Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Karjalasta Ouluun

Paavo Rintala (20.9.1930 - 8.8.1999) asui ensimmäiset yhdeksän elinvuottaan Karjalan kannaksella. Hän oli syntynyt Viipurissa, mutta maanviljelysseuran kiertävänä agrologina toimivan isän ammatin takia tulivat tutuiksi monet muutkin kannaksen paikkakunnat: Vuoksela, Johannes, Viipurin maalaiskunta (Säiniö), Heinjoki (Pilppula), Antrea. Talvisodan kuukaudet perhe oli evakossa sukulaistaloissa Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa.

[Kuva: Paavo Rintala 11kk]

Paavo (11 kk) elokuussa 1931. Johanneksen valokuvaamo.


Paavo Rintalan isä Otto Adiel Rintala oli kotoisin Saarijärveltä, äiti Aino Amalia Nikula oli kuopiolaissyntyinen. Isä kaatui Vuosalmen taisteluissa talvisodan toiseksi viimeisenä päivänä 12.3.1940. Loppukesällä Paavo asettui sairaanhoitajaäitinsä, mummonsa ja enonsa kanssa "tylyyn Ouluun, vihamielisyyden, kyräilyn ja köyhyyden keskelle". Tuttua Vuoksen rannalta tulleelle pojalle oli vain joki.

Ensin elettiin Nummikatu 17:ssa vaatimattomassa kakluunihuoneessa. Syksyllä 1940 Paavo aloitti kolmannen luokan Oulun keskuskansakoulussa. Antrean Talikkalan kyläkoulusta tulleelle koulu oli kuin palatsi ja luokkatoverien kieli outoa: "ookko nää, tuukko nää, meekkö nää, pölijä, hölömö, rössyä, tökkö nöö, miten nää nuin tejit." Sopeutumista auttoivat Karjalasta tulleet kohtalotoverit ja ystävällinen, lapsia kunnioittava opettaja Heinämaa. Juhannuksena 1941 syttyi jatkosota, ja syksyllä koulusta tehtiin saksalaisten sotilassairaala. Paavon koulunkäynti jatkui Heinätorin koulussa.

[Kuva: Nuori Paavo Rintala]

Paavo äitinsä Aino Amalian kanssa keväällä 1942. Rintalan perikunnan kotiarkisto.


Keväällä 1941 Rintalan perhe enoa lukuun ottamatta oli muuttanut Raksilaan, Karjakatu 24:ään, tilavampaan keittiön ja kamarin asuntoon. 1980-luvun Kalevan kolumnissaan kirjailija muistelee kotiaan:

Sen kaikki kolme ikkunaa olivat pihamaalle. Keittiön ikkunasta näkyi puuliiteri- ja käymälärakennus. Sellaiset olivat jokaisen talon pihassa. Oli neljä keittiön ja kamarin asuntoa, mutta Karjakatu 24:n taloon oli rakennettu pihan puolelle viides. Halkoliiterin oviakin oli viisi ja kuudennen oven takana käytävällä avautui viisi käymälän koppia. Ensimmäinen kamarin ikkuna oli samaan suuntaan kuin keittiökin: siitä näki naapureiden liiterien ovia ja kurkkaamalla pihamaalle; toinen oli päätyikkuna ja siitä näki pihan ja piha-aidan yli Plaanaojan takana avautuvalle pellolle saakka.
(Paavo Rintala: Mennyt maailma)


Samuli Pakkalan kirjasto – Ainolan aarresaari

Kirjasto oli saaressa. Sinne mentiin valkeaksi maalatun kaarisillan yli, käveltiin koivukujaa, jonka varrella oli neljä puupenkkiä, valkeita nekin.
(Rintala: Giorgione on Venetsia joka ei uppoa)

[Kuva: Ainolan aarresaari]

Oiva Kallion suunnittelema Ainolan kirjasto-museo-arkisto. Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjaston kokoelmat.


Paavo Rintala löysi tien kirjastoon kansakoulun kolmasluokkalaisena. Tutuiksi tulivat mm. Zane Greyn, James Curwoodin ja Karl Mayn seikkailukirjat, erityisen vaikutuksen teki Frenc Molnarin nuorisoromaani Koulupoikia. Jatkosodan alettua saksalaissotilaiden mukana Oulun poikien elämään tuli jännitystä, jota ei enää tarvinnut etsiä kirjoista. Myöhemmin, kun Paavo löysi Dostojevskin, seikkailutarinat menettivät merkityksensä. "Muistelmia kuolleesta talosta" jäi mieleen ensimmäisenä kaunokirjallisena taideteoksena. Merkittävin lukioajan kirjallinen kokemus, Tolstoin "Sota ja rauha", vaikutti kuin huumeen tavoin.

Oulun kaupunginkirjastosta tuli lyseon keskiluokkia käyvän pojan henkinen koti. Kirjastonjohtaja Samuli Pakkala hankki käsikirjaston kokoelmiin maailman taiteen aarteita esitteleviä kirjoja, joiden kautta taiteeseen tutustuminen kävi mahdolliseksi taidemuseota vailla olevassa kaupungissa. Kirjaston tuomat elämykset siirtyivät Rintalan teoksiin. Kirjasto on turvapaikka niin Rikkaan ja köyhän Aadolfille kuin Poikien Patelle ja Paasikiven ajan Paavolle. 1940-luvun Ainolan aarresaaressa alkunsa saanut perehtyminen maailmankirjallisuuden klassikoihin, filosofiaan, taiteeseen ja historiaan antoi luomistyölle laajan pohjan.

Mustan ja valkean maailmassa kasvaneelle minälle käsikirjaston taidekirjakokoelmat olivat häikäisy,

Rintala kirjoittaa romaanissa Minä, Grünewald (s.8-9), jonka "minä" romaanin alussa on nuori oululaispoika. Matthias Grünewaldin kirjailija kohtasi 1940-luvun Oulussa, romaani ilmestyi 50 vuotta myöhemmin. 

Lähteet:

Alhoniemi, Pirkko 1991: Vaellus kuvien mukaan: Paavo Rintalan kaksi taiteilijaromaania. Sananjalka 33, 93-108.

Pääkkönen, Matti 1962: Paavo Rintalan "Rikas ja köyhä" -romaanin murrepiirteet. Jouko VII, 69-83.

Rintala, Paavo 1987: Ainolan aarresaari. Teoksessa Heinätorilta Kaarlenväylälle. Oulun kaupunginkirjaston vaiheita 110 vuoden aikana. Oulu: Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto, 30-32.

Rintala, Paavo 1989a: Giorgione on Venetsia joka ei uppoa. Samuli Pakkalan käsikirjastossa 1. Kaleva 16.7.1989.

Rintala, Paavo 1989b: Jäykistyneet ja elävät pyhimyslegendojen kuvat. Samuli Pakkalan käsikirjastossa 2. Kaleva 23.7.1989.

Rintala, Paavo 1974: Koululainen 1940-42. Teoksessa Sinun kaduillas koulutie. Oulun kansakoulun 100-vuotismuistojulkaisu vv. 1874-1974. Oulu: Oulun opettajayhdistys, 75-80.

Rintala, Paavo 1990: Minä, Grünewald

Rintala, Paavo 1982: Velkani Karjalalle. Teema ja muunnelmia. Helsinki: Otava.

Rintala, Paavo 1985: Mennyt maailma. Kaleva 4.8.1985.

Salokannel, Juhani 1993: Paavo Rintala - Jumala on kauneus. Teoksessa Juhani Salokannel: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. Porvoo: WSOY, 332-359.

Seppälä, Juha 1999: Ajan ja unen alta. Aamulehti 14.8.1999.
 

Tutustu myös näihin