Tekstin koko A- A+

Pohjoisia erätarinoita

Veikko Huovinen (1927-2009) toimitti 1968 eräkirjallisuuden valikoiman Pohjoiset erätarinat. Huovisen havainnot pohjoisesta eränkäynnistä ja sitä kuvaavasta kaunokirjallisuudesta ovat yleispäteviä. Pohjoinen luonto ja Lappi ovat innoittaneet eräkirjailijoita enemmän kuin mikään muu alue Suomea.
 
Suuri osa Lappia ja lappilaisia kuvaavista kirjoista 1900-luvulla oli aiheeltaan nimenomaan eränkäyntiä tai retkeilyä. Onkin paikallaan päätellä, että eräkirjallisuus kuvastaa sitä, millaiseksi kansalaiset ja erityisesti eränkävijät hahmottavat pohjoisuuden ja pohjoisen elämänmuodon.

 
Eräkirjallisuuden erät
 
Varhaisimmalle pohjoisen eräkirjallisuudelle on ominaista, että kirjoittajat ovat pohjoisen ulkopuolelta. Heistä vanhimpia on hämäläinen Ludwig Munsterhjelm (1880-1955), jonka ensimmäinen eräkirja Jägarlivet är så härlig ilmestyi 1909 Ruotsissa. Se kuvaa eräelämyksiä Tornionjokilaakson alueella.
 
Karhusaalis kaatajineen. Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelma.
 
Munsterhjelm julkaisi kaikkiaan kuusitoista teosta, joista kolme on suomennettu. Hän kuvaa Länsi-Lapin runsaita riistamaita 1900-luvun alkupuolella ja Petsamon kalastus- ja metsästysoloja. Häntä on sanottu suomalaisen kirjallisuuden J. A. Hunteriksi, suureksi valkoiseksi metsästäjäksi.
 
Suomenkielisistä junantuomista eräkirjailijoista luetuin on A. E. (Aarne Erkki) Järvinen (1891-1963), joka toimi metsänhoitajana Rovaniemellä ja julkaisi kolmen vuosikymmenen aikana yhdeksäntoista teosta. Lisäksi postuumisti on ilmestynyt kokoelma Viimeinen kesä Arvitin kanssa Tuntsan lohijoella (1996). Kustantaja hyllytti käsikirjoituksen 1940-luvulla.
 
A. E. Järvinen. Kuva: Suomen Metsästysmuseo.
 
Järvisen tuotanto jakautuu kahtia: Ensimmäisissä teoksissaan, Tapion taloissa (1930) ja Suurissa metsissä (1932), hän on vauhdikas erämaavaeltaja, joka ampuu huurremetsoja ja hanhia. Hankien tarinoita (1936) enteilee jo siirtymistä suurriistan kaatamiseen ja ihmissuhteiden pohtimiseen.
 
         
 
Viimeisimmissä teoksissaan, muun muassa Särkyvässä kirkkaudessa (1963), Järvinen on eräänlainen impressionistinen maiseman maalaaja, joka tavoittaa miljöön värit, vivahteet ja ilmapiirin.
 
Vanhenevan Järvisen tyyliä rasitti kaavamainen runsassanaisuus, mutta hänen vaikutuksensa suomalaiseen eräkirjallisuuteen on ollut mittava. Yhteistä järvismäisille kirjoittajille on, että he joko kalastavat tai saalistavat pienriistaa pohjoisessa.
 
 
Teksti: Markku Varis