Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Oulu omansa perii

[Kuva: Valkea kaupunki]

Valkean kaupungin (1957) Oulu elää uutta 1950-luvun aikaa. Poissa ovat puutalot, poissa hevoset ja tervaveneet, Merikoskikin on kahlittu. Maisteri Eliel Sahra on palannut vuosikymmenien takaiseen kotikaupunkiinsa. Hän on vastikään eronnut vaimostaan, eikä uusi elämä ole ehtinyt vielä asettua uomiinsa. Vieraalta vaikuttava kaupunki jäsentyy muistojen avulla: Tuiran puutaloyhteisö on syöpynyt lähtemättömästi Sahran mieleen. Nykyhetki on vain ohut kalvo, jonka läpi menneisyys kuultaa:

Ja niin tapahtui, että vaikka Sahra näki uudet leveät sillat, saarille ja rannalle kohonneet korkeat talot, voimalaitoksen koneaseman jyhkeän raskaan hahmon, Tannenbaumpylväät, joiden välille voimansiirtojohdot jännittyivät, ja koskea kahlitsevat padot, tämän näkymän takaa häämötti toinen tutumpi, tuhat kertaa nähty maisema. Oli kuin pakkasessa höyryävä, musta, uhkaavasti vilistävä koski olisi yhä kohissut jäisessä uomassaan; kuin olisi koskikara, salaperäinen satulintu, yhä sukellellut nuolennopeasti mustaan veteen; kuin olisi uuden kirjastotalon paikalla ollut vanha Ainola, ruskea piparkakkutalo; kuin olisi hänen silmiinsä koneaseman kohdalla häämöttänyt tervaladon pehmeä lumisten puiden reunustama kaarre, jäiden ympäröimä kivimöljä ja sen takana itse pitkälle koskeen työntyvä Lassinkallio, jonka takana kohoavan korkean rantaäyrään suojassa hänen kotimökkinsä oli ollut.

Sahra rakentaa oman Oulunsa itselleen läheisten tekijöiden varaan. Kirkko, sen Koskenniemen Koulutien tunnelmaa henkivä puisto ja lyseo ovat hänen sukupolvensa Oulua. Sahra näkee kotikaupunkinsa myös suurena valkoisena laivana, "joka verkkaan ja majesteetillisesti lipui ajan salaperäistä virtaa" ja toi menneisyyden nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kaupungin kasvu rinnastuu yksilön elämään: Sahra juurtuu uudelleen Ouluun, mitä lujittaa avioliitto nuoren Anna-Liisa Hakolan kanssa.

Paikallispatriotismia?

Romaanin perussävy on nostalginen, paatoksellinenkin. Raoul Palmgren luonnehtii Valkeaa kaupunkia paitsi paikallispatrioottiseksi, niin myös vahvasti konservatiiviseksi, ja Eila Pennanen kirjoitti runebergilaisesta ylevyydestä. Kuten Palmgren huomauttaa, Hälli ei sanallakaan mainitse – toisin kuin Paavo Rintala tai Antti Tuuri – Oulu-yhtiön hajua. Hällin kuvaus oululaisista on sen sijaan ironisuudessaan elävä:

Se oli nimenomaan hänen vanhaa Ouluaan; siellä ei turhaan päiviä sanottu, ei kiitelty eikä käsketty olla hyvä; kiitos kuului Jumalalle, ja jos oikealle paljasjalkaiselle oululaiselle olisi sanonut: olkaa hyvä, niin tämä olisi varmasti epäillyt sanojan tekevän itsestään vähintään pilaa.

Rivien välistä voi lukea myös kritiikkiä yletöntä rakentamisvimmaa kohtaan. Kerrostalot valtaavat kaiken tilan itselleen, puistotkin, jotka sentään "olivat kaupungin hengen ilmausta, että niistä näkyi sen kulttuuri". Hälli toi siis jo 1950-luvulla esille lyhytkatseisen ympäristösuunnittelun tylyt seuraukset: kaupungin henki ja sielu voi kuin huomaamatta tukahtua ylettömän uudisrakentamisen alle.

Elämää nurjalla puolella

[Kuva: Lassinkallio]

Romaanissa Lassinkallio (1959) palataan 1930-luvulle, jolloin Merikoski oli vielä vapaa ja elämä Oulussa muutoinkin maaseutumaista. Teoksen nimi viittaa Merikosken hurjimman virtauksen kohdalla olevaan kallioon, jonka päälle myöhemmin rakennettiin voimalaitoksen patosilta. Se työntyi kauas koskeen ja muodosti eräänlaisen maisemallisen keskipisteen.

Työläiskodin poika Juha Mänty joutuu lukiossa suojeluskuntalaisten vainon kohteeksi, ja hänen kommunistisetänsä Arttu puhuu työväen tukalasta asemasta. Hälli ei kuitenkaan nosta esille yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja: Lassinkallion tunnelmaa värittää hänelle ominainen vakaa ja myönteinen maailmankuva, joka symbolitasollakin kirkastuu kuoleman kuvista toivontäyteiseksi tulevaisuudeksi. Kaikella on paikkansa ja tehtävänsä, vähäisinkään ihmissielu ei ole tarpeeton.

Lassinkallion rakenne on novellimainen, kukin luku kuvaa välähdyksittäin koskenrannan eri ihmisten elämää. Romaanista muodostuu henkilökuvien sarja, joita yhdistää yhteinen ympäristö. Lassinkallion poikien tiernapoikanäytelmä laajenee kuvaamaan yhteisön sosiaalista hierarkiaa: hallitsijoita, käskyläisiä, alistujia ja syjästäkatsojia.

Koskenrantalaisten koko elämä keskittyy Merikosken ympärille: sen rannalla pestään pyykit, kalastetaan, uidaan tai istuskellaan muuten vain. Todellisuuden moninaisuus, arki ja ikiaikaiset kohtalonmerkit näyttäytyvät sen partaalla rinta rinnan. Kun sillan alla asuvalle profeetalle syntyy lapsi, saa maisema suorastaan raamatullista hohdetta, vaikka seimi ja oljet puuttuvat. Neitsyt Marian sijalla on kuoppasilmäinen vaimo, ja enkeli Gabrielin ilosanoma tulee hieroja Korhoskan suusta. 

Odysseia Oulussa

[Kuva: Tukkilaisia]

Lassinkalliota, etualalla tukkilaisia. Kuvaaja Uuno Laukka. Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat.


Kosken kuuluvissa (1967) tarkentaa näkökulmansa kuppiloissa ja veneiden alla odysseiaansa tekevään merimies Hesseliin, jonka kotikaupunki Oulu on Merikosken halkaisema: nurjalla puolella asuu köyhä työväestö, oikealla puolella taas paremmin toimeentulevat ihmiset. Oulu esittäytyy jälleen kauniina ja valkoisena kaupunkina, veneenalusseurueenkin mielestä jalona paikkana elää. Hesselin mielestä Oulu on "komia"

- - etenkin kun ajattelee sitä silmät tiukasti kiinni. Vielä horisontista katsoen se on ihan valkoinen kuin äitimuorin pesemä paita. Ei näy katujen kura eikä ihmisten hylkivä ilme - - Kirkkokin on sennäköinen kuin siellä olisi ainainen palvelu menossa, se on juhlava kaukaa katsoen. Mutta sitten huomaa että sama kirkko se on kuin ennenkin ja kaikki pienenee kummasti ja sitten onkin täällä veneen alla muki kourassa ja kaikki alkaa taas saada samaa hohtoa kuin kaukaa nähtynä.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat kevään ja syksyn välille: keväällä Hesseli saapuu meriltä, syksyllä hän ottaa pestin uuteen laivaan. Väliin mahtuu kuvauksia niin Kiikelin rannan laitapuolen kulkijoista kuin Aukustan puustellista, joka muistuttaa epäilyttävästi bordellia.

Hengessä ja ruumiissa

Hyvä ja paha, pieni ja suuri, elämä ja kuolema ovat nurjalla puolella toisiaan liki; usein ne nivotaan huumorilla yhteen. Selvimmin tämä näkyy maallikkosaarnaaja Tiukumäessä, joka lohduttaa itseään väkevillä rohdoilla ja lupaa seurakuntansa naisjäsenille vapautuksen niin henkisistä kuin ruumiillisista kiusauksista.

Uskonto tarjoaa rekvisiitan halujen ja viettien kaikinpuoliseen tyydyttämiselle, ja Tiukumäen mukaan syntiä onkin helpompi kestää pieni annos kerrallaan ja usein. Oppeineen ja hurmoshenkisine seuroineen Tiukumäki muistuttaa Timo K. Mukan palavahenkisiä saarnaajia tai Paavo Rintalan romaanissa Rikas ja köyhä (1955) saarnaavaa Jalmari Isopaasia, jos kohta Hällin kuvaus on selkeämmin parodinen. Hahmot ovat kuitenkin vankasti samaa juurta, lestadiolaisesta herätysliikkeestä noussutta tarinaperinnettä.

Kotonaan Tiukumäki on ankara, kylmyydessään julma kasvattaja. Poika Arttu Tiukumäki pakenee karua ja rakkaudetonta kotiaan veden maailmaan. Merikoski personifioituu haltijoiden ja keijujen asuttamaksi satumaailmaksi, joka ottaa ja antaa omien lakiensa mukaan:

Kun hän tunnusteli vettä koko koski muuttui eläväksi, aivankuin sen eri kohdilla olisi ollut oma haltijansa jonka kanssa saattoi tehdä tuttavuutta. Niskan vedenimussa oli jotain salakavalaa ja pimeää, aivankuin siellä olisi ollut alinomaa joku vaanimassa, ja juuri koskenniskassa veteen horjahtaneet parhaiten hukkuivatkin.
Tämä Niskan katala haltija oli Vesipojalle oudompi, mutta sitä paremmin hän tunsi Pauhuäijän eikä ollut vieras alavirran vanha laajasylinen akkahaltijakaan, joka keräsi kaiken ryöppyävän syliinsä sitä mukaa kuin sitä tuli alas koskesta. Myös hukkuneiden ruumiit tämä alajuoksun haltija käsitti ja antoi niiden ajautua aina samaan paikkaan.
Joki on puiden ja lintujen ohella Hällin keskeisintä luontosymboliikkaa, joka yhtäältä kuvastaa ihmisen mielen kerrostumia, toisaalta suhteuttaa tämän luonnon ikiaikaiseen kiertokulkuun. 

Lähteet:

Palmgren, Raoul: Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa. Kuvauslinjoja ennen ja jälkeen tulenkantajien. Helsinki: SKS. 1989. 

Tutustu myös näihin