Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Kaksi aurinkoa

[Kuva: Kaksi aurinkoa]

Finlandia-palkintoehdokkaaksi noussut Kaksi aurinkoa (1996) kertoo jatkosodan rintamalla Äänislinnassa soittavasta viihdeorkesterista. Romaanin sota onkin oikeastaan näyttämö, irvokas kabaree, joka paljastaa ihmisen eläimellisyyden ja perversiot: se on naimista ja tappamista. Sota kuvataan estoista riisuvaksi, illuusiottomaksi tilaksi, joka nostaa ihmiset perusvaistot pintaan. Kuten bändin kitaristi kiteyttää:

Minä tykkään tästä sodasta tai ainakin joistakin asioista siinä. Rauhan aikana meillä on paljon arvoja. Ihmiset kuvittelevat olevansa jotain arvokasta, yksilöitä tai jotain. Joku on olevinaan kommunisti ja joku porvari, joku kannattaa naisliikettä, joku tekee yliopistossa tutkimusta, joku taas kamppailee uskonnon tai sukupuolisuutensa kanssa. Mutta sodassa kaikki ovat lopulta pelkkää lihaa, toiset panemista ja toiset tappamista varten. Siinä on jotain rehellistä, josta minä pidän.

Tämän julmuuden teatterin keskellä soi orkesterin naissolistin hypnoottinen laulu, joka avaa ikkunan toiseen todellisuuteen, rakkauden ja kauneuden maailmaan, josta sodan kauheudet ovat vain groteski vääristymä. Näin romaanin kuvaama todellisuus repeää kahtia, kahdeksi auringoksi, nihilistiseksi ja ideaaliseksi todellisuudeksi. Molemmat rinnakkaismaailmat ovat läsnä romaanin huikeimmassa kuvassa, jossa bändi soittaa jokilaivan kannella, ja maaginen musiikki kietoutuu vedessä mätänevien ruumiiden löyhkään.


Ruma sota ja toinen todellisuus

Röyhkälle sota ei ole kansakuntaa yhdistävä tekijä, vaan hän asettuu yksilöllisyyden, eroavuuden ja kyseenalaistamisen puolelle. Kahden auringon keskushenkilöt saapuvat jatkosodan näyttämölle vasta, kun Suur-Suomi-haaveet ovat romahtaneet ja perääntymisvaiheen moraalinen kaaos alkaa.

Röyhkä keskittyy sodan vaiettuun puoleen, rumaan sotaan, jonka täyttävät sadismi, pornografia ja perversiot. Romaanin sivujuonen kuvausta satanistien kannibalistisista menoista on pidetty shokeeraavana irtiheittona huomaamatta, että näin rinnastetaan satanismi ja jatkosodan makaaberit tapahtumat – ja jälkimmäiset osoittautuvat kyllä saatanallisemmiksi.

Kuten Röyhkän romaaneissa yleensäkin, tie kauneuden tajuamiseen kulkee rumuuden kautta. Romaanin nimi viittaa orkesterin kappaleeseen "Two suns" ('kaksi aurinkoa'), joka jää soimaan radiossa jazz-iskelmänä sodan päätyttyä, mutta sanoitettuna uusin, kliseisin säkein:

"Oi, sä oot mennyt pois, mennyt iäksi pois mun luota, /sulta postikortin sain. / Oi sä oot mennyt, ja tää ikävä on mut vallannut, / ja se jatkuu aina vain."

Soimaan jää kauneuden ja rakkauden voimaton kaipuu rumassa ja raadollisessa maailmassa – sama melankolia, joka kannattelee Röyhkän koko tuotantoa.

Tutustu myös näihin