Tekstin koko A- A+

Rintala ihmisyyden asialla

Paavo Rintalan laajassa tuotannossa Oulu ja Pohjois-Pohjanmaa asettuvat osaksi laajaa kulttuurimaisemaa, jonka halki virtaavat niin Suomen lähimenneisyys kuin Euroopan poliittinen historia. Rintalan näkemykset kirjailijan tehtävästä vaihtelivat. Uransa alkuvaiheessa hän katsoi, että kirjailijan tuli olla "ihmisyyden puolustaja, julkisen vallan ja sen valheellisten rakenteiden paljastaja" mutta korosti myöhemmin hyvän tarinan merkitystä.

         

Rintala herätti pahennusta purkamalla Mannerheimin suumiesmyyttiä romaaneissa Mummoni ja Mannerheim (1960), Mummoni ja marsalkka (1961) ja Mummon ja Marskin tarinat (1962). Trilogiaa seurannut Sissiluutnantti (1963) aiheutti sitäkin kiivaamman polemiikin lottien ja sotilaiden välisillä seksikohtauksillaan ja mairittelemattomalla kuvallaan suomalaisen sotilaan moraalista. Kohusta huolimatta Rintala ei joutunut oikeuden eteen vastaamaan kirjoituksistaan, toisin kuin seuraavana vuonna Juhannustanssit julkaissut Hannu Salama.

Rintala jatkoi Suomen sotakokemuksien käsittelyä vielä kaksiosaisessa teoksessaan Nahkapeitturien linjalla (1976, 1979), joka oli käännekohta hänen tuotannossaan. 1980-luvulta alkaen Rintala siirtyi kansallisen lähihistorian kuorimisesta kohti yleismaailmallisempia aiheita: filosofiaa, etiikkaa ja keskieurooppalaista kulttuurihistoriaa.


Teksti: Kasimir Sandbacka