Tekstin koko A- A+

Jäittenlähtö Oulujoesta

Monipuolinen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Zacharias Topelius (1818-1898) julkaisi vapun alla 30.4.1856 toimittamassaan Helsingfors Tidningar -lehdessä runon "Islossningen i Uleå älf". Runon julkaisuajankohta oli tarkoin valittu. Itsevaltainen Nikolai I oli kuollut edellisvuonna ja saanut Vaasan nimikkokaupungikseen. Häntä oli valtaistuimella seurannut Aleksanteri II. Nuorehkoon itsevaltiaaseen kohdistui Suomessakin suuria odotuksia.

Topelius valitsi Suomen monista suurista joista juuri Oulujoen. Hän oli asunut ja käynyt Oulussa koulua ja pannut alkuun laajan lukeneisuutensa tätiensä lainakirjastosta.


Oulujoki. Kuva: Pohjois-Pohjanamaan museo.

"Jäittenlähtö Oulujoesta" ei ole pelkkä kevätruno, luonnonkuvaus, vaan joki saa siinä allegorisen, vertauskuvallisen merkityksen.

Runossa puhuu itse joki. Alussa se kysyy: "Kenen orja olen, että nuoruuden voimassani saisin ikuista talvea palvoa? Olen korkea-arvoinen Suomen sinisen järven poika (eli siis suuren Oulujärven), vapaana synnyin ja vapaana tahdon kuolla".

Puhuva joki ilmoittaa viipyneiden keväiden ja isänmaan kyynelten paisuttaneen rintaansa. Allegoria viittaa tässä jäädytettyyn perustuslaillisuuteen ja poliittisen elämän olemattomuuteen Nikolain kaudella.

Kaunopuheisesti joki ilmoittaa: "Halusta tahdon olla maani arvoinen, päivässä ja yössä, ilossa ja hädässä ja vaarassa. Ei saa sanoa, että suomalainen joki kantaa vapaita miehiä ollen itse orja": eli koskenlaskijoiden ja tervanvetäjien kantajan on vapauduttava itsekin.

Joen kulku ei voi peräytyä; sen jättivahva käsivarsi jännittynein muskelein pystyy murtamaan jään sylin. Puhuja huudahtaa: "Tahdon ilmaa! Tahdon valoa! Kohtaloni tahdon muovata itse omassa uomassani, ja voi sitä kahletta, joka kevään päivinä vielä roikkuu jättiolallani." Joki kehottaa purojaan ja sivujokiaan kokoontumaan sen ylpeään humuun, taistelemaan ilolla auringon ja elämän ja valon puolesta.

Topelius viittaa pohjalaiseen fennomaniaan, aktiiviseen aloitteellisuuteen: Oulujokea sivuhaaroineen seuraavat kaikki Suomen sadat joet: Kemi, Ii, Kyrö, Kokemäenjoki, jopa Kymi ja Vuoksi. Tämän yhteisvoiman edessä ei mikään muuri pidä, ennemmin lyödään pirstoiksi lujat vuoret. Ja pakoon aikova arkalainen kuolkoon kuin virvatuli suossa. Tässä on viittaus Nikolain valtakauden taantumukseen ja pysähtyneisyyteen.

Poliittisen julistuksen jälkeen runojoki vähentää allegorisuutta ja käy kuvailemaan koskiaan. Kajaanin Ämmä ärjyy unettomana toukokuun yössä lumivalkein kuohuin. Ensimmäisenä se julistaa talven tappiota. Sitten nousee Koivukoski heittäen kahleensa. Koskien ajamana jää pakkautuu Niskan hautaan, mutta taistelee vihaisena Ahman aaltoja vastaan. Turhaan: veneen kölejä rikkova Pyhäkoski murtaa jään vallan.

Lyötynä lähenee jää Merikoskea. Se panee viimeiset voimansa peliin, kohottaa valkeat muurit taivaankorkuisiksi, huutaa uhmakkaana joelle: seis! Väkivahva Ouluko, jota ei koskaan ole selätetty, nytkö se pysähtyisi? Topelius käyttää tässä säkeistössä suomenkielistä muotoa, ei Uleå tai älv. Rannat kalpenevat: veden ruhtinasko voidaan kukistaa? Aallot värjyvät voimattomina, tulvivat pelloille ja kaduille, kahlittu joki nousee joka minuutti.

Mutta silloin, mykän kauhistuksen hetkenä jää jytisee ukkosäänellä, ja pato murtuu ryminällä. Miljoonin valkoisin säkenin hajaantuu valtava talviarmeija menehtyäkseen meren laineissa. Seutu hengittää helpottuneena, aallot vajoavat; kuohuen virtaa voittoisa, ylpeä joki majesteettisesti tietään eteen päin.

Runo palaa poliittiseen tematiikkaan. Puhuva minä kysyy jalolta Suomi-äidiltä, onko hän tyytyväinen nuoriin virtoihinsa. Onko puhujan, siis allegorisen Oulujoen, sydänveri maksanut velkansa? Onko se nyt oikeutettu kutsumaan itseään äiti-Suomen pojaksi. Tämä on ensimmäisen vaiheen, kielestä riippumatonta fennomaniaa.

Huolimatta äskeisestä jääpeitteestä puhuja, joki on syvimmiltään vapaa ja lämmin. Mikään talven tuisku ei voi lukea lakia aalloille, eli jäädytetyn perustuslaillisuuden ja taantumuksen aika on ohi.

Puhuja kuitenkin myöntää, että voiton on antanut Kevät eli kansallinen nousu, fennomanian aate ja ylioppilaiden innostus. Kevään aurinko mursi jäämuurit ja sen sateet herättivät vedet unestaan. Sen rakkaus on kaikkivaltias.


Teksti: Kari Sallamaa