Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Kahdesti haudattu

Fantasiaromaani Kahdesti haudattu (1993) on kreikkalais-ugrilainen rakkaustarina, jonka aikaa ovat vuodet toisesta maailmansodasta 1960-luvulle. Sen pohjana on laajalle levinnyt kertomusaihe miehestä, joka katoaa retkilleen, jättää uskollisen rakastetunsa "elävän leskeksi" ja palaa vuosien kuluttua yllättäen kotiseudulleen. Näin romaanissa leikitellään taruperinteellä, johon kuuluvat Homeroksen Odysseia, suomalainen helkaballadi Inkerin virsi kansainvälisine muunnelmineen sekä arkaaisimpana kerroksena myytti Suuresta karhusta. Kahdesti haudatussa Kaipainen palaa myyttiin.


Myytit

[Kuva: Kahdesti haudattu]

Kuten Kaipaisen romaaneissa usein, myös Kahdesti haudatun myyttikehykset on avoimesti esillä. Juonen kotoisena pohjakuviona on Ritvalan helkaballadi Inkerin virsi, jossa koetellaan nuorena annettua avioliittolupausta. Aihe kuuluu kansainvälisiin ns. morsiamenryöstörunoihin, joissa sulhanen lähtee maailmaa kiertämään ja palaa kuolleeksi luultuna todistamaan, kuinka morsianta naitetaan jo kilpakosijalle. 

Kaipainen on sirotellut romaaniin myös parodisia piirteitä Odysseuksen retkistä ja kotiinpaluusta. Perinteisestihän lähteminen ja seikkailu assosioidaan mieheen, Odysseukseen, ja jääminen kotiin naiseen ja Penelopeen. Kaipaisen "Odysseus", kreikkalais-skandinaavinen Lalmanti, ei kuitenkaan ole esikuvansa lailla ovela selviytyjä, pikemminkin hänelle vain tapahtuu. Sen sijaan Kaipaisen Penelope, Irene, hyödyntää taitavasti kreikkalaiskylän patriarkaalista perinnettä ottamalla itselleen vahvuuksia, joita uskonto naiselle tarjoaa. Kuten myyttinen Penelope, Irene pitää kilpakosijat loitolla kutomalla hääliinaa ja purkamalla yöllä kutomansa. Symbolisesti hän kutoo oman elämänsä juonta ja pitää sen mahdollisuuksia avoimina.

Todella syvillä vesillä ollaan, kun Lalmanti samastuu myös shamanistiseen myyttiin Suuresta karhusta. Rituaalisesti surmattu ja ylösnouseva karhu on rinnastettu uskontojen surmattuihin jumalanpoikiin, kuten Osirikseen, Dionysokseen ja Jeesukseen. Myös Odysseus-tarinan ytimen – katoavan, kuolleeksi luullun ja manalassakin käyvän, sittemmin kotiseudulleen palaavan miehen – juureksi on arveltu luolaansa katoavaa karhua, joka vaipuu talveksi kuolemankaltaiseen horrokseen herätäkseen taas keväällä.

Kadonnutta isää etsimässä

Kahdesti haudatussa kerrotaan rinnan Irenen ja Lalmantin tarinaa. Lalmantin hengen annetaan puhua myös omalla äänellään, mikä tuo mukaan ajassa ja tilassa rajoituksitta liikkuvan vainajan näkökulman. Kolmas tarinalinja on karjalaisen sotaorvon, Veikko-pojan. Veikko löytää Lalmantin luut avustaessaan kallotutkimusta tekevää lääkäriä kaivamaan ruumiita joukkohaudasta. Veikon ja tuntemattoman venäläisen sotilaan luurangon välille muodostuu mystinen side, ja Veikon pakkomielteeksi tulee selvittää vainajan identiteetti ja palauttaa tämän luuranko kotisaarelle.

Lalmantia ja Veikkoa yhdistää se, että molemmat ovat luoneet menettämänsä isän uudelleen, kuvitteellisesti. Kumpikin rinnastuu isänkaipuussaan Odysseuksen poikaan, Telemakhokseen. Lalmantin mielikuvituksessa kreikkalaisnaisen raskaaksi saattanut ja sitten kadonnut skandinaavi-isä kasvaa myyttisiin mittoihin, Suureksi karhuksi. Veikon sodassa kuolleen isän tilalle taas on tullut äidin uusi mies. Veikko samastaa syrjäytetyn isänsä, juopuneiden saksalaissotilaiden juhlissaan häpäisemän kaadetun karhun ja Lalmantin ruumiin, jonka pään lääkäri vie mukanaan.

Symbolisesti Veikko palauttaa isänsä aseman kokoamalla Lalmantin luut ja viemällä ne Kreikkaan haudattavaksi. Odysseian verisen koston sijaan loppuratkaisuna on farssi, kilpakosijoiden ylenannettava syömiskilpailu, joka päätyy sovittavaan kompromissiin: Irene nai saaren ahneimman ja rikkaimman miehen, jota arvellaan impotentiksi. Pian Irene kuitenkin on raskaana.

Kahdesti haudatun rakastavaiset ovat osallisina milloin missäkin vanhan taruperheen haarassa. Irene haluaa valkaista Lalmantin luut ja haudata ne toiseen kertaan vanhan kreikkalaisen tavan mukaan – vasta sen jälkeen hän voi jatkaa elämäänsä. Tästä siis nimi "Kahdesti haudattu". Kahdesti haudattu on humoristinen tutkielma inhimillisiä peruskokemuksia jäsentävistä myyteistä, joiden hahmoon nuo kokemukset kerta toisensa jälkeen hakeutuvat. Näin Kahdesti haudattu painottaa tarinoiden voimaa: myytit ja balladit elävät sitkeästi myös nykyajassa, vaikkakin muuntuneina. 

Lähteet:

Enäjärvi-Haavio, Elsa 1953: Ritvalan helkajuhla. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Järvinen, Seppo 1993: Musta helmi – outoa valoa. Kapainen tutkii elämän ja kuoleman myyttejä. Keskisuomalainen 14.10.1993.

Lappalainen, Ulla 1993: Kun balladit ja arki yhdistyvät. Savon sanomat 17.9.1993.

Lassila, Pertti 1993: Anu Kaipaisen taruromaani. Kunnianhimoinen yritys ei lunasta odotuksia. Helsingin Sanomat 19.9.1993.

Nordgren, Elisabeth 1993: Anu Kaipainens nya genombrott: En gåtfull legend. Hufvudstadsbladet 31.8.1993.

Riikonen, Hannu 1986: Odysseuksen tiet romaaniin. Odysseia-aiheesta 1900-luvun romaanikirjallisuudessa. Oulun yliopiston kirjallisuuden laitoksen julkaisuja 11. Oulu: Oulun yliopisto.

Saarikoski, Pentti 1961: Polytropos. Parnasso Vol. 11 (4), 175-180.

Sundqvist, Harry 1993: Anu Kaipainen palaa myyttiin. Aamulehti 22.8.1993.

Turunen, Aimo 1979: Kalevalan sanat ja niiden taustat. Lappeenranta: Karjalaisen kulttuurin edistyssäätiö.

Viertola, Mari 1993: Kreikkalais-ugrilainen rakkaustarina. Turun Sanomat 12.9.1993.

Tutustu myös näihin