Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Runous ja teemat

Kaarlo Kramsun kaksi runokokoelmaa ilmestyivät vuosina 1878 ja 1887. Niillä oli yhteinen nimi, Runoelmia, ja neljätoista yhteistä runoa. Oulussa ilmestynyt esikoiskokoelma sisälsi yhteensä 29 runoa. Toiseen kokoelmaansa Kramsu otti mukaan aikaisemmasta merkittävimmän ja kestävimmän osan, neljätoista runoa, ja lisäsi vielä 37 kokonaan uutta runoa. Kramsu keskittyi lyriikassaan kolmeen pääteemaan:

· Vapaus ja isänmaa
· Pettymys ja epätoivo
· Lohduton rakkaus

[Kramsu: Runoelmia]

Kramsun esikoiskokoelman ilmestyessä oli olemassa vain vähän suomenkielistä runoutta. 1870-luku oli runouden kannalta muutenkin hiljainen vuosikymmen, ja runoilijat esiintyivät lähinnä vain ylioppilasalbumeissa. Tellervo Krogerus on huomauttanut, että Kramsu kykeni ensimmäisenä suomen kielellä kokonaisen tuotannon laajuudelta näyttämään rytmiltään sidotun, loppusoinnullisen ja säkeis- tönmuotoisen runon täyden voiman.

Kramsun runous on näennäisen vaatimatonta ja tyyliltään karua ja iskevää. Monista Kramsun säkeistä on tullut sananparsina suomalaisten yhteistä omaisuutta, kuten Ilkka-runon ydinlauseista:

Ken vaivojansa vaikertaa,
On vaivojensa vanki.
Ei oikeutta maassa saa,
Ken itse sit' ei hanki.

Kramsun runoudelle on ominaista yksi-ilmeisyys, sillä runot ovat vähäsanaisia ja muodoltaan kurinalaisia. Hän ei kehitellyt mitään omaperäisiä tai monisyisiä rakenteita eivätkä kielikuvat rönsyilleet hänen runoissaan. Jotkut ovat arvostelleet häntä jopa mielikuvituksen puutteesta. Kramsun runous oli selvästi etääntynyt romantiikan traditiosta ja läheni realismia.

Kramsu on jäänyt elämään pessimistisenä runoilijana, jonka runomaailmaa hallitsevat pimeys ja toivottomuus. Kuvaa ovat synkentäneet traagiset elämänvaiheet ja aikainen kuolema. Kramsun runoja on usein tulkittu runoilijan elämäkerrasta käsin. Synkkien säkeiden takana on nähty köyhistä oloista lähtenyt, sairas, erakoitunut, velkaantunut ja opinnoissaan epäonnistunut mies, jonka kohtaloksi koituivat lopulta sukupuolitauti ja mielisairaus.

Runoista löytyy myös muita sävyjä.Toivottomuuden vastavoimia ovat lannistumaton rohkeus ja työ. Runoissa on myös raivoisaa energiaa ja herätyshuutoja: "Ken lepohon itsensä heittää /on kuollut jo eläissään." Lisäksi varsinkin rakkausrunot sisältävät viiltävää ironiaa.