Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Maine

Kirjallisia kiistoja

Varhaisin V. A. Koskenniemeen liittyvä kiista sai alkunsa Anna-Maria Tallgrenin artikkelista "V. A. Koskenniemen suhde esikuviinsa" (Aika, 1909). Tallgren vertasi paria Koskenniemen runoa ulkomaisten esikuvien säkeisiin ja totesi, ettei Koskenniemi ollut "se jyrkästi itsenäinen runoilija, joksi yleinen arvostelu on hänet tehnyt". Tallgren teroitti itsekritiikin merkitystä nuorelle runoilijalle, joka oli osittain sanatarkoin käännöksin mukaillut Leconte de Lislen "Fiat nox" –runoa alkutekstiä mainitsematta. Kirjoitus aiheutti muutaman häväistyskirjoituksen päivälehdistössä. Koskenniemeä puolustanut Eino Kalima epäili solvausten johtuneen poliittisista syistä. Lauri Viljasenkin mukaan episodin taustalla oli kiihtyvä rajankäynti Eino Leinoa kannattavien nuorsuomalaisten ja Koskenniemen vanhasuomalaisten kirjailijakollegoiden välillä. Plagiointisyytöksistä Viljanen totesi liki 30 vuotta myöhemmin, että "nuo sormin luettavat muistumat eivät enää viritä kysymystä Koskenniemen runoilijaitsenäisyydestä". Katri Vala muisti ne kuitenkin vielä 1930-luvulla. Pakinassaan "Pieni sinimusta runoilijaprofessori" hän kirjoitti Koskenniemen tulleen "suureksi kansalliseksi oleanteri- ja viikunapuurunoilijaksi julkaisemalla omina runoinaan lähdettä mainitsematta käännöksiä Leconte d' Islen runoista".


Koskenniemi contra Leino

Kai Häggmanin mielestä jälkipolvet ovat dramatisoineet kirjallisen elämän politisoitumista maailmansotien välisessä Suomessa, mikä huipentui V.A. Koskenniemen ja Eino Leinon kilpailuasetelmassa. Kirjailijoiden toisistaan kirjoittamien kritiikkien taustalla oli varsin raadollisia syitä: he tarvitsivat lisätuloja sanomalehtikirjoittelusta, ja tekijänpalkkioiden ja apurahojen riittämättömyys ruokki katkeraa kilpailuasetelmaa.

Vastakohta-asetelma Koskenniemen ja Eino Leinon välille syntyi heti Runojen ilmestyttyä. Koskenniemen ystävä ja aatteellinen toveri Kyösti Wilkuna julisti teoksen kotimaisen taidelyriikan ehdottomaksi huipuksi oululaisen Kaiku-lehden kritiikissä. Samalla hän mitätöi Leinon tuotannon "tuulikanteleen hymistykseksi". Wilkunan elämäkerran kirjoittajan Eino Railon mukaan nuori Koskenniemi oli omaksunut oppositioasenteen nuorsuomalaisia kohtaan runoilijakutsumuksen itsetunnossa, ja Wilkuna toimi lähinnä lojaalisuudesta taisteluhenkistä ystäväänsä kohtaan.

Nuoren Koskenniemen hyökkäävyyden mainitsee myös Lauri Viljanen. Ikääntynyt Koskenniemi kuvaili omaa asennettaan "hieman yksipuoliseksi esteettiseksi indolenssiksi". Toini Havun mukaan Koskenniemi oli jyrkkyydestään huolimatta valmis muuttamaan näkemyksiään silloin, kun koki olleensa väärässä.

L. Onerva kuvailee eroa vanhasuomalaisen Koskenniemen ja nuorsuomalaisen Leinon maailmankatsomuksen ja taidekäsityksen välillä:

Ei ole kysymys enemmästä eikä vähemmästä kuin kahdesta kokonaan erilaisesta maailmankatsomuksesta, elämänkäsityksestä, ihmismentaliteetista, jotka tuimasti iskevät vastakkain. Toisella puolen traditsioni, toisella evolutsioni, toisella vanhoillisuuden pohjalle rakentuva patriotismi, toisella laajakatseinen humaanisuus, toisella auktoriteettien alainen ajattelu, toisella vapaa-ajattelu, toisella turvallinen, kunnianarvoisa paikallaan seisomisen kultti, toisella intomielinen, joskin epävarma kokeilulento kaikkiin ilman tuuliin, uusien probleemojen ratkaisemiseksi, uusien arvojen löytämiseksi. (Eino Leino. Runoilija ja ihminen, 1932)

Onervan mukaan Leino oli vanhasuomalaisissa kirjallisuuspiireissä persona ingrata, jonka arvoa runoilijana pyrittiin jatkuvasti kaventamaan. Katri Valan mielestä Onerva kirjoitti kirjallisten leirien kiistasta aivan liian kauniisti. Raoul Palmgren summasi 1940-luvun tilanteen Suuressa linjassa todeten Koskenniemen "keräävän käsiinsä voiton hedelmät taisteltuaan viisitoista vuotta suomettarelaisuuden kulttuuririntamalla leinolaisuutta vastaan". Hän viittasi Koskenniemen asemaan kansallisrunoilijana, joka "seppelöi runoillaan porvarillisen tasavallan".

Lauri Viljanen valitteli poliittista legendanmuodostusta ja sitä, että lukijat ratkaisivat suhteensa runoilijoihin ennakkoluulojen perusteella. Vieno Koskenniemi totesi haastattelussa vuonna 1976: "Eino Leinolla ja Veikolla ei ollut mitään riitaa, vaikka he olivatkin niin erilaisia."

Todennäköisesti jo pelkästään Leinon elämäntapa "kirjattomana ja karjattomana" ärsytti ajoittain Koskenniemeä. Hänelle "kirjailijaboheemius" tarkoitti elämää vapaana kirjailijana, eikä siihen kuulunut yletön alkoholinkäyttö eikä toisten nurkissa majailu. Muistelmissaan Koskenniemi tosin kuvailee joviaalista "poeettaa", jonka "säteilyvoima tuntui naapuripöytiin saakka", mutta tarkastelee perusteellisesti myös Leinon alkoholisoitumista ja fyysisten ja henkisten voimavarojen romahtamista.

Ei Leinokaan suhtautunut kilpakumppaniinsa neutraalisti; siitä on yhtenä todisteena "yleisnero" Johannes Kointähden hahmo aikakauden helsinkiläisiä kulttuuripiirejä parodioivassa Maan parhaat –näytelmässä (1911). Henkilöihin kuuluu myös nuorta suojattiaan palvova Tiila Akkola (= Maila Talvio): "Tarun prinssi hän on, voitteko sitä epäillä? Ettekö näe, kuinka korkeiden jumalien diadeemi loistaa hänen kulmiltaan?"


Kahtiajakoinen mies

Erno Paasilinna kirjoittaa suurmiesongelman hankaluudesta: "On toisaalta liian paljon jaettavaa, toisaalta liian paljon karsittavaa. Viipaloitu Leino sopii kaikille, kokonainen Leino harvoille." Paasilinnan määritelmä istuu hyvin myös V.A. Koskenniemeen. Monien silmissä runoilijasta tuli 1930-luvun kuluessa poliitikko, ja ansiot lyyrikkona, esseistinä ja kirjallisuusarvostelijana unohdettiin, vaikka tuotannon merkittävin osa syntyi ennen toista maailmansotaa. Monet kulttuuripoliittiset luottamustoimet vaikuttivat siihen, että etenkin vasemmistopiirien mielestä Koskenniemellä oli liikaa valtaa.

Saksa oli Koskenniemelle vanhastaan läheinen maa klassisen humanismin ja eurooppalaisen sivistyksen vuoksi. Hän kiinnostui kansallissosialismista uutena aatteena, joka Saksan – ja koko Euroopankin - tulevaisuuden kannalta näytti monien mielestä ennustavan hyvää. Keskeistä oli Venäjän uhkan torjuminen ja marxilaisuuden vastustaminen. Koskenniemi lähti kutsuvieraana Nürnbergin puoluepäiville (1936) monen muun suomalaisen sivistyneistön edustajan tavoin. Olavi Paavolainen kuvaa suomalaisten ihailusta hämmennykseen häilyviä tuntoja teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936). Vierailu Hitler-Jugendin leirillä järkytti Koskenniemeä: "En tahtoisi, että minun poikani joutuisi elämään tällaisen nuoruuden. Lapsen elämässä täytyy olla myöskin idylliä." Toisaalta sotilasparaatien seuraaminen vei Koskenniemen ajatukset Rooman keisariaikaan.

Syksyllä 1941 Koskenniemi ja Arvi Kivimaa matkustivat Weimarin runoilijapäiville, joiden yhteydessä perustettiin Euroopan kirjailijaliitto – natsi-Saksan luomus. Seuraavana vuonna Koskenniemi osallistui liiton kokoukseen, ja hänet valittiin sen varapresidentiksi. Paikalla olivat myös Maila Talvio, Viljo Kajava, Mika Waltari ja Tito Colliander.

Fasistista Italiaa ja natsi-Saksaa myötäilevä ajatusmaailma Koskenniemen 1930-luvun matkakirjoissa on hämmentävä. Lukija ei välty myöskään vastenmielisyyden tunteilta. Koskenniemen muistiinpanot näyttäisivät perustuvan propagandaan ja pinnallisten havaintojen rekisteröintiin, ja paikoitellen asenne kansallissosialismiin on varauksellinen. Hänen hyväuskoisuuttaan – tai älyllistä epärehellisyyttä - ei hevin unohdettu. Toini Havun mukaan häntä ovat pahimmin parjanneet ne, jotka ovat häntä vähiten tunteneet. Elämänsä viimeisinä vuosina Koskenniemi koki syytökset raskaina.

Raoul Palmgrenin 1940-luku-lehdessä julkaistu "Hautakirjoitus Koskenniemelle" (1947) on lajissaan ehkä täydellisin teilaus. Palmgrenin luonnehdinnan mukaan Koskenniemi "ei ollut kansantribuuni, vaan hovilaulaja, enemmän kuin runoilija hän lopultakin on ollut poliitikko" ja hän oli "venäläisen kulttuurin vihollinen ja Neuvostoliiton vastaisen shovinismin edustaja". Palmgren löi poliittisen leiman myös Koskenniemen tuotantoon, etenkin kapinavuonna 1917 ilmestyneeseen runokokoelmaan Elegioja. Palmgrenin mukaan runoilija pakeni todellisuutta kauneusmaailmoihin.

Kielteiset argumentit ovat toistuneet Koskenniemeä käsittelevässä kirjoittelussa 2000-luvulle asti. Klassisen humanismin ja antiikin esteettisten ideaalien yhteyttä kansallissosialismiin on pidetty raskauttavana todisteena. Koskenniemi kirjoitti klassisimmat runonsa kuitenkin jo 1910-luvulla, ja kiinnostus antiikkiin oli varhain kuolleen isän henkistä perintöä. Pertti Lassila näkemyksen mukaan: "Klassismissa on aina aihetta epäillä ankaran ja hallitun muodon peittävän arveluttavaa tai sovinnaista sisältöä. Klassismi ei aiheetta ollut Hitlerin suosima tyylilaji." Antiikin tutkijat tuskin purematta nielevät Lassilan argumenttia. Suomalaisista runoilijoista antiikki on ollut läheinen myös esimerkiksi Eino Leinolle, P. Mustapäälle, Pentti Saarikoskelle ja Kirsti Simonsuurelle. Koskenniemen lyriikan tai kirjallisuusesseiden kanssa natsisympatioilla ei ole mitään tekemistä.

Koskenniemi oli hetken myönteisen huomion kohteena 100-vuotissyntymäpäivänsä tienoilla vuonna 1985. Häntä juhlittiin ainakin Oulussa ja Turussa, ja uutta tutkimustakin syntyi parin kirjoituskokoelman verran. Anto Leikola ja Matti Klinge käsittelivät hänen tuotantoaan omissa esseekokoelmissaan. Juhlinnan seurauksena tosin virisi jälleen ankara kirjoittelu puolesta ja vastaan.

Touko Siltalan vuonna 1982 esittämä toive Koskenniemen elämäntyön kriittisestä ja avoimesta tarkastelusta ei ole vielä toteutunut, mutta kiinnostus on jälleen herännyt. Yksipuolista, humanismin unohtanutta Koskenniemi-kuvaa on vastustanut esimerkiksi Teivas Oksala. Heikki Länsisalo käsittelee tuoreessa artikkelissaan muun muassa Koskenniemen lyriikan ateismia. Martti Häikiön mielestä Koskenniemeen sodan jälkeen lyöty vulgaari poliittinen leima on vailla perusteita, "eikä hänen syvä suomalaisuutensa ole ristiriidassa länsimaisen aateperinnön suurien linjojen kanssa".

Lähteet:

Havu, Toini: Mennyt ja tuleva V. A. Koskenniemi. Nuori Voima 3 / 1982.

Häggman, Kai 2001: Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878-1939. Helsinki: WSOY.

Häikiö, Martti: Euroopan ystävä. Suomen Kuvalehti 32 / 2001.

Koskenniemi, V. A. 1947: Vuosisadanalun ylioppilas. WSOY.

Kunnas, Tarmo 1985: Villonista Verlaineen – V. A. Koskenniemen Ranska-kuvasta. Teoksessa Kurkiauran varjo. Esseitä V. A. Koskenniemestä. Toim. Touko Siltala. WSOY.

Kupiainen, Unto 1945: Runon portilla. Esseitä ja tutkielmia suomalaisesta kirjallisuudesta sekä estetiikasta. WSOY.

Lassila, Pertti 2002: Keisarin kankurit ja muita kirjoituksia kirjoista ja kirjailijoista. Helsinki: Yliopistopaino.

Länsisalo, Heikki: V. A. Koskenniemi – salonkikelvoton eurooppalainen. Hiidenkivi 3 / 2003.

Mikkola, Kaisu: Alkaako V. A. Koskenniemen uusi nousu? Kaleva 21.1.2003.

Onerva, L. 1932: Eino Leino. Runoilija ja ihminen. Helsinki: Otava.

Paasilinna, Erno 1984: Yksinäisyys ja uhma. Esseitä kirjallisuudesta. Helsinki: Otava.

Paavolainen, Olavi: Kolmannen Valtakunnan vieraana. Rapsodia. Kuudes painos. Helsinki: Otava, 1975 (1936).

Palmgren, Raoul 1976: Suuri linja. Arwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkielmia. Toinen painos. Helsinki: Kansankulttuuri Oy.

Palmgren, Raoul: Hautakirjoitus Koskenniemelle. 40-luku / 1947.

Railo, Eino 1930: Kyösti Vilkuna: ihmisenä, kirjailijana, itsenäisyysmiehenä 1-2. Helsinki: Kirja.

Siltala, Touko: Kirjailijakohtalo. Parnasso 4 / 1982.

Tuulio, Tyyni 1965: Maila Talvion vuosikymmenet. Jälkimmäinen osa (1911-1951). Helsinki: WSOY.

Vala, Katri 1945: Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. Taistelevia pakinoita. Helsinki: Kansankulttuuri o.y.

Valkama, Leevi: V. A. Koskenniemi: runoilija ja kriitikko. Kaltio 5 / 1988.

Vieno Koskenniemen haastattelu. Eero Saarenheimo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkisto, 1976.

Viljanen, Lauri 1935: V. A. Koskenniemi: hänen elämänsä ja hänen runoutensa. WSOY.

Tutustu myös näihin