Tekstin koko A- A+

Faktaa lukijalle

Eräkirjat ovat yleensä varsin asiapitoisia. Ne ovat joko puhtaita tietokirjoja tai henkilökohtaisia muistelmia ja tarinoita, jotka ovat tapahtuneet todellisille henkilöille. Jo Juhani Ahosta (1861-1921) lähtien eräkertomuksen tavoitteena on ollut kasvattaa ja valistaa.
 
Erityisen tarkkoja erämiehet ovat olleet siitä, että kirjoittaja tuntee hyvin alansa: luonnon, aseet, kalastustermit.
Valistus suuntautuu usein henkiinjäämisen nikseihin: opetetaan rakovalkean tekoa, annetaan vinkkejä eksymisen varalle, kuivataan kastunut vaeltaja, valmistetaan ruokaa mitättömistä aineksista ja varoitetaan uhkarohkeasta veneilystä.
 
          
 
Suoranaisia opaskirjojakin on olemassa, muun muassa Matti Kettusen lohensoudun opas Lohiyö Tenolla (2000) ja Erkki Tuomisen (s. 1931) opaskirja pystykorvanmetsästäjille (Pikinokka pystykorva 1987).
 
Lajissaan erikoinen on Tuomisen Jahtipäiviä (1997), vuonna 1949 aloitettu jahtipäiväkirja, jossa on tarkkoja muistiinpanoja metsästyskokemuksista ensin Satakunnassa, sitten uudessa kotipaikassa Kuhmossa ja laajemmin Kainuussa.
 
Sallalaisen Unto Ekin esikoisteos Hirventappopaikka (1984) mullisti eräkirjallisuuden: sen alkoholisoitunut päähenkilö päätyy elämänsä syöksykierteessä hirvien salametsästäjäksi.
 
Jos salapyyntiä oli aikaisemmin eräkirjallisuudessa käsiteltykin, se kuvattiin lähinnä seikkailuna tai moraalittomana paheena. Ekin päähenkilölle pimeyden työt ovat välttämätön pakko. Lait menettävät hänelle merkityksensä luonnonvastaisuutensa vuoksi: hänellä on mielestään oikeus tappaa hirvi, kun tarvitaan ruokaa.
 
Sotien jälkeisessä nyky-yhteiskunnassa ammattimainen metsästäminen käy kuitenkin mahdottomaksi metsäalojen hupenemisen, turismin ja suojelupyrkimysten vuoksi, ja Untosta tulee salametsästäjä.
 
Ek jää kiinni ja istuu tuomionsa, mutta se ei muuta hänen näkemyksiään: salakaato on syrjäseutujen asukkaan luonnollinen oikeus, jonka eteläinen hallinto riistää turistien vuoksi.
 
 
Teksti: Markku Varis