Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Idylli

[Kuva: Idylli]

Vuonna 1984 ilmestynyt Idylli sai kiitosta naiselämän ristiriitojen analyysina, mutta ainakin yhtä paljon ärsyyntyneitä kommentteja se sai terapeuttisesta feminismistä. Idylli on satiiri nimeänsä myöten, vaikka monet lukivat sen realistisena todellisuudenkuvauksena. Jos romaani olisi ilmestynyt 1990-luvun lopulla, sen vastaanotto ei olisi ollut yhtä ristiriitainen. Aiheensa käsittelytavalta Idylli oli siis aikaansa edellä.

Romaanin asetelma muistuttaa edellisistä: Valtiotieteilijä Ansa ja hänen arkkitehtimiehensä Turkka ovat nuori aviopari, jolta ei puutu maallista hyvää. On perintönä tullutta varallisuutta, omakotitalo, uima-allas ja neljä lasta. Turkka kulkee omilla teillään, ja Ansan tutkijanhaaveet kutistuvat vauvanvaippoihin ja arjen pyöritykseen. Kun viides lapsi ilmoittaa tulostaan, Ansa ei enää kestä. Hän hukuttaa lapsensa ja itsensä kodin uima-altaaseen. Vain vauvauinnissa mukana ollut nuorin jää vahingossa henkiin.

Teoksen loppu kauhistutti lukijat. Sitä ei käsitetty symboliseksi uneksi vaan se luettiin realistisena todellisuuskuvauksena. Kun Ylimaula kolmessa ensimmäisessä teoksessa käsitteli kasvatusteemaa toiveikkaasti, ovat näkymät nyt erilaiset:

Vielä Pöytä koivikossa -teoksessa se /ura vai lapset?/ ratkeaa harmonian ja optimismin suunnassa: päähenkilö pystyy tukemaan sairasta rakastajaansa kristillisellä rakkaudellaan, johon saa voimaa omasta perheestään /.../ Idyllissä Ylimaula sen sijaan räjäyttää rikki kasvatusoptimismin ja kärjistää traagiseen ratkaisuun asti äitiysongelman. / .../ Loppuratkaisussa, jonka realismista ja moraalista kriitikot ovat kiistelleet, on teoksen filosofisella tasolla oikeutuksensa: teon voi tulkita armomurhaksi,

kirjallisuudentutkija Liisa Enwald (1989) toteaa. Enwald huomauttaa myös, että ratkaisussa voi olla yhtä hyvin kyse painajaisunesta tai ironisesta kuvauksesta kuin todellisesta ansanlaukauksesta.

Idylli on Ylimaulan romaaneista avoimimmin yhteiskuntakriittinen. Se kiteyttää tilanteen, missä perhesuunnittelu törmää yhteiskuntasuunnitteluun. Aiempien teosten päiväkirjamainen muoto on myös vaihtunut "romaanimaisempaan" tekniikkaan. Tarina on etäännytetty hän-muotoon, ja siinä on näkökulmanvaihdoksia ja runsaammin dialogia. Preesensillä luotu näyttämö vetää lukijan vahvasti mukaan tapahtumiin. Jos tarinan lopun lukee realistisena, se tuntuu sietämättömän tuskalliselta. 

Tutustu myös näihin