Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Arki soi

[Kuva: Arki soi]

Myös Arki soi -kokoelmassa etsitään hyvän elämän aineksia, tasapainoa ja mielenrauhaa. "Milloin ihminen saa / päivänsä vaateriin?", kysyy runojen minä. Hän tarkastelee sekasortoista maailmaa, josta ei saa tolkkua ja jonka menoa ihminen ei osaa muuttaa. Runojen puhujan syvenevää pessimismiä taittaa kuitenkin rienaava ironia sekä äärimmäisyyksiä suhteellistava arki.

Kokoelman loppua kohden tihentyvät viittaukset apokalyptiseen kirjallisuuteen, ennen kaikkea Raamatun "Ilmestyskirjaan" ja englantilaisen William Blaken (1757–1827) visionääriseen runouteen, mutta uskonnollinen mystiikka on Ripatin lyriikasta kaukana.

Kokoelmassa toistuva kuva on taivas, jonka runojen minä haluaa kääntää karnevalistisesti nurin ja tuoda arkeen, ihmisen ulottuville. Väliin hän pukee tämänpuoleisen sanottavansa raamatullisiin vertauksiin: "Miten monen linnunkin / taivas on maassa, / ruoka?"

Hänen maallinen enkelinsä on kapakkaruusu, joka nauraa riettaasti:

Ihan ilman siipiä
hän käveli taivaallisen
korkeilla koroillaan,
melko rietas nauru
huulillaan, suoraan kohti
ja halasi kuin kiimainen kissa - -

Globaaleihin ympäristöongelmiin viittaa termi "ekologinen imperatiivi", joka "ei puhu yhtään sanaa / kahteen kertaan". Luonnon tuhoutumisprosessi on kenties jo peruuttamaton, ja samasta syystä termi tarkoittaa tämän maailmanajan korkeinta moraalista käskyä, kantilaisittain "kategorista imperatiivia", jota ei voi kumota ja joka velvoittaa kaikkia. Mutta ihminen ei voi tehdä paljoa, ja kovin vähän voi myös runoilija: "Ihminen on pakeneva varjo." 

Ihminen on pakeneva
varjo. Eikä yksikään
Jumala notkista niskaansa
luoksemme. Taivas häilyy,
vaikka sitä ei ole.
Maailma, sen kolhut
ja sattumat, syöksyvät
silmillemme kuin
Hitchcockin lokit.
Muuta turvaa meillä ei ole
kuin taluttaa toisiamme.

Runo Aku-Kimmo Ripatin kokoelmasta Arki soi (1987). 

Runouden avulla puhuja uskoo kuitenkin tavoittavansa edes osan totuudesta. Molemmissa Ripatin 1980-luvun kokoelmissa ilmenee puhujan tietoisuus kiistanalaisesta asemastaan sekä vastuustaan runoilijana: "Vain rehellisen kengän alla / lumi narskuu."

Vain rehellisen kengän alla
lumi narskuu.
Niin kuin söisi leipäjuustoa.
Pelkää joka hetki postinkantajaa
enemmän kuin itseäsi,
sillä jokainen kirje,
jonka hän sinulle kantaa,
on jotakin vaatimassa.
Kirjoita joka päivä herkeämättä
sitä runoa, joka jää
lopulta kesken,
ja tee taloosi kellari,
johon voit aina lymytä,
kun ovikello soi.
Kirjoita siellä niin paljon
välimerkkejä varastoon,
että maan päällä
tarvitset vain sanoja.
Jos ne narskuvat,
sinua lyödään kohta.

Runo Aku-Kimmo Ripatin kokoelmasta En sano muuta (1986). 

Tutustu myös näihin