Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Paavon ja Paasikiven vuodet 1948-1956

[Kuva: Paasikiven aika]

Paasikiven aika sijoittuu lähihistoriaan, YYA-sopimusneuvotteluiden kevään 1948 ja Paasikiven loppuvuodesta 1956 tapahtuneen kuoleman väliseen aikaan. Ilmestyessään v. 1969 se oli ensimmäinen kaunokirjallinen hahmottelu sodanjälkeisistä vuosista. Romaanin jatkoteos Kekkosen aika ilmestyi seuraavana vuonna.

Rakenne on Rintalan romaaneista tuttu: kerronta etenee kohtaus kohtaukselta rinnakkain historiallisella ja omakohtaisella tasolla. Presidentti Paasikiven ja aikuistumistaan elävän oululaisen nuorukaisen Paavon ohella romaanissa on runsaslukuinen joukko sivuhenkilöitä helsinkiläissivistyneistöstä ja opiskelijoista oululaistyöläisiin ja -koululaisiin.

Raksila saa tässäkin romaanissa tarkan kuvauksen:

Siitä alkoi rautatien takainen kaupunginosa, Radantakus, Raksila, neliömäinen muutaman hehtaarin laajuinen hiekkapelto, varmasti ennen rakentamista laihaa mäntyä kasvanut tasainen kangas, nyt yksikerroksisten puutalojen peitossa. Kaupunginosa päättyi Plaanaojaan, kapeaan tummavetiseen puroon, suovettä. Mutapohja ja iilimatoja. Puron takana levittyi peltoaukea etelään päin niin pitkälle kuin silmä kantoi. Pohjoisessa puutalot päätyivät maantiehen. Sen takana oli hautausmaa. Hänen kaupunkinsa. Sota oli heittänyt hänet tänne kymmenvuotiaana Karjalan Kannaksen maaseudulta. Kodikseen hän ei ollut tätä kertaakaan tuntenut. Tai ainakin minä nyt ajattelen näin. Nyt, kun tiedän, että minä en elä täällä enää joka päivä niin kuin tähän asti. Kesäkuussa alkaa sotaväki. Ja sitten opiskelu Helsingissä. Puutalojen merkitys minun elämääni on päättymässä. Satakunta puutaloa. Joka talon ympärillä aita ja piha, ja pihalla ulkorakennus, jossa jokaisen keittiön ja kamarin muodostaman huoneuston asukkaille oma puuvaja ja puuvessa, jossa yhtä monta koppia kuin talossa keittiön ja kamarin asuntoja --- (Paasikiven aika, 153-154)

Kehyskertomuksena ovat Paasikivi-jaksojen monologit. Rintalan Paasikivi on karrikoiden kuvattu äreä, tuhiseva ukko, mutta myös uutta ulkopolitiikka edustava valtiomies:

Suomi on aina ollut sivistyksellisesti ja taloudellisesti rikkaalle Venäjälle olematon asia, pelkkä sylkäisy. Sotilaalliset seikat ovat merkinneet kaikkea. Ja nyt kun meillä on mahdollisuus saada aikaan semmoinen sopimus, jossa sotilaalliset näkökohdat molemminpuolisesti rauhoitetaan, se aukaisee ihan uuden vaiheen Suomen ja Venäjän suhteissa: me tulemme Neuvostoliitolle merkitseväksi tekijäksi sivistyksellisessä ja taloudellisessa mielessä. Sopimuksella voidaan eliminoida se, ettei venäläisten tarvitse Suomeen päin suhtautuessaan tuijottaa enää pelkästään luoteisrajansa turvallisuutta. Ja minun pääministeri sanoo nyt, ettei eduskunta voi tätä hyväksyä. (s. 15)

Sodanjälkeisellä sivistyneistöllä on vaikeuksia Paasikiven linjan hyväksymisessä, mutta Oulu osakeyhtiön puutyömies Jaakko Piippo tuntee sen omakseen. Piippo esittää "jos minä olisin Paasikivi" -monologissaan kansanmiehen näkemyksen maan ulkopolitiikan hoidosta. Teoksen lopussa hän tiivistää:

Oli se kumma että niin rikas mies kuin se Paasikivi, oli ensin suomalainen ja vasta toisekseen kapitalisti ja porvari---Vaikka se tämä Paasikivi alotti herranuransa varsinaisten patamustien porvareitten ja Ryssän Nikun kumartajien kanssa, se vielä ennen kuolemaansa oli päässy kiertämään elämän ympyräviivan täyven kierroksen: se oli päässy lähemmäs työkansaa kuin yksikään suomenherra. (s. 338)

"Toteemipaalujen aika" -luvussa Rintala viittaa armeijan hierarkian ja luonnonkansojen poppamies-järjestelmän yhtäläisyyksiin. Poppamiesten lietsoma pelko vertautuu tapaan, jolla koulutettaville varusmiehille perustellaan armeijan olemassaoloa. Vastakohtana Paasikiven linjalle suurimpina poppamiehinä esiintyvät Svinhufvud ja Mannerheim, joiden perintönä "idän uhka" pysyy ulkopolitiikan lähtökohtana. Myös tämä kirja synnytti keskustelua lehtien yleisönosastoissa: ulkokirjallista väittelyä käytiin siitä, olisiko Paasikiven käsitys Mannerheimista voinut olla "viiksiänsä vahaava vanha marakatti".

Oulu-osuudessa on avainromaanin piirteitä. Paavo ja hänen tunnistettavat toverinsa käyvät isänmaallishenkistä Oulun lyseota, harrastavat kirjallisuutta, "etsivät tyttöä" ja hakevat paikkaansa maailmassa. Äidinkieltä opettaa legendaarinen Anna Leinonen, jonka lempioppilas Paavo on. Hengissä pysymisen ehto "kaukana maailmasta" elävälle nuorukaiselle on kirjasto:

Ilman Samulia (kirjastonjohtaja Samuli Pakkala) minun Ouluni olis tuhat kertaa autiompi. Se on tilannut niin auliisti kirjoja, mitä me vaan on ehdotettu. Ainakin minä olisin säkissä ilman Pakkalaa. Ajattele nyt millaisen taidekirjaston se on hankkinut Ainolaan. Väkisin kiristänyt kaupunginhallitukselta rahat. Semmoista kirjastoa ei löydy varmaan mistään Suomen maaseutukaupungista --- (s. 61).

Oman elämänsä vaiheita, vuosia 1948-1956, Rintala kuvaa romaanissaan avoimen omaelämäkerrallisesti. Pappislukunsa lopettamispäätöksen tehnyt, tulevaisuuden edessä hapuileva ja ahdistunut Paavo irrottautuu romaanin loppupuolella kerralla Oulusta kosimalla ystävien luona tapaamaansa nuorta naista. Kirjailijan omaan henkilöhistoriaan liittyvä osuus päättyy valoisaan nuoren perheen arjen kuvaukseen, jossa nuori äiti imettää esikoistaan. 

Lähteet:

Tarkka, Pekka 1969: Pikavisiitti pioneeriaikaan. Helsingin sanomat 19.10.1969.

Tuunala, Jukka 1969: [Arvostelu teoksesta] Paavo Rintala, Paasikiven aika. Kaltio 7/1969, 196.

Y.Bdt [=Blomstedt, Yrjö] 1969: Paavo Rintala vuosina 1948-1956. Suomalainen Suomi-Valvoja 1969, 569-570.

Tutustu myös näihin