Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Kirjallisuuskriitikko ja -esseisti

V. A. Koskenniemi aloitti kriitikonuransa Raataja-lehdessä vuonna 1905, jatkoi kirjoittamista Ajassa, sittemmin Valvoja-Ajassa ja Valvojassa 1950-luvulle asti. Hän oli myös turkulaisen Uuden Auran, Uuden Suomettaren (Uuden Suomen) kriitikko kuolemaansa asti. Valikoima arvosteluja ja esseitä ilmestyi viisiosaisena teossarjana Kirjoja ja kirjailijoita, joka sisältyy myös Koottuihin teoksiin (1955).

Koskenniemi kehitti suomalaista kirjallisuuskritiikkiä ja –esseistiikkaa enemmän kuin kukaan aikalaisensa. Tähän vaikuttivat uran poikkeuksellinen pituus sekä kiinnostus eurooppalaiseen – etenkin ranskalaiseen – tapaan kirjoittaa kirjallisuudesta. Pekka Mattilan luonnehdinnan mukaan Koskenniemen impressionistinen proosa toteutui parhaimmillaan esseissä; älyn nopealiikkeisyys, havaintojen terävyys, sanonnan notkeus ja aforistiset kärjistykset synnyttivät esseetyylille edullisen yksilöllisten sävyjen ja muotojen vaihtelun.

Artikkelissaan "Arvostelusta ja arvostelun arvostelusta" (Aika 1916) Koskenniemi nousi vastustamaan ateljeekritiikkiä, joka hänen mukaansa perustui taideteoksen arvostelijassa herättämään tunnetilaan ja sen erittelyyn. Kritiikki oli aina kirjallisuuden palvelija eikä päinvastoin, ja onnistuessaan se vaikutti suotuisasti kirjallisuuden kehitykseen. Parhaimmillaan se saattoi "kasvaa runouden rinnalla itsenäiseksi taidemuodoksi, sisartaiteeksi, joka ei ainoastaan poimi tähkäpäitä runouden vainioilta, vaan myös kylvää itse siementä". Koskenniemi piti lyriikan kritiikkiä vaativimpana lajina. Se edellytti arvostelijalta erityislahjakkuutta ja tiettyjä persoonallisuuden piirteitä: herkkää mielikuvituksellista vastaanottokykyä ja kykyä antaa muoto omille vaikutelmille.

Koskenniemi korosti myös käytännöllisyyttä: luova mielikuvitus ei saanut johtaa vaikeaselkoisuuteen, sillä etenkin päivälehtikriitikko oli yhdysside kirjailijan ja suuren yleisön välillä. Pahinta oli "kypsymättömän ja epäpätevän kynäilijän leikittely kirjailijan kohtalolla" sekä "diletanttisten kirjallisuusparasiittien toimelias tietämättömyys".

[Kuva: Koskenniemen kirjahylly]

V. A. Koskenniemi kirjahyllyllä 1948.
Anna-Maija Koskenniemen arkisto.


Kriitikkona Koskenniemi sovelsi samaa kirjallisuuskäsitystä kuin tutkijanakin. Kirjallisuus merkitsi hänelle ennen kaikkea sivistystä. Hän korosti luovaa persoonallisuutta, klassista muotoa ja esteettistä kokonaisuutta. Hänen rajansa tulivat vastaan suhteessa lyriikan modernismiin, jota hän saattoi tarkastella sinänsä kiinnostuneena, mutta varauksellisuutensa säilyttäen. Hyvän esimerkin tarjoaa suhtautuminen Edith Södergraniin vuonna 1961:

Hänen runonsa, jotka usein ovat kuin puoleksi tiedottomia unielämyksiä ilman ääriviivoja, eivät useinkaan kykene lukijaa vakuuttamaan siitä, että niiden takana olisi reaalisesti koettua todellisuutta, joskin särkyneen elämän subjektiivinen tragiikka ei voi olla liikuttamatta lukijaa toisinaan syvällisestikin. Esteettisen muodon hallinnassa Södergranilla ei ollut suinkaan varmaa vaistoa.
(Filosofian ja runouden rajamailta, 1961)

Koskenniemeä syytettiin aikanaan moralismista suhteessa seksuaalisuuden kuvauksiin. Täytyy muistaa, että hän piti itseään 1800-luvun ihmisenä ja vaati hyvää makua ja hienotunteisuutta "brutalismin vuosisadaksi" kutsumallaan 1900-luvulla. Hän ei ollut ahdasmielinen, mistä todistaa esimerkiksi suhtautuminen L. Onervan Mirdjaan (1908). Naisliikettä myöten pahennusta herättäneessä romaanissa Koskenniemi piti mielenkiintoisena rakkauselämän kuvausta naisen näkökulmasta. Muutoin Koskenniemi piti Mirdjaa taiteellisesti epäonnistuneena ja ilman ennakkosuunnitelmaa kirjoitettuna teoksena, jossa "todellisen elämän mittasuhteet olivat menneet sekaisin" ja "esitystavan ilmava abstraktisuus ei myöskään riitä antamaan elävää luonnekuvaa kirjassa esiintyvistä henkilöistä". Arviossa näkyy Koskenniemen kirjallisuuskäsitys pähkinänkuoressa: hän arvosti eheää taiteellista muotoa, objektiivisuutta ja psykologista uskottavuutta.

Nuoren polven kirjailijoissa – etenkin Tulenkantajissa – Koskenniemeä ärsytti erikoisuuden tavoittelu ja "muodinmukaisuus". Hän hylkäsi Mika Waltarin Suuren illusionin (1928) käsikirjoituksen WSOY:n kirjallisena asiantuntijana, mutta teos julkaistiin siitä huolimatta. Teoksen kritiikissä hän loivensi kielteistä asennettaan, mutta ärsyyntyi yhä sen julkituomasta sukupolvikokemuksesta: "Ovatko hänen estetisoivat ja rakastelevat ja alkoholisoivat nuoret daaminsa ja kavaljeerinsa laajemmassakin mielessä edustavia sille sukupolvelle, joka kerran saa periä maan? Sitä en pidä todennäköisenä."

Koskenniemi kiitti Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä –teoksen (1929) esseetyyliä, mutta totesi:

Nykyaika on tälle uudelle suomalaiselle esseistille samaa kuin päivän viimeinen tunnus, viimeinen tyylikokeilu jossakin riippumattomien tai karsittujen näyttelyssä, viimeinen kahvilatotuus Pariisin bulevardeilla, viimeinen neekeritanssi, viimeinen automalli, viimeinen keksintö alastomuuskultin alalla, viimeinen pilvenpiirtäjä, viimeinen "cocktail", viimeinen mikähyvänsä.
(Arvosteluja ja esseitä kokoelmien ulkopuolelta, Kootut teokset VIII, 1955)

Setämäisen opettavainen Koskenniemi epäili Paavolaisen vielä oppivan, että "kaikki, mikä nykyhetkessä tapahtuu, juontaa alkunsa jostakin, joka on jo aikoja sitten tapahtunut". Epäilemättä herkullinen lause tradition ruodusta karanneelle nuorisolle!

Porvarillisen lehdistön kriitikoille suhtautuminen yhteiskunnallisesti kantaaottaviin kirjailijoihin ei ollut yksinkertaista. Koskenniemi yritti kuitenkin pitää politiikan ja kirjallisuuden erillään. Arvostellessaan Pentti Haanpään kiistellyn Kentän ja kasarmin (1929) hän tarkasteli sen taiteellisia puutteita ("harmaan-harmaa"), tendenssimäisyyttä ja suhdetta todellisuuteen. Koskenniemi myönsi varovasti epäkohtien olemassaolon kasarmeilla, mutta hänen mielestään Haanpää arvosteli armeijaa väärällä tavalla ja mauttomasti. 

Lähteet:

Häggman, Kai 2001: Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878-1939. Helsinki: WSOY.

Karonen, Vesa 1985: Haanpään elämä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Koskenniemi, V. A. 1955: Vähän aforismin käsitteestä. Teoksessa Kootut teokset IX. Helsinki: WSOY.

Mattila, Pekka 1966: Eräitä ranskalaisuuden piirteitä V. A. Koskenniemen esseetyylissä. Sananjalka. Suomen kielen seuran vuosikirja 8. Toim. Osmo Ikola et al. Turku: Suomen kielen seura.

Sevänen, Erkki 1994: Vapauden rajat. Kirjallisuuden tuotannon ja välityksen yhteiskunnallinen sääntely Suomessa vuosina 1918-1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Valkama, Leevi: V. A. Koskenniemi: runoilija ja kriitikko. Kaltio 5 / 1988.

Tutustu myös näihin