Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Granaattiomna

Granaattiomena (2002) on fiktioon etäännytetty omaelämäkerta, jossa vanheneva kirjailija-kertoja kuorii auki menneisyyttään. Hän etsii vastauksia niin henkilökohtaiseen tragediaansa kuin yleismaailmalliseen kärsimyksen ja syyllisyyden ongelmaan. Tarina kasvaa antiikin Oidipus-tarun nykymuunnelmaksi ja moderniksi versioksi Raamatun Jobin kirjasta.

[Kuva: Granaattiomena]

Granaattiomenan ensimmäinen lause tiivistää romaanin perusasetelman: "Äiti oli lähettänyt poikansa Rooman saarelle." Lahjakas, homoseksuaali aikamiespoika on sairaseläkkeellä kroonisen masennuksen vuoksi, ja on jäänyt leskiäitinsä nurkkiin asumaan. Äiti maksaa pojalleen Rooman matkan saadakseen aikaa ja tilaa pohtia, miten tilanteeseen on päädytty.

Granaattiomena on ennen kaikkea äidin, naisen ja kirjailijan tarina. Minä-kertojan muistot ja pohdinnat haarovat ohi alkutilanteessa asetetun ongelman kuin toukan käytävät omenassa, etsien ulospääsyä ja "totuutta" liki 500 sivun verran. Ja niin kuin usein on laita, syvenevä ymmärryksen prosessi avaa yhä uusia kysymyksiä.


Myytit

Menneisyyttä avataan Oidipus-myyttiä nurinkääntäen, niin että se onkin äiti, sietämättömistä jalkasäryistä kärsivä "Kuningatar Hermojalka" (vrt. kr. Oidipus = 'paksujalka'), joka etsii selityksiä elämässä kasaantuneille menetyksille ja tappioille. Äiti kokee jalkasärkynsä symbolisesti rangaistukseksi siitä, ettei ole pystynyt työltään ja omilta kriiseiltään tukemaan miesvainajaansa tämän sortuessa eikä myöskään estämään poikansa sairastumista. Äiti vertautuu myös Raamatun Jobiin, joka kyselee Jumalalta mieltä kärsimyksilleen.

Lisäksi tekstiin on ripoteltu runsain mitoin muitakin kirjallisia muistumia sekä viittauksia myös kirjailijan omaan tuotantoon. Esimerkiksi poika rinnastuu Leinon Helkavirsien syntymässä säikähtäneeseen "Tummaan", mutta aineksia oidipaalidraamaan on otettu myös Kalevalan Lemminkäisen äidin tarusta sekä Shakespearen Hamletista. Viimeksi mainitun aktivoi leskiäidin elämään ilmestyvä uusi mies, joka paljastuu auervaaramaiseksi naisten narraajaksi.

Romaaniin tuo itsenäisen sivujuonen sukulaistyttö Sirja, fanaattinen eläintensuojelija, joka tuhoutuu aatteensa tähden. Kirjailija-kertoja peilaa tytössä omaa radikaalia nuoruuttaan ja kokee tämän myös syntymättömäksi tyttärekseen. Myös poika, voimaton prinssi, saa suoraan toiminnan kettutytössä vastapoolinsa. Myyttisellä tasolla Kettutyttö Sirja on Sofokleen Antigone, Oidipuksen kapinallinen tytär, sekä toisaalta antiikin jumaltaruston Kore-neito, jonka äitijumalatar Demeter menetti manalaan.


Pieni ja suuri kärsimys

Kuten Kaipaisen romaaneissa aiemminkin, yksityinen syyllisyys laajenee yhteisvastuulliseksi, kun henkilöhistorian ja ydinperheen ongelmista edetään kärsimyksen yhteiskunnallisiin syihin. Esimerkiksi pojan masennuksesta todetaan: "Ei pojasta tehnyt sairasta homous, vaan sanoiksi pukematon pelko siitä, ettei sitä hyväksyttäisi." Kautta koko teoksen pieni kurjuus rinnastuu suureen kurjuuteen, joka suhteellistaa mutta ei tee merkityksettömäksi yksilön ahdistusta. Kuten kirjailija-kertoja toteaa: "Anoreksia ja bulimia oireilivat nykymaailman hätää."

Ajankuvaa romaanissa edustaa kettutyttö Sirja, joka rikkoo ja kommentoi kirjailijan tarinaa omalla äänellään, sekä keskustelu homoparisuhteista, kantasoluista, geeniteknologiasta, eläinten oikeuksista, ilmastonmuutoksista ja globalisaation vastustajista jne. Loppuhuipennuksena on syyskuun 9. päivän terroristi-isku World Trade Centeriin.


"Kuin karjalainen itkuvirsi"

Granaattiomena on Kaipaisenkin mittapuulla todella moniaineksinen romaani. Kriitikko Kaija Valkosen mukaan Granaattiomena on kuin "kuin karjalainen itkuvirsi, tyyliltäänkin tunteileva, vuodattava ja kertaileva". Tunteellisuutta kuitenkin taittaa itseironia ja huumori.

Itkuvirsimäinen toisto ja viipyily puolestaan tukee Granaattiomenan keskeistä menetyksen teemaa, vanhenevan kirjailijan, naisen ja äidin problematiikkaa. Itkumuunnelmat ilmaisevat esikuvansa tavoin sitomisen ja irtipäästämisen prosessia ja näin luopumisen, eroamisen ja jättämisen vaikeutta, jopa protestia. Granaattiomenassa tämä liittyy etenkin äidin ja pojan molemminpuoliseen riippuvuussuhteeseen.

Lähteet:

Enwald, Liisa 1999: Naiskirjallisuus. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. Toim. Pertti Lassila. Helsinki: SKS, 199–212.

Hiltunen, Jari O. 2002: Anu Kaipaisen tutkielma. Satakunnan kansa 16.11.2002.

Huhtala, Liisi 2002: Kuin Lemminkäisen äiti. Kaleva 10.10.2002.

Kesävuori, Saara 2002: Vaimo + kirjailija + rakastajatar = Äiti. Aamulehti 15.10.2002.

Kirja A & Ö. Anu Kaipainen: Granaattiomena. Tv 1 21.10.2002. Toim. Tuula-Liina Varis.

Koskimäki, Paula 2002: Ei pelkästään laaja, vaan runsas. Etelä-Suomen Sanomat 27.11.2002.

Liukkonen, Tero 1992: Kätilö, paavi vai inkvisiittori. Tuomas Anhava kirjallisena vaikuttajana. Teoksessa Avoin ja suljettu. Kirjoituksia 1950-luvusta suomalaisessa kulttuurissa. Toim. Anna Makkonen. Helsinki: SKS, 192–202.

Miettinen, Helena 2002: Oidipuksen äidin kärsimys ja kettutytön surmansyöksy. Savon sanomat 8.11.2002.

Raittila, Hannu 2003: Yleistäminen on naisten verbi. Helsingin Sanomat 8.2.2003.

Stenbäck, Irma 2003: "Verbi on miesten sanaluokka." Tuula-Liina Varis ruotii miesten ja naisten tekstien välisiä eroja. Helsingin Sanomat 25.1.2003.

Tuomela, Leena 2002: Anu Kaipainen pohtii kirjassaan syyllisyyttä. Ilkka 15.10.2002.

Tuominen, Arja-Anneli 2002: Äiti ja syyllisyys. Kansan Uutiset 22.11.2002.

Valkonen, Kaija 2002: Kun köysi hiertää kaulaa. Helsingin Sanomat 14.9.2002.

Varis, Tuula-Leena 2003: Kaksi kesää, kaksi kirjaa. Ihmisen ääni nro 34. Helsinki: WSOY.

Viertola, Mari 2002: Tietämättään, tahtomattaan. Turun Sanomat 6.12.2002.

Vihanto, Johanna 2002: Kuningatar Hermojalka ja granaattiomenan karvas maku. Demari 16.10.2002. 

Tutustu myös näihin