Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Kesä Kannaksella

[Kuva: Kesä Kannaksella]

Röyhkä palaa jatkosodan loppurytinöihin pienimuotoisessa romaanissaan Kesä Kannaksella (2009). Se kuvaa viisimiehisen kaukopartion paluumatkaa läpi vihollisia kuhisevan, kapean Karjalankannaksen: "Täällä vihollinen on aina läsnä. Vähän kuin olisi tullut leikkimään piilosta niiden puutarhajuhliin."

Röyhkän tylyn lakoninen, toteava kieli välittää erinomaisesti nälän, valvomisen ja tappamisen turruttamien miesten konemaisen mielentilan: mikään ei enää tunnu missään. Raakuudet rekisteröidään yhtä tunteettomasti kuin muutkin asiat. Mieli on ohjelmoitu pelkkään hengissä selviytymiseen.

Tukalassa tilanteessa joukkueenjohtaja, ylikersantti Kaskisuo, ottaa käsittämättömän riskin. Hän ei suostu tappamaan nuorta venäläistä naissotilasta, vaan ryhtyy kuljettamaan tätä partion mukana. Ratkaisu saa joukkueen rakoilemaan. Samalla asetetaan romaanin keskeinen ongelma: mitkä ovat Kaskipuron oudon ratkaisun motiivit?


Kauko partiossa

Sinällään kaukopartiotarinat ovat tuttuja lukuisista Kansa taisteli -lehden "tosikertomuksista" tai isänpäiväkirjoista, puhumattakaan Paavo Rintalan Sissiluutnantista (1963). Röyhkän Kesä Kannaksella -romaanissa seikkailujuonta rikotaan takaumin, joissa kuvataan miesten kotirintamalla viettämiä lomajaksoja. Takaumat avaavat näkymän kunkin miehen taustaan, psyykeen ja unelmiin sekä kotirintaman elämään Helsingissä, Viipurissa ja Lapin perukoilla.

Nuoret sissisotilaat Kettula, Korsiala, Nyman, Lukander ja Kaskisuo muodostavat värisuoran, jonka kirjoon mahtuu lappilainen poromies, kemiläinen pienviljelijä, homoseksuaali pappisperheen vesa ja karjalaispoika. Värisuoran ehdoton kunkku ja romaanin keskushenkilö on helsinkiläinen Antero Kaskisuo, joka on siviilissä ollut sosiaalinen kiipijä.

Kaskisuo on lukenut itsensä työläiskodista ylioppilaaksi, päässyt urheilun ja Akateemisen Karjalaseuran kautta piireihin ja salskealla ulkonäöllään edelleen pankinjohtajan vävyksi. Kuitenkin vasta sodassa hän löytää omimman elementtinsä: "Varsin nopeasti hän tajusi, että sota oli häntä varten. Siinä hän oli parempi kuin missään rauhanajan hommassa."

Kaskisuo on ehkä äärimmäisin muunnelma Röyhkän tuotannossa keskeisestä sivullisuuden teemasta. Maskuliinisena sotasankarina hän myös poikkeaa Röyhkän tyypillisistä antisankareista ja alter egoista. Kriitikko Vesa Kärki panee kuitenkin merkille seikan, joka kenties yhdistää Röyhkää ja hänen romaanihenkilöään, sissijohtaja Kaskisuota: "Röyhkähän on ollut eri bändikokoonpanoissa selkeä johtaja, epämääräisen sissijoukkueen koossapitäjä – sankari, joka kaataa maineensa ansiosta itselleen naisen kuin naisen."


Tunteeton sotilas

Kaskisuo kouliutuu sodassa tunteettomaksi tappokoneeksi. Yli suorituskyvyn rajojen sankarin vauhdittaa sodan ihmepilleri, amfetamiinipohjainen pervitiini, jota jaettiin kaukopartiomiehille kuin aspiriinia. Raakuuksien ja pervitiinin turruttama Kaskisuo on menettänyt kosketuksen omiin tunteisiinsa ja kykynsä myötäelämiseen. Hän suhtautuu toisiin ihmisiin välineellisesti niin rintamalla kuin lomillakin. Välillä Kaskisuo kuvittelee itsensä sodan jumalaksi:

Kaskisuo kulkee sumussa lumipuku yllä. Hevonen hirnuu villisti. Hän tulittaa juoksevia hahmoja. Joku kaatuu ja päästää huudon, muut juoksevat ohi. Kaskisuo kulkee eteenpäin. Hän on sodanjumala, joka niittää tuhoa. Valojuovia sinkoilee, mutta yksikään ei osu häneen. Hän näkee kaikki mutta kukaan ei näe häntä.

Lomajaksojen kautta tutkitaan ääriolosuhteissa toimivien miesten sopeutumista normaalimpaan elämänmenoon. Näin romaani valottaa pienessä tilassa ja epäsuorasti myös sen murroksen syvyyttä, jota vuosia rintamalla taistelleiden miesten kotiuttaminen sodan jälkeen aikoinaan merkitsi. Jotkut jäivät henkisesti rintamalle.

Yksi heistä olisi todennäköisesti ollut myös Kaskisuo. Hänestä tuskin olisi enää rauhanajan töihin, sillä sota on mennyt hänelle veriin. Kun Elvi, Kaskisuon rakastajatar, yllättää hänet tuomalla aamiaisen sänkyyn, hurmeisista unistaan herätetty tappaja reagoi räjähtävän väkivaltaisesti. 


Sodan merkitsemät

Kaskisuo lipeää tunteettoman tappajan roolistaan kahdesti ja kummallakin kerralla naisen takia. Elville tehty avioliittolupaus ilmentää sitä, että rakastajatar on alkanut merkitä Kaskisuolle muutakin kuin pelkkää lihaa. Elvin kasvojen silpominen, vaikka onkin sotatrauman laukaisema järjetön teko, on täysin johdonmukainen kylmän tappajan näkökulmasta. Tunteellisuus, rakkaus ja kiintymys ovat tappajalle kohtalokkaita. Siksi ne täytyy kuolettaa.

Nuoren venäläisen tyttösotilaan säästäminen puolestaan on tulkittavissa voimattomaksi yritykseksi sovittaa julmuuksia, joita Kaskisuo on joutunut sodassa tekemään. Sodan lopun häämöttäessä Kaskisuo toimii tappajan vaistoaan vastaan, itsetuhoisesti, koska hän tiedostaa, ettei löytäisi paikkaansa rauhanajan yhteiskunnasta ja että hän olisi vaaraksi muille.

Sota stigmatisoi ihmisensä eri tavoin. Tultuaan omiensa raiskaamaksi venäläinen tyttösotilas kysyy "minne kaikki hyvät ihmiset katosivat tästä maailmasta?" Elvi puolestaan joutuu kantamaan sodan arpia kasvoissaan lopun ikänsä. Näiden Kaskisuon, symbolisesti sodanjumalan, tielle osuvien kahden nuoren naisen kohtalot siirtävät näkökulmaa sodan traumatisoiviin seurauksiin, siihen, miten syvään uurtavan ja pitkän jäljen sota jätti.
 

Tutustu myös näihin