Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Aave joka maalasi taulun

Aave joka maalasi taulun -romaanissa (1982) 1930-luvulla kuolleen taidemaalarin haamu värvää meediokseen nuoren koviksen, Renen. Tämän on viimeisteltävä taiteilijalta kesken jäänyt mestariteos.

[Kuva: Aave joka maalasi taulun]

Aaveen ja Renen yhdessä maalaama taulu on sensaatio, joka koettelee aitouden ja tekijyyden rajoja ja taideinstituution sietokykyä: "Nyt tuollainen katujätkä opettaa meille ateneuminkäyneille miten taidetta tehdään."

Renen vastapari on herkkä kirjailijanalku ja esteetti, tommy tabermanmainen "hellyyden apostoli" Hans Salome. Hänen hahmossaan parodioidaan paitsi muotikirjailijuutta myös vastakulttuurista inspiroitunutta yliopistoväkeä. Hans ihailee Renessä kaikkea sitä, mikä häneltä itseltään puuttuu: räjähtävää fyysisyyttä ja välitöntä suhdetta maailmaan.

Rene ryyppää ja nai estottomasti, vihaa opiskelijoita ja vetää kulttuuriväkeä sumeilematta turpaan. Hans suunnitteleekin Renestä seuraavan romaaninsa päähenkilöä. 

Rene on muutakin kuin kuolleen taiteilijan meedio. Hän on myös kirjailijan romaanihenkilökseen rekrytoima alamaailman torpedo, samalla asialla kuin spagettiwesternien mystiset kostajamuukalaiset. Rene ilmestyy taidemaailmaan tyhjästä ja räjäyttää kulttuuriväen sovinnaiset kuviot.


Punk-romaani

1980-lukulaisen city- ja punk-sukupolven tulkeiksi julistautuivat vuosikymmenen alkaessa filosofi Esa Saarinen ja kriitikko Jan Blomstedt manifestillaan PunkAkatemia (1980). Pamfletissaan nuoret yliopistomiehet peräsivät kotimaiseen kirjallisuuteen "poweria", jota he löysivät punk-rockin avoimen epä-älyllisestä energisyydestä ja aggressiivisuudesta.

Röyhkä jos kuka on sittemmin tullut tunnetuksi rock-kulttuurin ja kirjallisuuden yhdistäjänä – tai törmäyttäjänä. Anarkistisesti irrottelevassa fantasiaromaanissaan Aave joka maalasi taulun (1982) Röyhkä vastaa Saarisen ja Blomstedtin huutoon punk-energiasta ja tekee sen volyyminappula ääriasennossa.

Kun Röyhkän esikoisromaanissa keskiluokkaisen kulttuurin kielto ilmeni silkkana välinpitämättömyytenä ja herjanheittona, hänen toisessa romaanissaan ei ainoastaan ilkeillä, vaan lyödään lujaa ja suoraan kasvoihin. Kyytiä saavat pohjoisen pikkukaupungin kulttuurikerma ja -byrokratia mutta myös paikallisten radikaalien valistuksellinen asenne ja vaihtoehtomuodikkuus.


Aaveromaani versus Pohjoinen yökirja

[Kuva: Pohjoinen yökirja]

Röyhkän aaveromaanin kuvaama pikkukaupunki on tietysti tunnistettavissa 1970- ja 1980-luvun taitteen Ouluksi. Mielenkiintoisen vertailukohdan tarjoaakin Kirsti Simonsuuren vuotta aiemmin ilmestynyt Oulu-aiheinen avainromaani Pohjoinen yökirja (1981).

Siinä missä Röyhkän kummituskirja on punkahtava ja alakulttuurinen, on Simonsuuren Yökirja junantuoman eurooppalaisen intellektuellin henkevän esseistinen yliopistoromaani. Yökirjan Oulu vertautuu antiikin manalaan tai Danten helvettiin; Röyhkän aavekaupunki puolestaan seksiä ja väkivaltaa tihkuvaan Sodomaan.


Korkea ja matala

Yökirjan minäkertoja, kirjallisuuden apulaisprofessori, pitää selvän hajuraon oululaiseen katuelämään. Hän tarkastelee sitä kriittisen etäisyyden päästä, työhuoneensa ikkunasta, ja seurustelee mieluummin kuolleiden kirjailijoiden ja taiteilijoiden kuin paikallisten ihmisten kanssa. Yökirjan näkökulma on korkeakulttuurinen ja elitistinen.

Röyhkä sen sijaan pudottaa kummituskirjansa näköpisteen matalalle, ja kerronnan ote on alakulttuurinen, kaoottinen ja karnevalistinen, Mihail Bahtinin termein "syöverinaturalistinen". Kuvatun oulumaisen kaupungin kaduilla häiriköivät rikolliset ja pummit, takapihoilla haisevat jätteet ja rotanraadot ja turvevoima puskee kaupungin ylle kaasujaan. Rautakaupan kellarista paljastuu seksuaalimenojaan harjoittava salaseura.

Röyhkän aaveromaanin kieli on groteskin ruumiillista: "Kuu pullistaa eunukinperseensä pilvien välistä" ja "ilme mätänee kuin lätäkössä kelluva rotanraato". Kriitikko Tuukka Kangasluoman mukaan Aave joka maalasi taulun tuokin "sirkusta kirjallisuuteen". Hän vertaa sen kerrontaa sarjakuvaruutujen nopeaan rytmiin ja paisuteltuun väkivaltaan: "[T]ekisi mieli viitata alan nykyklassikoihin, sellaisiin kuin Barbarella, Vampirella ja Pravda, niiden hurjaan mystis-eroottis-poliittiseen viritykseen."


"Rakkaus on perse"

Taru Väyrynen katsoo, että ymmärtääkseen Simonsuuren Yökirjan sanomaa on huomioitava sen taustalla vaikuttava antiikin filosofia. Etenkin Platonin Eros-käsitteen ('rakkaus') ilmentämä idealistinen pyrkimys hyvään ja kauniiseen on olennainen: "Pohjoisen yökirjan manalaa, josta aurinko puuttuu, leimaa hyvän idean poissaolo."

Röyhkän aaveromaanin taustamaailman puolestaan muodostavat underground, populaarikulttuuri ja mediasensaatiot. Näistä lähtökohdista pannaan halvalla ja madalletaan kaikkea ylevään vivahtavaa. Platonilaisen Eros-käsitteen nurinkäännöstä käy erään romaanihenkilön kyyninen kiteytys: "Rakkaus on perse."

Tutustu myös näihin