Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Matkakirjat

Eurooppalaiset vaellusvuodet: 1910-luku

V. A. Koskenniemi teki ensimmäisen Euroopan-matkansa kesällä 1909. Hän lähti Saksan, Sveitsin ja Itävallan kautta Italian vanhoihin kulttuurikaupunkeihin – Roomaan, Veronaan, Venetsiaan ja Firenzeen. Keväällä 1911 Koskenniemi kävi Pariisissa. Vuonna 1913 vuorossa olivat Saksa ja Itävalta. Juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa vuonna 1914 hän vieraili toistamiseen Pariisissa. Kaksi ensimmäistä matkaa Koskenniemi teki apurahojen turvin. Matkakassaa kartuttivat myös ulkomaankirjeet kulttuuriaikakauslehti Aikaan.

Lauri Viljanen kutsui nuoren Koskenniemen eurooppalaisia vaellusvuosia "esteettiseksi sielunkouluksi". Runoilija tunnusti muistelmissaan, että häntä kiinnostivat museot, muistomerkit ja rakennukset enemmän kuin paikalliset ihmiset:

Eurooppa edusti minulle tällä kehityskaudella pääasiassa vain ihmisneron tuotteiden aarreaittaa ja se elämä ja kauneus, jonka museoissa kohtasin, oli minulle miltei korkeamman asteista todellisuutta kuin se outo ihmisvilinä, jonka keskelle jouduin. Kirjojen sijasta yritin pääasiassa vain lukea mitä kiveen ja kankaalle oli kirjoitettu.
(Vuosisadanalun ylioppilas, 1947)

Ensimmäisessä matkakirjassaan Kevätilta Quartier Latinissa Koskenniemi kertoo Pariisin asukkaista, kortteleista ja rakennuksista lyyriseen, impressionistiseen tyyliin. Kaupungin lukuisista runoilijoista hän mainitsee muun muassa Francois Villonin ja Paul Verlainen. Kirjallisuuden ylenpalttinen tarjonta Pariisissa saa jopa kirjallisen ilmapiirin rikkautta ihailevan Koskenniemen huokaamaan:

Parisissa on kirjallisuus kuin lentohiekka, joka voi täyttää kaikki aistit, suut, silmät, sieraimet, valloittaa keuhkotkin ja helposti saada aikaan henkisen kalvetustaudin.

Matkakirjan viimeisessä luvussa Koskenniemi siirtyy unikuvien kautta takaisin lapsuutensa Ouluun:

Samassa seisonkin kosken äyräällä, joen toisella puolen. Koko kaupunki näkyy: Matalat talot, kiiltävät ikkunat, kirkontorni. Alastomina valomeressä.
Niin lähellä, niin etäällä, niin käsin kosketeltavissa ja niin saavuttamattoman kaukana … kuin onni.

Lauri Viljanen moitti Kevätiltaa Quartier Latinissa "paperisesta literäärisyydestä". Hän piti matkakirjan suurimpana ansiona lyyristä Oulu-kuvaa. Viljasen arvio on 1930-luvun puolivälistä. Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin Matti Klinge toivoi "sivistyneen matkakirjan" julkaisemista uudelleen muistutuksena suomalais-ranskalaisista kulttuuriyhteyksistä. Myös Klingeä viehätti ajallinen siirtymä Pariisin bulevardeilta Merikosken partaalle, mitä hän piti ajan persoonallisen olemuksen tajuamisena Marcel Proustin ja Henri Bergsonin hengessä.

[Kuva: Runon kaupunkeja]

Toisessa matkakirjassa Runon kaupunkeja (1914) Koskenniemi yhdistää paikallishistoriaa kaunokirjallisuuteen ja kirjailijoiden elämänvaiheisiin kiinteämmin kuin Pariisi-kirjassaan. Hän vierailee Honoré de Balzacin Eugenie Grandet –romaanin Saumurissä, Franz Grillparzerin Wienissä sekä Johann Wolfgang von Goethen ja Friedrich Schillerin Weimarissa ja kehittelee ajatuksiaan siitä, miten kaunokirjallinen teos voi heijastella paikkakunnan henkeä.

Saapuessaan William Shakespearen Romeon ja Julian Veronaan, Koskenniemi nollaa historiallisten faktojen merkityksen. Runous ei ole tiedon, vaan uskon asia:

Me emme kysy, onko arkussa edessämme todella Julia Capuletin tomu ja mitä yhteistä hänellä on ollut Shakespearen näytelmän kanssa. Italiassa tulee runon asioissa helposti uskovaiseksi.

Kentillä Arkadian: 1920-luku

V. A. Koskenniemi "laski jalkansa maanosamme klassillisimmalle maaperälle" – antiikin myyttien Kreikkaan - alkukesällä 1927:

Eräänlainen epätodellinen, unenomainen tunnelma liittyy näihin vaikutelmiin:
On kuin olisi jyskyvässä rautatievaunussa ajanut suoraan satumaahan, runouden maahan, Arkadiaan, toiseen aikaan, toiseen maailmaan.

Saman vuoden syksyllä ilmestynyt Suvipäiviä Hellaassa oli ensimmäinen kokonaan Kreikkaa käsittelevä suomenkielinen matkakirja. Sitä ennen oli ilmestynyt suomenruotsalaisen Emil Zilliacuksen klassikkoteos Pilgrimsfärder i Hellas (suom. Toivioretkiä Hellaassa, 1950), johon Koskenniemikin viittaa omassa matkakirjassaan.

Koskenniemelle Kreikka oli Euroopan kulttuurin suuri alkukoti. Hän piti itsestään selvänä, että jokainen sivistynyt eurooppalainen tunsi antiikin historiaa ja mytologiaa pääpiirteissään. Nykypäivää enemmän Koskenniemeä kiinnostivat "homeeriset muinaismuistot": arkeologiset kaivaukset, temppelinrauniot ja hautamuistomerkit. Dionysos-teatterin raunioilla hän kuitenkin pohti Euroopan kahdelta suunnalta tulevaa kulttuuriperintöä – lännen kristillistä ja idän helleenis-pakanallista sekä näiden ainesten yhteensulattamisen vaikeutta. Kahtiajakoisuus säilyi Koskenniemen ajattelussa tavalla tai toisella koko elämän ajan esimerkiksi suhteessa venäläiseen kirjallisuuteen, mutta myös poliittisena kysymyksenä.

Ennen Suvipäiviä Hellaassa Koskenniemi oli jo julkaissut kaksi antiikki-aiheista runokokoelmaa: Elegioja ja Sydän ja kuolema, joita pidetään hänen runoutensa huippuna.


Euroopan kohtalosinfonia

V. A. Koskenniemi teki useita Euroopan-matkoja 1930-luvulla. Niihin liittyi myös työ- ja edustusvelvollisuuksia. Vuonna 1931 Koskenniemi osallistui PEN-klubin kesäkokoukseen Hollannissa ja Pariisin kansainväliseen kirjailijakongressiin Suomen kirjailijaliiton edustajana. Vuosikymmenen lopulla hän luennoi suomalaisesta kirjallisuudesta Italian yliopistoissa ja Suomen kulttuurista Saksassa.

Ajankohtaiset Eurooppaan liittyvät kysymykset nousevat matkakirjoissa kulttuurihistoriallisten ja kirjallisten pohdintojen rinnalle, ja kulttuurimatkailijan nautintoon sekoittuu huoli maanosan tulevaisuudesta. Teoksessa Symphonia europaea a. D. 1931 Koskenniemi kuvaa maailmansodan jälkeistä Eurooppaa sairaana ja degeneroituneena, talouslaman, työttömyyden ja sotakorvausten rasittamana maanosana, jonka kulttuuriperintö on hajallaan. Rajalinjoista syvimmän hän näkee Saksan ja Ranskan välillä. 

Teoksessa on myös aikaisemmista matkakirjoista tuttua elävää ja paikoitellen yksityiskohtaista maantieteellistä ja kulttuurihistoriallista kuvausta muun muassa Loiren laakson linnoista, Strassbourgista, Frankfurtista. PEN-klubin kokouksen yhteydessä Koskenniemi pohtii juutalaisten kirjailijoiden huomattavaa asemaa Keski-Euroopan kirjallisuudessa ja päätyy lausumaan: "Täytyy olla sokea antisemiitti toivoakseen, että tämä aines puuttuisi Euroopan kirjallisesta kuvasta." Hän myös vetoaa rauhan puolesta:

Syvältä kansojen rinnasta nousee yhä vaativampana sovinnon kaipaus, ja sen mukana voimistuu voimistumistaan se vakaumus, että taistelun ja uhrausten todellinen kruunaaja ei ole vastustajasta saatu voitto, vaan hänen kanssaan tehty rauha, todellinen rauha.

Symphoniae europeae a. D. 1931 heijastelee tekijänsä intensiivistä kokemusta aikakauden henkisestä elämästä nivottuna historialliseen kehykseen. Tyylillisesti se on Koskenniemen esseistiikan huippuja.


Havaintoja Kolmannesta valtakunnasta

Vuonna 1936 Koskenniemi matkusti Saksaan luennoimaan suomalaisesta kulttuurista Itä-Euroopan tutkimusseuran kutsumana. Hän tapasi yliopistoväkeä, valtion virkamiehiä, kirjailijoita, lehtimiehiä ja sotilashenkilöitä. Havaintoja ja vaikutelmia Kolmannesta valtakunnasta (1937) kuvaa Saksan poliittista tilannetta sellaisena kuin se välittyi Koskenniemelle hänen omien havaintojensa ja käymiensä keskustelujen pohjalta. Koskenniemi oli arvovieras, joten todennäköisesti hänelle pyrittiin antamaan mahdollisimman myönteinen kuva maan kehityksestä.

Kansallissosialistisen propagandan välittämät tasa-arvon, isänmaallisuuden, järjestyksen ja velvollisuudentunnon periaatteet ihastuttivat Koskenniemeä; hän näki ne universaaleina hyveinä, jotka olivat näennäisesti riippumattomia ideologiasta ja kansallisuudesta. Kansallissosialismin puutteiksi Koskenniemi mainitsee vapaan sanan rajoittamisen ja diktatuuriin liittyvät vaarat ja rajoitukset, joita hän ei yksilöi teoksessa. Hän korostaa kansallissosialismin saksalaista luonnetta – se ei kelpaa "vientitavaraksi" - sekä vierastaa "eksymistä rotuoppien labyrintteihin". Koskenniemi kuulee juutalaisten tiedemiesten syrjäyttämisestä yliopistoissa, pahoittelee asiaa, mutta ymmärtää sen yhtenä vaiheena Saksan kohottamisessa asiaankuuluvalle paikalle Euroopan johtavana kulttuurikansana. Pertti Karkaman mukaan eurooppalaisuuden idea alkoi Koskenniemellä samastua Saksan ja saksalaisuuden esikuvallisuuteen, ja hänen ihmiskäsityksessään se kiteytyi faustiseen ideaalihahmo Goetheen.


Etruskit ja fascistit

[Kuva: Etruskien haudoilta nykypäivien Itailaan]

Koskenniemet tekivät viimeisen Italian matkansa ennen toista maailmansotaa "viininkorjuun ja ensi lumen välisenä aikana a. D. 1938". Matkakirja Etruskien haudoilta nykypäivien Italiaan ilmestyi seuraavana vuonna. Vieraillessaan etruskien asuinpaikoilla Koskenniemi näki heidät roomalaisiin verrattuna lahjattomana kansana:

Ilmeisesti ovat etruskit olleet huoletonta, epikurolaista, suurempiin henkisiin ponnistuksiin kykenemätöntä feodaalikansaa, joka, huolimatta vanhemmasta oikeudestaan laajoihin alueihin Italian maankamaralla, joutui ihmeellisen pian rikkaine asutuskeskuksineen miltei kuin poispyyhityksi maanpinnalta, niin että me nyt voimme löytää sen jälkiä vain maanalaisista kammioista vuosituhantisten viljapeltojen ja vuosituhantisen unohduksen alta.

Koskenniemi perusti näkemyksensä etruskien asuinalueilta löytyneiden taideteosten "itämaisiin" piirteisiin, mutta se heijastelee myös hänen maailmankatsomukselleen ominaista kahtiajakoa itään ja länteen. Etruskien kytkeminen Aasiaan tekee heistä automaattisesti lahjattomamman kansan kuin muinaisista roomalaisista, joiden jälkeläiset olivat juuri luomassa uutta yhteiskuntajärjestelmää:

Italian uudelle elämäntahdolle ja sen inspiroimalle elämäntyylille on ominaista, että se tietoisesti pyrkii kosketukseen maan historian suurten kausien, antiikin ja renessanssin, kanssa ja että se haluamatta mustasukkaisesti varjostaa näiden menneiden, traditioiden pyhittämien kulttuurien mainetta ja kunniaa pikemminkin rohkeasti korostaa niitä. Tämä uuden voimantunteen sanelema vakaumus on määrännyt fascismin suhteen varsinkin antiikin suureen kulttuurikauteen, jonka ajatusmaailmasta se itse mielellään lainaa aseita.

Koskenniemi näki fasismin antiikkiin ja renessanssiin vertautuvana historiallisena kautena, jonka pohjana oli määrätietoisesti kehitetty roomalainen valtioajatus: valtio loi ja perusteli kansan elämän ja itsenäisyyden, poliittinen tahto oli keskeinen, taistelu elämän ydintä. Fasismi hylki mukavaa elämää, ihannoi vaaraa ja sotaa, arvosti luonnetta ja moraalia enemmän kuin tietoa ja älyä. Se oli Koskenniemen mukaan pikemminkin "uusi elämäntyyli" kuin oppirakennelma. Koskenniemeen vetosivat Prometheuksen hyveet: tahto, miehisyys, uhma sekä kontrolli ja järjestys. Sen sijaan on vaikea uskoa, että korostetun intellektuaalinen runoilija olisi voinut loppuun asti innostua liikkeen epä-älyllisyydestä - julmuuksien hyväksymisestä puhumattakaan.

Lähteet:

Holvas, Hannu: V. A. Koskenniemen leski puhuu viimeinkin: "Mieheni piti natsien ideologiaa lapsellisena". Seura 1 / 1986.

Juutila, Ulla-Maija 1985: Quo vadis, V. A. Koskenniemi? Kulttuurimatkailija nykyaikaa löytämässä a.D. 1931. Teoksessa Runoilijan monet kasvot. Kirjoituksia V. A. Koskenniemestä. Turun yliopisto. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Sarja A. N:o 13. Turku: Turun yliopisto.

Karkama, Pertti 1999: Runoilija ideologina: V. A. Koskenniemen ideologiset näkemykset 1930-luvulla. Teoksessa Ajan paineessa: kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta. Toim. Pertti Karkama, Hanne Koivisto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Klinge, Matti 1991: Koskenniemen kevätilta Pariisissa. Teoksessa Romanus sum. Kirjoituksia Euroopasta. Helsinki: Otava.

Koskenniemi, V. A. 1935: Onnen antimet. Lukuja elämäni kirjasta. WSOY. 

Koskenniemi, V. A. 1947: Vuosisadanalun ylioppilas. WSOY. 

Lassila, Pertti 2002: Keisarin kankurit ja muita kirjoituksia kirjoista ja kirjailijoista. Helsinki: Yliopistopaino.

Riikonen, Hannu 1985: Auch ich in Arkadien! V. A. Koskenniemen Suvipäiviä Hellaassa ja Kreikan matkakuvausten traditio Suomen kirjallisuudessa. Teoksessa Runoilijan monet kasvot: Kirjoituksia V. A. Koskenniemestä. Turku: Turun yliopisto. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Sarja A. N:o 13.

Viljanen, Lauri 1935: V. A. Koskenniemi: hänen elämänsä ja hänen runoutensa. WSOY.

Tutustu myös näihin