toteutetaanko se sitten peruskoulun puolella tai taiteen perusopetuksen yksiköissä. Myös aikuisten taiteen perusopetusta tulisi kehittää. 

Lohi kertoo, että hän aloittaa työnsä pitämällä oven auki, keskustelemalla ja kuuntelemalla. ”Oulussa elämme kaupunkikontekstissa, mutta täällä on myös paljon maaseutua. On suuri mahdollisuus miettiä, miten näitä rikkauksia yhdistämme myös kansalaisopiston kurssitarjonnassa.” 

Oulu-opiston Outi:

Minkälaiset ovat käsityötaitosi?

Huovutus houkuttaa ja koukuttaa. Neulominen kiinnostaa, vaikkakin äidin rakkaudella kutomat villasukat, villatakit, villahousut ovat olleet käytössä vuosikymmeniä. Kangaspuut kutsuvat.

Teknisen työn taitosi?

Pora pysyy kädessä, remonttia on tehty 2000-luvulla omakotitaloissa. Luokanopettajan koulutuksessa oli innostavaa miettiä teknisiä ratkaisuja, kun rakennettiin liikkuva lelu. Entisöinti, nikkarointi ja verhoilu kiinnostavat.

Kielitaitosi?

Suomi, englanti, ruotsi, vähän saksaa ja sopivasti pohjoisen Suomen murretta. 

Musisointitaitosi?

Kaksi vuotta Ranuan opistossa laulun opiskelua Juhani Alakärpän johdolla: uskalsin esiintyä ryhmän konsertissa keväällä 2014. 

Tanssitaitosi?

Rakastan tanssimista. Hallitsen valssin, humpan, kävelyhympan, jenkan, polkan, tangon, hitaan valssin ja foksin. Olen innokas fuskun, buggin ja jiven tanssija, kun on hyvä viejä. Argentiinalainen tango innostaa, chacha kutsuu, rumba haastaa. 

Teatteritaitosi?

Katselen ja kuuntelen vahvasti eläytyen. 

Kuvataidetaitosi?

innostuin luokanopettajan kuvisopetuksessa niin, että varusteet ovat kunnossa. 

Bridgetaitosi?

Nollassa.  

Kirjoittamistaitosi?

Kymmensormijärjestelmä tehokkaampi kuin kännykkää tai tablettia käytettäessä olevat muutamat sormet. 

Tietotekniikkataitosi?

Innokkaana opettelen uusia aina tilaisuuden tullen. 

Merenkulkutaitosi?

Keinuvasti kyydissä kuljen, sujuvasti soutelen. 

Puutarhataitosi?

Kukat kukkivat kohtuullisesti, ruohot kitketään aikanaan. Kasvimaa on pieni, mutta yrttiviljelmät ovat kohtalaiset. 

Ruoanlaittotaitosi?

Erinomaiset kun innostun... Taustalla ammattikoulun keittäjälinja ja kotitalousopettajan koulutus. 

Liikuntataitosi?

Hiihtäminen houkuttaa, kävely koukuttaa, uiminen ihastuttaa, hyötyliikunta hullaannuttaa ja tanssi sykähdyttää. 

Metsästystaitosi? 

Kolme hirveä olen ampunut ja jokaisen yhdellä laukauksella.

 

Jussi Vilkuna 4.8.2015

 

Rauha Go Go - huhtikuun opistolainen

 
Ujonoloinen Rauha Ukkola on jännittynyt ja hämmentynyt siitä, miksi hänestä kirjoitetaan? Kättelemme Jatulin aulassa. Ukkola täyttää kuluvana vuonna 80 vuotta. Hän on opettanut 62 vuotta liikuntaa, joista 42 vuotta Oulu-opistossa.
 
Ukkola on liikkeeltään ja olemukseltaan 20 vuotta itseään nuoremman oloinen. Kerrotaan, että hänen kursseiltaan on joskus jäänyt joku nuorempi pois, kun ei pysynyt vauhdissa mukana. 
 
Ukkola ei sano juurikaan kuntoilevansa. Mitä nyt talvisin hiihtää viitisensataa kilometriä! Tänä talvena kilometrejä ei tosin ole paljoa kertynyt, koska Martinniemeen, jossa Ukkolat asuvat, ei ole vedetty latuja ja kun kevät koitti, tulivat liukkaat kelit. 
 
Kotona Ukkola harjoittelee opetustunneillaan opettamansa. Hänellä on maanantaisin Iin järjestötalolla yksi eläkeläisten liikuntaryhmä klo 11–12 ja Jatulissa opiston naisten kuntojumppa klo 15.00. Tiistaisin on senioritanssit Jatulissa ja keskiviikkona opiston naisten kuntojumppa. "Siinä tulee itsekin liikuttua. Ei voi olla tekemättä mitään, kuten ennen vanhaan koulujen opettajat vain seisoivat ja tampuriinilla ohjasivat. Ai niin ja keskiviikkoisin on vielä Haukiputaan urheiluseuran puitteissa kävelysählyä, mutta kyllä se juoksuksi aina menee", Ukkola nauraa.   
 
Taisipa nyt selvitä Ukkolan nuorekkaan olemuksen salaisuus, kun useamman kerran viikossa liikuntaa opettaa ja kotona harjoittelee!
 
Senioritanssin kehittäjä
 
Lapsena Rauha (os. Karjalainen) oli paljon pihaleikeissä. "Pelattiin nelimaalia, hiihettiin, urheiltiin ja kisailtiin poikien kanssa." Rauha muistaa erityisesti vuoden 1947 Oulun TUL:n piirijuhlat. Hän oli yksitoistavuotias ja voimisteli Raatin stadionilla satojen muiden lasten tavoin. "Sodan jälkeen Suomessa oli valtava innostus suuriin yhteisiin tapahtumiin. Oma innostukseni liikkumiseen ja urheiluseuratoimintaan syntyi silloin."
 
Täytettyään 18 vuotta Rauha aloitti kansantanssin ja voimistelun opettamisen Haukiputaan Heitossa vuonna 1954. Lajivalikoima laajeni joukkue- ja rytmiseen voimisteluun.  Rauhan ryhmät osallistuivat TUL:n ja Suomenmestaruuskisoihin joukkuevoimistelussa ja rytmisessä voimistelussa. "Ei oltu Suomen mestareita, mutta hyvin pärjättiin. Valtakunnallisessa taidetapahtumassa meidän alle 18-vuotiaat voittivat vanneohjelmassa." 
 
Rauhan "lapset" eli oppilaat aikuistuivat ja alkoivat myös itse opettaa. Rauha antoi tilaa nuoremmilleen ja lopetti urheiluseurassa opettamisen, mutta ei urheiluseuratoimintaa. Hän on edelleen Haukiputaan Heiton aktiivi ja ahkera talkoolainen. 
 
Urheiluseuran jälkeen Rauha aloitti Haukiputaan työväenopiston tuntiopettajana syksyllä 1972. Alkuun hän opetti perusvoimistelua. Tämän jälkeen opistoon on tullut aerobicit ja muut tyylit, mutta Rauha on pitäytynyt kuntovoimistelussa. 
 
On Ukkola tuonut opistoon uuttakin! Kun hän jäi eläkkeelle liikeapulaisen tehtävästään vuonna 1995, hän kävi Helsingissä Ikäinstituutin senioritanssikursseilla. Senioritanssi kehitettiin lajina Saksassa 1970-luvulla. Erään sairaanhoitajan kerrotaan opettaneen tanssia anopilleen, joka oli alkanut tulla huonokuntoiseksi ja jonka muisti heikkeni. Senioritanssi kulkeutui Ruotsin kautta Suomeen 1990-luvulla. Nyt senioritanssia harrastetaan joka puolella maata ja laji liikuttaa 10 000 ihmistä. Ukkola on tyytyväinen siitä, että hänen miehensäkin on harrastuksen aloittanut. Ukkolan ryhmissä on useita, jotka ovat olleet pitkälti toistakymmentä vuotta mukana. "Tanssi kehittää kehonhallintaa ja muistia. Kun eläytyy tanssiin, tulee mukava ja hyvä olo."
 
Haukiputaan lisäksi senioritanssin harrastajia on ainakin Oulussa, Iissä, Kempeleessä ja Kiimingissä. "Toukokuun alussa Kuusamossa on senioritanssitapahtuma Atimot, jonne tulee väkeä joka puolelta Suomea. Varmaan viisisataa ihmistä on sinne ilmoittautunut ja Sokos Hotel Kuusamo on buukattu täyteen. Jorma Uotinen, joka siellä opettaa tanssia, vetää väkeä paikalle ja etelän ihmiset lähtevät mielellään pohjoiseen." 
 
Luovaa ajattelua, uusia ideoita
 
Senioritanssikurssi on kohtapuoleen alkamassa Jatulissa. Tuntia odottavat kurssilaiset vaihtavat kuulumisia, rupattelevat ja laskevat leikkiä Jatulin aulassa. Ukkolalla on tuore idea opistotyön kehittämiseksi. Opistoissa perinteisesti annetaan noin 90 minuutin oppitunti kerran viikossa aina samana iltana koko lukuvuoden ajan. Ukkola kehittelee koko päivän tai ainakin useamman tunnin kestävää tapahtumaa ikäihmisille. 
 
Leikkisästi on sanottu, että ikäihmiset jakaantuvat kolmeen ryhmään: Go Go -, Slow Go - ja No Go -ikäisiin. Go Go -ikäisiä ovat eläkkeelle jääneet, joilla useimmiten on ajokortit ja jotka harrastavat ja matkustavat aktiivisesti. Vuosien kertyessä vauhti hiipuu, eikä ihmisillä enää välttämättä ole ajokortteja ja töissä käyvät lapset ehtivät heitä huonosti päivisin kuljettamaan. 
 
"Mitäpäs jos keräisimme linja-autoilla ikäihmiset useammaksi tunniksi samaan paikkaan, jossa olisi liikuntaa, seurustelua, laulamista ja ruokailua? Ihmiset saisivat virikkeitä ja oppisivat liikkeitä, joita voisivat harjoitella kotonaan. Monet olisivat varmasti valmiita maksamaankin kuljetuksesta ja ruoasta. Samalla reissulla he voisivat käydä kaupassa ja apteekissa. Näkisivät tuttuja ja voisivat kysyä toisiltaan, että ookko se todella sinä. Säästöjä saattaisi syntyä sitä kautta, että kuntien jumppaohjaajien ei enää tarvitsisi tehdä kotikäyntejä." 
 
Oppitunti alkaa
 
Kaikki eivät ole päässeet tanssikurssille. Kurssilaiset kuitenkin aina ilmoittavat, jos eivät pääse mukaan. "Yksi rouva oli kaatunut vapaa-ajalla, eikä pysty tanssimaan. Toisella on flunssa. Yksi on viemässä miestään silmälääkärille, kun miehellä ei enää ole korttia." 
 
"Tosi mukavaa on ikäihmisten kanssa touhuta, kun ihmiset vapaaehtoisesti tulevat kursseille. Ikäihmiset osaavat avautua, syntyy mukavaa jutustelua ja kaikki ovat positiivisin mielin", Ukkola kertoo ja jatkaa, että hän on juuri katsellut Senioritanssin Liiton syksyn kurssitarjontaa ja miettii, millä kurssilla omaa osaamistaan ensi syksynä kehittäisi. "Pitää olla aktiivinen, että saa ideoita, jotta voi uusiutua, että jaksaa opettaa", Rauha kertoo.
 
Jussi Vilkuna
 

Marraskuun opistolainen:

Matti und die Gitarre

Syksyn pimetessä, lehtien marrastuessa, sadattuhannet suomalaiset suuntaavat lähikoulujen kansalaisopiston kursseille. Yksi heistä on oululainen Matti Jäntti (62 v.).

Matti istuu Oulu-opiston Pohjankartanon yksikön henkilökunnan kahviossa ja miettii suhdettaan kansalaisopistoon. Hän kertoo olleensa liki koko ikänsä kansalaisopiston kursseilla. Lukioikäisenä hän aloitti kitaransoiton Suomussalmen Kianta-opistossa, silloisessa Ylä-Kainuun kansalaisopistossa. Oulussa asuessaan hän on käynyt yhtäjaksoisesti 1980-luvun lopulta lähtien Oulu-opiston saksan kursseilla, välillä ruotsin ja englanninkin kursseilla ja toisinaan myös Oulun kansalaisopiston kursseilla.

Hän on tehnyt työelämänsä yksityisissä suunnittelutoimistoissa. Eräs suunnittelutoimisto oli ruotsalaisten omistama, mistä johtuen Jäntti opiskeli Oulu-opistossa vuosia ruotsin kieltä. Opiskelu kansalaisopistossa on pääasiassa kuitenkin ollut harrastustoimintaa. "Olen Oulu-opiston saksan kursseilla käynyt yhtäjaksoisesti yli 25 vuotta. Työelämässä saksan kielen taidolle ei juurikaan ole tarvetta. Opiskelu on vain motivoiva ja kehittävä harrastus."

Kansalaisopisto-opiskelu on täydellistä vastapainoa työlle. Jäntti on koko työhistoriansa ollut vastuullisessa asemassa. "Minun pitää kovan kilpailun kautta hankkia töitä firmaan. Se on tosi kovaa hommaa, johon menee paljon energiaa. Tämä harrastuksen kautta pääsen totaalisesti irti työstä."

Joitakin vuosia sitten Matti matkusti useampana kesänä Keski-Eurooppaan – Berliiniin, Hampuriin, Müncheniin, Kölniin – tutustumaan saksalaiseen kulttuuriin ja kieltä puhumaan. Nyt hän ei ole muutamaan vuoteen käynyt, mutta kertoo olevansa usein sangen aloitteellinen keskustelunavaaja, jos huomaa Oulun katukuvassa saksankielisiä matkailijoita.

Viime kesänä hän tapasi pariskunnan kävelemässä torilta keskustaan. Pariskunta oli tullut purjeveneellä Saksasta Ouluun ja heiltä oli särkynyt joku osa veneestä. "Kävelimme Stokkan vintille, josta  saimme kartan ja sen avulla neuvoin, mistä löytyy lähin Tarviketori. Edelleen minua harmittaa, että en ottanut heidän yhteystietojaan, että olisin voinut kysyä, miten he selvisivät. En tiedä, onko normaalia käyttäytymistä mennä juttelemaan turistien kanssa, ainakaan suomalaisille, mutta itse tykkään jutella."

Suomessa on vajaat kaksisataa kansalaisopistoa, joiden tuhansissa opetuspaikoissa käy vuosittain noin 650 000 ihmistä kursseilla. Matin saksanryhmässä on kulkenut samoja ihmisiä vuosi toisensa jälkeen. Vuosien varrella monet kuulumiset on kurssilaisten kesken vaihdettu. "Siellä on paljon tuttuja ihmisiä, joiden kanssa vaihdetaan kuulumisia. En ole tullut aikaisemmin ajatelleeksikaan sitä, miten tärkeä hyvä ryhmä on. Vaikka kerran viikossa olemme tavanneet, olemme jakaneet ryhmässämme olleiden ihmisten elämänkohtaloita, onnea ja surua aika tavalla. Jos ei ole hyvä porukka, varmaan moni lopettaisi kurssilla käynnin."

Saksan kielen opettajia Matilla on ollut kolme. Aila Perämäki viimeisimpänä on ollut pisimpään. "Kaikki ovat olleet hyviä opettajia. Varmaan en olisi jatkanut, jos opetus ei olisi ollut hyvää. Jokaisella on omat opetusmenetelmänsä, mutta kaikki ovat passanneet minulle ja kun olen vanhan liiton mies, niin minulle sopii hyvin koulumainenkin opiskelu."

Vaikka Matti ei pidä tietotekniikan käyttöä itsetarkoituksellisena, miettii hän sitä, että ehkä tietotekniikkaa voisi harkitusti hyödyntää nykyistä enemmän kieltenopetuksessa. "Toisaalta ryhmän ikäjakauma on lavea. Nuorempi käyttää sujuvasti tietotekniikkaa, vanhemmalla aloittamisessa saattaa olla iso kynnys edessään."

Jäntti siirtyi viime keväänä osa-aikaeläkkeelle ja aloitti saman tien kitaratunneilla käynnin. Hän käy joka toinen viikko Mikko Kuusiniemen jazzkitaransoittotunnilla. Viisikymmentä vuotta ylläpitämäänsä ja kehittämäänsä taitoaan hän pääsee käyttämään viikoittain Oulun kansalaisopiston Bigbandissä.

"Hienoa on myös se, että Oulu-opiston opetus ei ole hinnan kiroissa, vaikka rahapaineita on varmasti tässäkin talossa. Maksamiani veromarkkoja olen kuuliaisena veronmaksajana koittanut hyvin hyödyntää", Matti hymyilee.

Jussi Vilkuna

Lokakuun opistolainen

Pirteä vatsa-peppu-reisijumpan opettaja

"Elina reipas, pirteä ja tehokas opettajana." "Hyvä jumppa on hänellä. Olen tykännyt". "Aina on tunnilla reipas meininki ja on helppo pysyä liikkeissä mukana." "Elina on iloinen ja kannustava opettaja." "Aina odotan, että pääsen tunneille ja saan laittaa itseni likoon."

Elina Väyryselle Ouluun tulo neljä vuotta sitten ei ollut helppoa. "Oon Lapista, tykkään Lapista. Se tökki aluksi. Lapissa on taikaa, hiljaisuutta, luontoa, mettästystä ja lappilaiset ihmiset ovat helpommin lähestyttäviä kuin oululaiset. Tosin oululaiset yrittää paljon ja ovat monessa mukana."

Neljän vuoden jälkeen Elina on alkanut jo oululaistumaan. Nallikari on kiva ja meri. "Torniojokilaakson tyttönä tykkään vedestä. Vesi rauhoittaa mielen. Dynaamisessa kaupungissa on hieno yliopisto ja hyviä kuntosaleja."

Elina opettaa Oulu-opistossa vatsa-peppu-reisijumppaa, syvävenyttelyä ja justdancea! Lisäksi hän antaa kuntosali Fressissa lasten jumppatunteja, toimii lastenhoitajana ja asiakaspalvelijana.

Elina aloitti kolmevuotiaana baletin Torniossa. Baletin lisäksi hän on opiskellut lattaritansseja, jazztanssia, nykytanssia, showtanssia ja tankotanssia. Lisäksi hän juoksee, käy salilla,lumilautailee ja matkustelee. Viimeisen puolen vuoden aikana hän on käynyt kolme kertaa ulkomailla.

Opistotyö on Elinalle tuttua jo Torniosta. Hän opetti Tornion kansalaisopistossa lasten balettia. Nyt hän opettaa toista vuottaan Oulu-opistossa. "Tykkään siitä periaatteesta, että kuka tahansa voi harrastaa kansalaisopistossa, hinnat ovat kohtuullisia ja opetus on kuitenkin yhtä laadukasta kuin kuntosaleilla." Myös se on Elinan mielestä kivaa, että kansalaisopiston ryhmissä on eritasoisia ihmisiä toisin kuin kuntosalien ryhmissä. "On suoraan sohvalta nousseita ja monta vuotta käyneitä hyväkuntoisia samassa ryhmässä." 

"Kansalaisopistossa on myös se hyvää, että kaikki toimii hyvin ja palkat saa ajallaan."Tämä ei ole itsestään selvää kuntosaleilla opettaessa. Liikunta-alan opetuksessa valitettavasti ei ole valtakunnallisia työehtosopimuksia. "Kuntosaleilla opettaessa palkkoja ei välttämättä aina saa ajallaan ja on hyvin kirjavia käytäntöjä."

Opettamisen Elina aloitti 16-vuotiaana. Nyt hän on opettanut kuusi vuotta ja on itsekin oppinut paljon. "En pelkää enää esiintymistä ja osaan kohdata ihmiset henkilökohtaisemmin.  Olen myös oppinut antamaan vaihtoehtoisia liikkeitä, jos joku ei pysty jotakin liikettä tekemään." Elinalle opettamisessa keskeistä on liikunnan ilon antaminen kurssilaisille. "Liikunta ei ole pakkopullaa. Se pitää hyvässä kunnossa, mutta on myös psyykelle tärkeä. Liikkuvilla ihmisillä on vähemmän masennusta. Liikkua ei myöskään tarvitse aina yksin, vaan sitä voi tehdä ryhmässä, mistä syntyy liikkumisen taika."

Vaikka Elina pitää opettamisesta, "isona" hän ei halua olla päätoiminen liikunnanopettaja. "En näe itseäni kokopäivä- tai kokoiltaopettajana. Tykkäänhänmyös leipomisesta, mutta en ole halunnut ruveta leipuriksi." Elina opiskelee yliopistossa hammaslääkäriksi neljättä vuotta ja vuoden päästä hän on valmis. "Isona minusta tulee jumppaava hammaslääkäri, joka "valittaa" kaikille heidän työergonomiastaan", Elina naurahtaa.

Jussi Vilkuna

Syyskuun opistolainen:

Opistolainen henkeen ja vereen

Kuluva talvi on Kerttu Vilmusen viimeinen Oulu-opiston rehtorina. Takanaan hänellä on 46 vuotta työelämää, joista 40 vuotta kansalaisopistotyötä. Kerttu on aina ollut henkeen ja vereen opistoihminen ja sanoo suorastaan rakastavansa tätä työtä. Hänestä parasta on se, että opistotyötä tehdään ihmisille.

Kerttu toivoo, että kuluvan talven aikana opiston organisaatio saadaan valmiiksi. Seuraaja saa jatkaa opiston yhteisöllisyyden kehittämistä. Oulun kaupunki ei ole ollut työpaikkana kovinkaan helppo. "Mutta tämänkin kanssa olen pärjännyt", Kerttu toteaa.

Oulu-opiston rehtorin Kerttu Vilmusen mielestä opistotyössä on parasta opettamisen lisäksi se, että opistotyötä tehdään ihmisille. "Monille kansalaisopiston kurssi on henkireikä", Kerttu toteaa.

Kansalaisopiston kurssit ovat useille hyvin tärkeitä, heidän jaksamiselleen ja jopa mielenterveydelleenkin. Tietääpä Kerttu yhdenkin kurssilaisen, joka hautoi synkkiä ajatuksia mielessään, mutta ei pystynyt toteuttamaan niitä, koska viikko toisensa jälkeen oli aina päästävä kurssille. 

Kertulla on takanaan pitkä opetusura kansalaisopistossa. Edelleenkin hän pitää joka keskiviikkoaamuna käytännön englannin kurssia, jossa on 15 oppilasta. Kurssilaisista monet ovat olleet mukana yli 10 vuotta ja yksi on aloittanut jo ennen Kertun tytön syntymää, joka nyt on 30-vuotias. Kielten opiskelijoiden kanssa Kerttu on myös tehnyt lukuisia unohtumattomia opintomatkoja mm. eri puolille Brittein saaria.

Vaikka Kertun lapsuudessa kansalaisopistoon pääsi vasta 16-vuotiaana, hänestä tuli "opistolainen" jo aikaisemmin. Hänen äidilleen olivat työväenopiston kielikurssit tärkeitä. Äiti ei lapsuudessaan ollut saanut vieraitten kielten opetusta koulussa maalla syntyneenä. Monet illat kuluivat äidin ja tyttären kesken viihtyisästi Kertun kysellessä äidiltään ruotsin ja englannin kielen sanoja.

Heti 16 vuotta täytettyään Kerttu aloitti työväenopistossa venäjän kielen opinnot. Kielet kiinnostivat Kerttua muutenkin. Ruotsia vuoden keskikoulussa opiskeltuaan hän olisi halunnut saada ruotsinkielisen kirjeenvaihtokaverin, mutta kirjeenvaihtokavereiksi oli tarjolla vain englanninkielisiä. Kertulla oli pitkä saksa, eikä hän ollut opiskellut englantia lainkaan, joten hän lainasi ja luki englannin kieliopin kannesta kanteen ja aloitti kirjeenvaihdon. "Beatles tuli siihen aikaan muotiin ja kieltä opin myös opettelemalla ja kirjoittamalla yhtyeen laulujen sanat, jotta pystyin laulamaan." 

Opiskellessaan Oulun yliopistossa Kerttu aloitti opetusharjoittelunsa Oulun työväenopistossa. Opettamaan hän joutui pikakomennuksella, kun häntä pyydettiin neljän tunnin varoajalla sijaiseksi tullienglantia opettamaan. Nyt opetusvuosia on takana jo 40 ja Kerttu on toiminut myös osastonjohtajana, apulaisrehtorina, rehtorina Taivalkosken, Kempeleen ja Kiiminkijoen opistoissa ja vuodesta 2013 lähtien uudessa, isossa Oulu-opistossa. Työnteko on aina ollut mieluisaa. Hän on opettanut yliopiston henkilökunnalle englantia, pitänyt abikursseja, opettanut Iissä, Pohjola-opistossa, Kalajoella, Oulaisissa. Täytettyään 16 vuotta hänellä ei ollut 16 vuoteen yhtenäkään kesänä lomaa.

Alun perin Kerttu ei suunnitellut kansalaisopistouraa. Toiveammattina oli kirjastonhoitaja. Ylioppilaaksi valmistuttuaan hän oli vuoden töissä Oulun kaupunginkirjastossa ja koko opiskeluajan hän oli kirjastossa töissä iltaisin ja viikonloppuisin. Kerttu oli myös sairaalakirjastossa töissä ja käydessään silloisessa piirimielisairaalassa siellä useampikin potilaista oli häntä kosimassa. "Seuraavasta palkasta" oli Kertun vakiovastaus. Kertun suunnitelmissa olikin lähteä Tampereelle kirjastotiedettä ja informatiikkaa lukemaan, mutta kuvioihin mukaan tullut poikaystävä piti Kertun Oulussa.

Monenlaisia kommelluksia, vauhtia ja vaarallisia tilanteita on Kertun uralla ollut useita. "Useimpiin hommiin olen aina joutunut hyppäämään suoraan tyhjän päälle", Kerttu kuvailee. Taivalkoskella aloittaessaan opistossa ei ollut talousarviota eikä opetussuunnitelmia. Kaverina aloitti puolipäiväinen toimistotyöntekijä, joka ei ollut koskaan työskennellyt kansalaisopistossa. Opettajilla ei ollut puhelimia ja osoitteenaan kaikilla oli vain Taivalkoski. "Opettajia metsästäessä ihan kaikki piti aloittaa alusta saakka."

Kempeleeseen mennessään samana päivänä aloitti samoin uusi toimistoihminen. Opetus alkoi viikon päästä ja puhelimet soivat herkeämättä, kun he ottivat ilmoittautumisia vastaan. Myös viisi opettajaa soitti, ja ihmetteli, miksi heidän nimensä oli kurssivihkossa, vaikka he eivät olleet lupautuneet opettamaan. Ensimmäisen työpäivän illalla oli musiikin valintatilaisuus, jossa Kerttu ajatteli piipahtaa. Paikalla oli sata lasta vanhempineen, mutta ei ketään valitsemassa. Uuden valintatilaisuuden Kerttu sai järjestymään seuraavalle illalle.

Kansalaisopistotyö on ollut hyvin antoisaa, mutta toisinaan myös raskasta. "Raskasta on se, että aina joutuu puolustelemaan opiston olemassa oloa. Jatkuvasti on ollut erilaisia uhkatekijöitä, tunteja ja rahaa otetaan pois. Aina joutuu uudestaan ja uudestaan selittämään tämän työn merkitystä sekä päättäjille että muille. Nytkin hirvittää, kun on suuret säästötalkoot tulossa", Kerttu huokaisee.  

Rehtorin työ tuntuu joskus raskaalta opettamiseen verrattuna. Osakeyhtiönä toimineen Kiiminkijoen opistossa taloudellinen paine oli kova, koska ei ollut kunnan varakukkaroa apuna, mutta työ oli motivoivaa, koska sai toimia itsenäisesti ja pystyi tekemään päätöksiä.

Kertulla oli taannoin nykyisessä tehtävässään 14 työpäivän jakso, jossa oli 22 kokoustatai muuta sovittua tapaamista. "Olisin toivonut, että olisin ollut hieman nuorempi, kun tulin nykyiseen tehtävääni. Täällä kaupungissa on paljon kokouksia ja harmittaa kun useinkaan ei voi itse päättää asioista. Kaupungin toiminta on myös aika byrokraattista. Monta asiaa pitää kysyä ja ei tiedä, kuka lopulta päättää ja päättääkö kukaan. Työ ei ole aina mukavaa, mutta tämänkin kanssa olen pärjännyt."

Se myös Kerttua selvästi harmittaa, koko sen ajan kun hän on ollut rehtorina, hänellä ei ole ollut tarpeeksi aikaa pysähtyä miettimään asioita laajemmin. "On aina ollut kädet täynnä pikku sälää. Hommat keskeytyvät koko ajan varsinkin kun olen helposti lähestyttävä ihminen. Mutta itse olen tyylini valinnut ja on tärkeää, että henkilökunta ja opiskelijatvoivat vapaasti tulla juttelemaan ja kysymään asioista."

On Kertun viimeinen talvi kansalaisopiston rehtorina. Minkälaisia tavoitteita hän on asettanut loppuajalleen? "Asiat eivät koskaan ole lopullisesti valmiiksi, muutosta on muutoksen perään. Toivoisin kuitenkin, että saisimme organisaation valmiiksi ja ne asiat, jotka ovat nyt kesken." Seuraajallekin jää tekemistä. "Seuraaja joutuu jatkamaan yhteisöllisyyden kehittämistä. Ei niin, että ne ja me, vaan että olisimme Me!"

Jos Kerttu pitää kaikki lomansa, hänen viimeinen työpäivänsä on 21. toukokuuta. Hän ei ole vielä ehtinyt ajatella, mitä hän tulevalla eläkkeellään aikoo tehdä. Ei edes sitä, jatkaako hän opistossa tuntiopettajana.

"Jos terveyttä on, varmasti matkustelen. Yksi haave olisi joko Irlannista tai Englannista vuokrata kesällä mökki kuukaudeksi tai pariksi ja kavereitten kanssa lähteä sinne. Ehkä talvella voisin käydä jossain aurinkoisessa paikassa, vaikka en aurinkoihminen olekaan."  Matkapaikkojahan Kertulla riittää. Suomen, ruotsin ja englannin lisäksi hän selviytyy auttavasti saksan, ranskan, espanjan ja venäjän kielillä.

Aikaisemmin moottoripyöräily oli Kertulle tärkeä harrastus, samoin lukeminen, mutta viime vuosina hän ei ole ehtinyt lukemaan, kun työ ja ikääntyneet isä ja anoppi vievät oman aikansa. "Toivoisin, että eläkkeellä olisi enemmän aikaa lukea. Käyn aika paljon teatterissa ja konserteissakin ja minulla on paljon ystäviä, harmi, etten tässä tilanteessa heitä kaikkia ehdi kovin usein tavata."

Eläkkeelle siirtyminen on aina suuri muutos. "Olen aina ollut henkeen ja vereen opistoihminen. Olen suorastaan rakastanut tätä työtä. Tiedän, että tulen kaipaamaan tätä työyhteisöä. Pelkään, että voi olla shokki, kun yhtäkkiä ei ole mitään. Aamukahveja  työkavereiden kanssa tulen taatusti kaipaamaan."

Jussi Vilkuna