Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Journalistina

Erkki Kivijärvi ura journalistina ehti kestää kaikkiaan yli 30 vuotta, jona aikana hänen nimensä ja nimimerkkinsä E. K-vi, Bagheera ja Leikari ("ilveilijä") ehtivät tulla tutuiksi laajalle lukijakunnalle. Kivijärvi kirjoitti Suomen luetuimpiin lehtiin: Helsingin Sanomiin, Suomen Kuvalehteen ja Hakkapeliittaan. Lisäksi hän toimi Nuoren Suomen, Valvojan ja monien muiden albumien ja kulttuurilehtien avustajana.

Pakinoitsija-Kivijärven tyylissä yhdistyivät lämmin huumori ja kulttuuritietoisuus. Hannu Taanila liittää Kivijärven porvarilliseksi kulttuuripakinoitsijaksi Kersti Bergrothin, Haavin (Unto Kupiainen), Savinyrkin (Matti Kuusi) ja Armas J. Pullan joukkoon. Pullan ja Bagheeran tuotannossa tulee kulttuuripakinan käytännöllinen tarkoitus hyvin esiin: molemmat sivistivät lukijoitaan historian anekdooteilla sekä ruoka- ja viinitietoudella.

Leikarin kynästä olivat lähtöisin kepeän henkevät maanantaikirjeet , joiden asteikko ulottui Canteburyn tarinoista Ruotsin elinkeinoelämään, Mannerheimin sukujuurista Eugene O'Neillin 50-vuotispäivään, Egon Friedellistä Uuno Kailaaseen.

Suomen Kuvalehden Bagheerana Kivijärvellä oli vähän eri tyyli. "Saako? Sopiiko?" -palstallaan Bagheera kylvi lukijoidensa selkäytimiin tapakulttuurin taitoja ja neuvoi, minkälainen kravatti piti missäkin puvussa olla, mitä viinejä milloinkin tuli juoda ja miten muutoinkin käyttäytyä.


Arvostelijana

Näkyvimmän osan Erkki Kivijärven työstä journalistina muodostivat hänen kirjoittamansa teatterikritiikit. Helsingin Sanomien Kivijärvi kuului maan johtaviin teatterikriitikoihin Nils Lehoun (Hufvudstadsbladet), Huugo Jalkasen (Uusi Suomi) ja Heikki Välisalmen (Suomen Sosialidemokraatti) ohella.

Kivijärvi tiedosti olevansa Eino Leinon tavoin eurooppalaisten vaikutteiden maahantuoja. Hän piti välttämättömänä yhteyksiä ulkomaille ja käytännön teatterituntemusta. Tarpeen tullen oli myös Leinon lailla uskallettava vastustaa hallitsevia teatteriauktoriteetteja.

Kirjoitelmassaan "Teatteri ja sanomalehtikritiikki" (1926) Kivijärvi esittää käsityksensä kritiikin tehtävistä. Hänen mielestään arvostelun ensisijainen tehtävä on tiedottaa yleisölle näytelmästä, tehdä sen problematiikka ymmärrettäväksi ja ohjata yleistä makusuuntausta.

Vajavaisuuksia kohdatessaan oli Kivijärven kynä kuitenkin pisteliään terävä. Saksalaisen farssikaksikon Arnold ja Bachin "Häitten jälkeen" ei miellyttänyt kriitikkoa millään muotoa:

Tämänvuotinen farssi on viimevuotista hullunkurisempi. Juoni on jos mahdollista vieläkin päättömämpi, vuoropuhelu tuntuvammin höystetty sekä puoleksi että kokonaan 'uskalletuilla' asioilla ja käänteillä, tilanteet koroitetut siihen potenssiin, joka antaa niille kiistämättömän sirkuskelpoisuuden. Henkilökuvat, vain muutamin avuttomin naiivein ääriviivoin karrikoidut, ovat yhtä persoonattomia kuin areenan siloiset jauhonaamat. Hypitään, kun hypitetään, huudetaan kun huudatetaan, ja tehdään mitä temppuja tahansa komennon mukaan. (HS 15.11.1924)

Vaikka komedia tai kevyt huvinäytelmä lämmitti kriitikko-Kivijärveä vain harvoin, saattoi hän luopua hieman yllättäen kriitikon ylenkatsovasta asenteesta ja todeta: "Eihän ihminen aina jaksa sulattaa yleviä syvämielisyyksiä - vaihteeksi tarvitaan toisinaan muutakin kuin Hamletia." Hamletin vastapainoksi sopivat esimerkiksi "salapoliisihistoriat" ja "kriminaalijutut" tai "hienostuneen leikinlaskun meluton hyväntuulisuus".


Näyttämöltä ja katsomosta

[Kuva: Adolf Lindfors]

Kriitikontyön ohella Kivijärvi kirjoitti teatterin maailmasta artikkeleita eri sanoma- ja aikakauslehtiin, Näyttämöoppaan seuranäyttämölle (1913) sekä muun muassa näyttelijäkuvan Adolf Lindforsista (1923).

Näyttämöltä ja katsomosta -teos (1918) sisältää tutkielmien, esseiden ja arvostelujen lisäksi joukon näyttelijäkuvia. Otto Närhin roolisuorituksesta Hauptmannin naturalistisena muurarina Kivijärvi luo varsin eläväisen mielikuvan: 

Jos osaisin käyttää piirrintä, tahi jos sanat riittäisivät, niin voisin milloin tahansa loihtia sen pienimpiä yksityispiirteitä myöten toistenkin nähtäväksi. Muistan sen ulkonaisen hahmon: paheen paahduttamat ja pöhöttämät kasvot lippalakin ja nahkaesiliinan väliltä; kuulen vieläkin raa'an äänensävyn, sammaltelevan puheen ja - ennen kaikkea - näen katseen ja lyöntiin kohoavan käden…

Elokuvan levittäydyttyä 1920- ja 30-luvuilla yhä laajemman yleisön ulottuville heräsi teatterilaisten keskuudessa pelko, että se veisi teattereista katsojat. Kivijärvi ei nähnyt mitään kilpailutilannetta elokuvan ja teatterin välillä. Hän uskoi kummankin taiteenlajin voivan rikastuttaa toisiaan. 

Lähteet:

Kalajoki, Atte 1961: "Tervaporvarien kuvaaja Erkki Kivijärvi". - Kirjailijain Oulu. Koskenniemen pihalta Paulaharjun portille. Opaskirjanen. 22.3.1961 otettu eripainos Atte Kalajoen kirjoittamasta Kirjailijain Oulu -teoksesta. Oulu: Pohjalainen Kirjakauppa Oy.

Kivijärvi, Erkki 1913: Näyttämöopas. Muutamia neuvoja ja ohjeita seuranäyttelijöille.

Kivijärvi, Erkki 1918: Näyttämöltä ja katsomosta.

Kivijärvi, Erkki 1923: Adolf Lindfors. Näyttelijäkuva.

Kivijärvi, Erkki 1932: Aurinko paistaa niin hyvien kuin pahojenkin päälle. Helsinki: Otava.

Kivijärvi, Erkki 1938: "Näyttelijät ja heidän arvostelijansa. Pientä periaatteellista selvittelyä". Me näyttelijät. 1938, s. 118-120

Niiniluoto, Marja 1982: "Tervaporvarin poika". Helsingin Sanomat 24.9.1982.

Sallamaa, Kari 1994: "Eurooppalainen salonkikarhu Erkki Kivijärvi Oulusta". Kaleva 4.5.1994.

Suur-Kujala, Anneli 1971: Erkki Kivijärvi - Teatterinjohtaja, näytelmäkirjailija ja kriitikko. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

Tutustu myös näihin