Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Oulun ja maailman kirjailija

Paavo Rintala katsoi maailmaa vaikeiden lapsuuden ja nuoruuden kokemustensa läpi. Kristillisen ajattelun vaikutus on nähtävissä erityisesti tuotannon alkuvaiheissa. Kautta koko tuotantonsa hän on, kuten Liisi Huhtala toteaa, "---- ripittänyt vaiheitaan - ensin fiktiivisten esitysten omaelämäkerrallisiksi tunnistettavina aineksina, sitten uutena kierroksena avoimemmin omaelämäkerrallisesti ja joskus piinaavankin yksityiskohtaisesti."

Rintalan kuudelle eri vuosikymmenelle jakautuvaan tuotantoon mahtuu nelisenkymmentä romaania, joukossa mm. yksi lastenkirja (Uu ja poikanen, 1972) sekä novelleja, kertomuksia ja lehdissä julkaistuja runoja ja esseitä. Näytelmäkirjailijana Rintala aloitti 1954 näytelmällä Baalin kuningatar, jota seurasi myöhemmin kymmenkunta muuta näytelmää tai näytelmämonologia. Ensimmäiset yli kahdestakymmenestä kuunnelmastaan hän kirjoitti 1960-luvun alussa. Rintalan viimeiseksi teokseksi jäi libretto oopperaan Aika ja uni, joka kantaesitettiin Savonlinnan oopperajuhlilla vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Rintala oli myös pitkäaikainen sanomalehti Kalevan kolumnisti.

Rintalan tuotantoa on käännetty yhdelletoista eri kielelle: ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi, englanniksi, saksaksi, ranskaksi, hollanniksi, puolaksi, venäjäksi, tsekiksi ja ukrainaksi.

Rintalan sai tunnustusta myös palkinnoin. Kirjallisuuden valtionpalkinnon hän sai ensimmäisen kerran 1956 (romaanista Rikas ja köyhä) ja myöhemmin viisi kertaa, vuosina 1963, 1966, 1972, 1973 sekä 1991. Lastenkirjasta Uu ja poikanen hänelle myönnettiin Arvid Lydecken -palkinto 1973. Kirkon kirjallisuuspalkinnon Rintala sai 1988. Kuunnelmat Viapori 1906 (1975-76) sekä Omakuva nuoruuden vuosilta (1991) palkittiin Pohjoismaisella kuunnelmapalkinnolla. Finlandia-palkintoehdokkaina on ollut kolme Rintalan teosta: Sarmatian Orfeus 1991, Aika ja uni 1993 ja Marian rakkaus 1994, joista keskimmäinen palkittiin Runeberg-palkinnolla 1994. Rintala oli kaksinkertainen kunniatohtori.

[Kuva: Paavo Rintala työhuoneessaan]

Kirjailija työhuoneessaan "Hanhimökissä" Kirkkonummen Gumbackassa v. 1962. Kuvaaja Raili Rintala. Rintalan perikunnan kotiarkisto.


Kuolleiden evankeliumista Faustukseen

Esikoisromaanissa Kuolleiden evankeliumi (1954) Rintala siirtää oman aikansa Helsinkiä raamatulliselle maaperälle. Varhaistuotannossaan kirjailija kuvaa kriittisesti herrassäätyä ja asettuu vähäosaisen, yksinkertaista elämää elävän kansanihmisen puolelle.

Keskeisiä aiheita Rintalan tuotannossa ovat sota ja rauha. 1960-luvun alussa aiheutti polemiikkia Mummoni ja Mannerheim -trilogia (1960-62), joka asettaa rinnakkain talonpoikaisen kansannaisen ja aristokraattisen sotilaan. Sissiluutnantti (1963), sodanvastainen kuvaus sankarikultin ja kristillisyyden välillä kamppailevasta kaukopartiomiehestä synnytti "kirjasodan", jonka yhteydessä käytiin kenraalitason keskustelua suomalaisen lotan moraalista.

Monet Rintalan teoksista sisältävät dokumentaariseksi katsottavaa aineistoa. Jo varhaisen pohdiskelevan taiteilijaromaanin Jumala on kauneus (1959) "lähteenä" ovat taiteilija Vilho Lammen taulut ja aforismit. Keskeiset dokumenttiromaaninsa Rintala julkaisi 1960-luvun loppupuolella: Sotilaiden äänet (1966), Sodan ja rauhan äänet (1967), Leningradin kohtalosinfonia (1968) sekä Napapiirin äänet (1969). St. Petersburgin salakuljetuksen (1987), jossa kirjailija kuljettaa autenttisia henkilöitä fiktiivisessä juonessa, Kai Ekholm on nimennyt faktioksi.

1960- ja 70-lukujen taitteessa ilmestyi kaksi Suomen sodanjälkeistä historiaa tarkastelevaa romaania, Paasikiven aika (1969) ja Kekkosen aika (1970). Paasikiven-Kekkosen linjalla kirjailija oli itsekin toimimalla Suomen rauhanpuolustajien puheenjohtajana, mikä myöhemmin johti liturgiaksi muuttuneen rauhanpolitiikan kriittiseen tarkasteluun satiirin ja ironian keinoin teoksissa Paavalin matkat (1972) sekä Porvari punaisella torilla (1984) ja Eläinten rauhanliike (1984).

1970-luvulla Rintala jatkoi sodan ja rauhan teeman käsittelyä kaksiosaisessa romaanissaan Nahkapeitturien linjalla (1976 ja 1979), jossa hän Mummoni ja Mannerheim -trilogiasta tutulla tavalla vaihteli näkökulmia sosiaaliryhmästä toiseen, tässä teoksessa kahden suvun, sivistyneistön Kumeloiden ja tavallisen kansan Harjulaisten välillä. Teosta on verrattu Tolstoin Sotaan ja rauhaan. Omaelämäkerrallinen jatko-osa Valehtelijan muistelmat (1982) arvioi päättynyttä Kekkosen aikakautta tuoreeltaan.

Suomalaisen yhteiskunnan ja lähihistorian kehitysvaiheitten kuvausten jälkeen Rintalan tuotannossa on nähtävissä käänne:

1983 julkaisin tarinan Maatyömies ja kuu, jonka olin kirjoittanut 1970-luvulla. Se oli loppu. Sen paremmin en pystynyt tarinoita kertomaan.
(Seppälä, Juha: Ajan ja unen alta)

Juha Seppälä nimeää intertekstuaalisen vaiheen aloittajaksi teoksen Carossa ja Anna v. 1986. Seuraavana vuonna ilmestyi St. Petersburgin salakuljetus, jossa teoksen juoni peittyy kertojan tajunnan kuvaukseen. Viimeisissä teoksissaan Sarmatian Orfeus (1991), Aika ja uni (1993), Marian rakkaus (1994) ja Faustus (1996) Rintala risteyttää kirjallisia henkilöitä, aikatasoja ja miljöitä ja sulauttaa itsensä osaksi kerronnan kokonaisuutta.

Aiheiden osalta kiinnostuksen painopiste siirtyi kohti 1900-luvun Eurooppaa. Vaikuttajakseen kirjailija nimesi ranskalaisen historiantutkija Marc Blochin, joka kuoli Gestapon uhrina 1944.

Marc Bloch on minulle enemmän kuin sivistynyt historiantutkija. Hän on Colmarin köyhästä juutalaisperheestä lähtöisin oleva ranskalainen henki, joka etsii Ihmisen Kuvaa. Yritän jatkaa sitä omalta osaltani, mutta vasta nyt minulla on 'kirkas äly' oppaanani.
(Seppälä, Juha: Ajan ja unen alta)

Kirjailija Juha Seppälä oli kirjeenvaihdossa ja kävi puhelinkeskusteluja Rintalan kanssa tämän viimeisen kahdentoista elinvuoden ajan. Seppälä luonnehtii Rintalan tuotantoa: "Taulut ja valokuvat toimivat kirjoissa rinnasteisina kirjallisille kuville. Ne ovat yhtä, kertojan näkökulmat vaihtuvat luvun vaihtumatta, suorat kirjalliset sitaatit tulevat varoittamatta, koska tahansa, osat niveltyvät toisiinsa portaattomasti ja kun selkeä kerronnallinen nivel taittaa kokonaisuutta uuteen suuntaan, se tapahtuu röyhkeästi, heittämällä lukija maailmaan ja hetkeen joka on ennalta arvaamaton. Kertoja on aina läsnä, tekstiin upotettuna maailmansieluna, subjektina joka on monta minää." 

Lähteet:

Ekholm, Kai 1988: Paavo Rintala, dokumentaristi. Miten kirjailija käyttää lähteitä. Orivesi: Things to come.

Huhtala, Liisi 1982: Niin antautuen kuin kukaan. Parnasso 7/1982, 440-442.

Jama, Olavi 1999: Kaikkien realismien hajoaminen. Parnasso 4/1999, 440-442.

Jama, Olavi 1999: Paavo Rintala 1930-1999. Kirjakatsaus syyskuu/1999, 7.

Koskela, Lasse 1990: Suomalaisia kirjailijoita Jöns Buddesta Hannu Ahoon. Helsinki: Tammi.

Kustannusyhtiö Otavan kotisivut.

Niemi, Juhani 1980: Paasikiven, Kekkosen ja nahkapeitturien linjalla. Parnasso 1/1980, 30-36.

Rintala, Paavo 1969: Paavo Rintala. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet. Toim. Ritva Rainio. Porvoo: WSOY, 77-83.

Seppälä, Juha 1999: Ajan ja unen alta. Aamulehti 14.8.1999.

Tarkka, Pekka 1966: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Helsinki: Otava.

Tarkka, Pekka 1990: Suomalaisia nykykirjailijoita. 5. uud. Laitos. Helsinki: Tammi.

Tutustu myös näihin